Mut jos joku on eutanasiaa vastaan niin eikö silloin päätä myös toisen puolesta jolla on oikeus päättää omasta itsestään. Itsensä kohdalla ei tarvitse sitä haluta mutta mielestäni on jokaisen oma asia haluaako sen vai ei. Samoin jos eutanasia laillistettaisiin niin ei ketään pakotettaisi se tekemään joten on väärin olla sallimatta se sitä haluavalle ja sen kannalla olevalle. Käänteisesti siis.

Kysymykseen mitä on elämän laatu, tulee ekana mieleen terveys. Kun koko ikäni olen sairastellut, niin tuntuu, että aina kun olen terve, niin vietän laadukasta elämää. Olkoon olosuhteet mitä tahansa.
Tunnen olevani terve vaikka mulla on fyysisiä sairauksia joista en koskaan parane.
Vaikka en ehkä oikeastaan ole koskaan oikeasti terve.

Pääsisiskö sinusta, helemi, jotkut ihmiset ongelmistaan liian helposti irti, jos heille myönnettäisiin eutanasia?
Jos itsemurha on itsekäs ratkaisu, niin eikö myös eutanasia ole? Ei kai ole, koska eutanisiassa omaisetkin pääsevät eroon hankalasta tapauksesta. Itsemurhassa omainen jää miettimään miksi toinen teki itsemurhan.

Tämä eutanasia on mielenkiintoinen asia.
Siihen on monta näkökulmaa.
Elämä on lahja.
Onko kuolemakin lahja?
Ihmiselle on annettu lupa ja kyky ajatella, kullakin sen määrän mukaan mihin voimia on.
Elämä on annettu, että sen eläisi.
Kuolema on kuin portti pois elämästä.
Elämä on kuin haaste; elämässä on joku tarkoitus; kunkin elämän syvin haaste on kaiketi tulla sinuksi sen oman elämän tarkoituksen kanssa?
Näkökulma, että elämä on lahja, avaa sen mahdollisuuden että sen kanssa sinuksi tullessaan oivaltaa olevansa lahjan vastaanottaja.
Tarkoitus kietoutuu tiedostamiseen; itsensä, elämänsisältönsä, toiveidensa, pelkojensa.
Elämän yksi osa lahjaa on kärsimys; sitä riittää kullekin kunkin oma määrä.
Elämä on enemmän kuin kärsimys.
Kärsimys on kuin neulansilmä.
Syvin mysteeri.
Sen kohdanneena kypsyy kuoleman kohtaamiseen.
Valmistuu kuin perimmäiseen kaikesta irtipääsemiseen, joka myös on lahja.
Elämän lahja on Elämän käsissä.
Samoin kuolemankin lahja on Elämän käsissä.
Perimmältäni uskon, että eutanasia on myös Elämän käsissä.
Olen altis uskomaan, että eutanasia on tästä näkökulmasta katsoen ns.Johdatusta.
Elämä johdattaa meitä pieniä ihmisiä vastaanottamaan ikuisuuden.

Palatakseni alkuperäiseen kysymykseen:
hyväksyn Elämän Johdatuksen eutanasiakysymyksessä.
Eli ajattelen, ettei ole yksinkertaista oikeutta toisella ihmisellä suinpäin ratkaista onko ihminen, kenestä on kyse, kohdannut jo kuolemansa.
Elämän lahja on arvoituksellinen.
Kunkin tie kohdata oma kuolemansa on sen arvoituksen toinen puoli.
Kysymys on vaikein lääkäreille, koska he käyttävät valtaa ja toimivat kuin välimiehinä Elämän ja kuolevan välillä.

Painotan, minä hyväksyn eutanasian, jos ihminen jarjissä (??) ollessaan, antaa itse ohjeet miten toimia. Jos minä sairastun vakavasti tai joudun onnettomuuteen, en älyä tästä maailmasta yhtikäs mitään, mitään toivoa ihmisarvoisesta elämästä ei enää ole, minua ei saa pitää keinotekoisesti hengissä. Ihmisarvoisella elämällä tarkoitan, siedettävät kivut ja taju on ainakin ajoittain päässä, eikä huitele jatkuvasti kankaalla.
Kenenkään toisen elämästä minulla ei ole valtuuksia päättää, vaikka toisinaan eutanasia tuntuisikin, ihmimilliseltä ratkaisulta.
Kenenkää ei pitäisi ajatella, että eutanasia on ratkaisu ongelmiin tai jokin vaihtoehto, se on lopullinen elämän päätös.

Itsemurhan tehnyt jättää tosiaan muut miettimään, miksi? Eikä niistä ongelmista, jotka siihen johti, voinut puhua, eikö niitä voinut selvitellä, menikö elämä niin piippuun, loppuiko voimat??? Jos sitä tukiverkostoa ei ole, olisi voitava luottaa edes itseensä, sen verran, katsoo nyt ainakin huomiseen.
Sanon ihan suoraan, jos olisin siihen ratkaisuun päätynyt ja sitten minulle olisikin näytetty ne kaikki mahdollisuudet, jotka olin jättänyt käyttämättä, niin kyllä keljuttaisi,pilven reunalla varpaita heilutella ja alas katsoa...tai no, ehkä myös sitä alakerrran uunia lämmittää.
Sen olen elämäni aikana oppinut, joka asialle löytyy vaihtoehto, on vain uskallettava katsoa se huominen ja muuttaa sitä, mikä on muutettavissa, hetkessä se ei tapahtu, minullakin meni vuosia sitä muutosta tehdessä, mutta nyt voin sanoa, onneksi katsoin sen huomisen.

Itse olen miettinyt, että kenen mukaan elämä on lahja? Siis kyllähän sinänsä olen kiitollinen kaikesta hyvästä, mitä minulla on, enkä haluaisi kuolla, mutta miksei joku saa kuolla jos haluaa? Mielestäni ei ole mitenkään väärin ajatella, että elämä ei ole lahja, että se sen sijaan on kirous. Joillekin se on varmasti kirous, ainakin jos mikään elämässä ei tunnu onnistuvan.

Olen miettinyt asiaa siltä kannalta, että jos näin kuvaannollisesti sanotaan, ihminen voi ehkä itse valita osittain, millaisten "lasien" läpi katsoo maailmaa. Toisaalta omat kokemukset vaikuttavat myös paljon siihen, millaiset lasit satumme päähämme valitsemaan. Pitäisikö meidän kaikkien katsoa elämää vaaleanpunaisten sydänsilmälasien läpi ("elämä on niin ihanaa, olen niin onnellinen"), ovatko ne ainoat oikeat lasit?

Jotkuthan katsovat elämää "masentuneen lasien" läpi, silloin elämä näyttää harmaalta ja ikävältä. Onko tämä jotenkin vääränlainen tapa katsoa maailmaa? Mielestäni ei, mutta toisaalta, jos voimme valita ne sydämenmuotoiset lasit niiden masentuneen lasien sijaan, kannattaisi varmaan omaa mielenterveyttä ajatellen valita ne sydämenmuotoiset, ne ovat paljon kevyemmät. 😀 Mutta yritin siis sanoa, että mielestäni ei ole väärin haluta kuolemaa. Jokaisella meillä on omat yksilölliset kokemuksemme, ja ne vaikuttavat siihen, haluammeko elää vai kuolla.

Joku tuossa sanoi jotain tyyliin "olisi ikävää sitten pilven reunalta katsella, mistä on jäänyt paitsi". Tämäkin asiahan riippuu varmaan siitä, että uskooko siihen kristinuskon jumalaan vai ei. Itse en usko siihen, että kuoleman jälkeen jään tällaisena olentona yläilmoihin katselemaan maailmaa. Joko minusta tulee osa jotain suurempaa kuin maailma (ja sen ihmiset) tai sitten Jumalani on päättänyt, että minun on menetettävä tietoisuuteni, jolloin kuolen lopullisesti. Ihmisen kaltaisena olentona en usko jääväni eloon.

Toisin sanoen ihmisen henkilökohtainen uskokin vaikuttaa varmaan siihen, miten hän näkee itsemurhan ja eutanasian.

IisaMarin kanssa pitkälti samaa mieltä.

Ei kukaan toinen tiedä, miten kauhealta tuntuu, kun masennus on tosi pahana. Tai miltä jatkuva kipu, tuska tuntuu.

Telkusta on lähiaikoina tullut kaksi laadukasta dokkaria aiheesta: toinen koski Sveitsissä toimivaa Dignitas-järjestöä, toinen Hollannin lainsäädäntöä asiasta. Molemmat oli tehty neutraalisti, ilman kummankaan kannan hehkutusta.

Muilla, täysin vierailla ei voi olla, ei saa olla oikeutta määrätä minua jatkamaan elämää, jos itse sen haluan lopettaa.

Ajatus elämästä lahjana, "siunauksena" on älytön. Tätä ajatusta ei voi pakottaa muille. Uskoa saa ken haluaa.

Luulisi tässäkin laadun olevan määrää tärkeämpi.

Mutta, kun joku kuitenkin nyt hermostuu, niin jokaisella on oikeus OMAAN mielipiteeseen. Toisten painostaminen oman ajatusmaailman mukaiseen ajatteluun on itsekästä.

Jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseen.
Voihan ajatella, että elämä on lahja, koska se meille, ilman pyytämistä annetaan, olen sitä lahjaa katsonut myös masennuksen lasien läpi, epätoivon ja -uskon kiertäessä sisuksia.
Puhuin kyllä, mahdollisuuksista jotka olisin jättänyt käyttämättä, jos pilven raunalla katselisin maailmaa. Mahdollisuuksia on aina, vaikka minäkään en aina jaksanut ajatella, että voisi jotakin muuttaa.

Jokainen tulee uskollaan autuaaksi, uskoipa sitten mihin tahansa. Minun uskoni ei ole korvamerkittyä, mutta huomiseen uskon, se tulee varmasti.

Hyväksyn eutanasian ja hyväksyn itsemurhan.

Eutanasian kohdalla, jos on järjissään ollessaan toivonut, ettei väkisin pidetä hengissä, niin mikä oikeus minulla on sanoa, ettet saa kuolla vaikka kipu vie tajun? Kyllä minuun sattuu, jos läheinen kuolee, mutta jos oikeasti kaikki on toisen hyväksi tehty, eikä apua ole löytynyt ja sairaus johtaa tuskaiseen hitaaseen kuolemaan, niin minusta on vain kidutusta pitää toista väkisin hengissä. Tämä tosiaan edellyttää mielestäni, että henkilö itse on järjissään ollessaan todistajien läsnäollessa paperille vakuuttanut, että hänen kohdallaan saa käyttää eutanasiaa. Itselläni on hoitotestamentti. Tein sen sen jälkeen, kun olin kesän töissä vuodeosastolla.

Itsemurha taas. Meillä on hyvin vähän vapauksia tässä elämässä. Jos ei muuta, niin lähtöpäivän saa halutessaan jokainen valita itse. En todellakaan toivo, että siihen kukaan ajautuu, mutta ahdistus ja masennus voi oikeasti sattua! Se voi todella viedä syövereihinsä! Se voi tuntua hemmetin pahalta, pahemmalta kuin moni osaa kuvitellakaan!! Olen ollut pohjaakin pohjemmalla ja humpsahdan kuoppaan vieläkin. Jaksan eteenpäin, koska minulla on laaja tukiverkosto, enkä koe ahdistusta ja masennusta häpeällisenä sairautena ja olen ottanut ensimmäiset askelet kohti hoitoa. Itsemurha ei ole ainut ratkaisu, eikä ensisijainen. Se on viimeinen ratkaisu. Itsekkääksi en menisi ketään itsemurhan tehnyttä tai aikovaa syyttämään. He ovat tehneet kaikkensa ja heiltä on yksinkertaisesti konstit ja voimat loppu.

Ja mitä tulee luonnolliseen kuolemaan. Aika monet "luonnolliset" kuolemat eivät ole sen ihmeellisempiä kuin että influenssa, josta perusterve ihminen selviytyisi kotona lepäämällä, viekin elämän vain siksi, että ihminen on muuten niin hauras ja hänellä on huono vastustuskyky. Vanhana on yleisempää kuolla, mutta ei vanhuuteen itsessään kuole! Kuolemaan on aina jokin syy.

Vaikka tekstistäni saikin ehkä elämään nuivasti suhtautuvan kuvan, niin se ei ollut tarkoitus. Me elämme maailmassa, jossa kaikella on alku ja loppu. Molemmat ovat mielestäni yhtä luonnollisia elämän osia. Ja mitä pilven reunalla istumiseen ja katumiseen tulee, minä uskon sielun vaellukseen. Ja vieläpä niin, että itse päättää, millaisiin oloihin syntyy. Uskon, että tulin maapallolle opiskelemaan ja että minulla on täysi vapaus keskeyttää opintoni milloin tahdon. Itseasiassa se on kantanut minut vaikeiden aikojen yli: Pelkkä tieto, että täällä ei ole kenenkään pakko olla.

Jokainen tyylillään, meitä on todella moneksi!!

Masennus ei ole mikään eutanasian aihe.
Eutanasiassa kyse on toisen tappamisesta, se siinä on ongelmallista. Itsemurha on eri juttu.

Minä omalta osaltani hyväksyn eutanasian. Olen jonkin verran hoitanut dementikkoja ja vuodepotilaita. Monesti mietin syöttäessäni vuodepotilasta joka ei mitenkään kommunikoinut eikä reagoinut että onko sellaisessa elämässä mitään mieltä? Maata sängyssä toisten armoilla. Hoitajissakin kun on kaikenlaisia tyyppejä. Jotkut käsittelivät vuodepotilasta kuin pakettia ja tökkivät tylysti ruuat suuhun. Ei minkäänlaista empatiaa tai sympatiaa.
Olen päättänyt tehdä itselleni hoitotestamentin johon laitan toiveeksi että mikäli joudun vuodepotilaaksi niin kaikki elvytystoimenpiteet kielletään ja ylimääräiset lääkkeet pois. Vielä ei saa toivoa eutanasiaa laillisesti, mutta sellaiseen kyllä suostuisin itse mikäli joutuisin edellä kuvattuun tilanteeseen.

Vaikka vanhuksen elämässä ei näyttäisikään olevan mitään mieltä, niin voi olla, että vanhus haluaa elää elämänsä loppuun asti. Monet ehkä uskonnollista syistä haluavat täällä olla niin kauan, kun joku Korkeampi Voima päättää, että nyt on aikasi kuolla.
Silloin olisi väärin, jos joku toinen ihminen saisi päättää, että sun elämässä ei ole mitään mieltä ja sut pitää siksi tappaa.

Eutanasia lähtee siitä, että POTILAS itse on esittänyt toiveen eutanasiasta (kuolinapu) tietyissä tilanteissa.

Jos POTILAAN suostumusta ei ole, ei häneltä voida hoitoa evätä eutanasiaan vedoten.

Hyväksyn

Piakristiina kirjoitti 23.6.2012 21:40

Minä omalta osaltani hyväksyn eutanasian. Olen jonkin verran hoitanut dementikkoja ja vuodepotilaita. Monesti mietin syöttäessäni vuodepotilasta joka ei mitenkään kommunikoinut eikä reagoinut että onko sellaisessa elämässä mitään mieltä? Maata sängyssä toisten armoilla.

Kannattaisi varmaan katsoa ohjelma "Eutanasia, kyyneleitä vai helpotus", ennenkuin toivoo potilailleen kuolemaa. Viisasta olisi kuoleman asemesta järjestää potilaille inhimillinen kohtelu.
http://areena.yle.fi/tv/1567933
Ohjelma oli dokumentti Hollannista, jossa eutanasia on sallittu. Ohjelmassa esiintyi muuan täysin liikunta- ja puhekyvytön nainen. Hän pystyi ilmaisemaan itseään ainoastaan liikuttamalla silmiään oikealle tai vasemmalle, toinen tarkoitti "kyllä", toinen "ei". Vastauksena kysymykseen, haluaako hän eutanasian, hän liikutti silmiään "ei"-suuntaan. Hän kuoli sitten luonnollisen kuolman, ja omaiset olivat onnellisia, että hän sai elää siihen asti. Ei kukaan pysty sanomaan toisen ihmisen elämänhalusta toisen puolesta yhtään mitään, varsinkaan, jos tämä ei pysty ilmaisemaan itseään.

Minäkään en oikein ymmärrä miten joku toinen voisi sanoa ettei sun elämäsi ole mielekäs.
Mitä mieltä sitten olette kehitysvammaisista, sellaisista jotka eivät juuri mitään kykene tekemään? Voiko heidän elämä olla mielekästä?

Mun vastaus on, että voi olla. He elävät varmaan jossain omassa maailmassa missä on omat elämän mielekkyydet.