Hyvä, kun vainaja ymmärsi kuolla

Hyvä, kun vainaja ymmärsi kuolla

Käyttäjä maanvaiva aloittanut aikaan 05.11.2016 klo 11:35 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 05.11.2016 klo 11:35

http://yle.fi/uutiset/3-9273353

Koska olen ortodoksi ei tänään meillä ole Pyhäinpäivää vainajien muistoksi. Mutta ei tätä päivää voi olla huomaamatta.

”Voi sanoa ääneen: ”Oli helpotus, että tämä ihminen lähti minun elämästä pois. Tuntuu kipeältä se epäoikeudenmukaisuus, jota koin”.
Tällä ketjullani ei ole mitään suurta merkitystä kai. Koska en vie kynttilöitä äitini haudalle tänään, tein hänen muistoksi tämän ketjun.
Kiitos äiti, mulla menee nyt hyvin. Toivottavasti myös sulla.

Käyttäjä dahliakukka kirjoittanut 05.11.2016 klo 13:16

Teki kipeää lukea jo otsikko, mutta pakko myöntää, että jos vainaja on vaille toivoa paranemista kuolema voi olla helpoitus kaikille osapuolille. Näin se varmaan on omalla kohdallanikin, mutta täytyy vielä käsitellä paljon surua, ennenkuin voin sanoa totuuden ääneen. Onko se jotenkin meidän kasvatuksessa vai mistä se tulee, ettei tuollaista saisi sanoa ääneen? Etenkin vanhenman sukupolven ihmisille? Sekin on kauhistus, että meillä ei ollut hautajaisia. Suku otti kovasti nokkiinsa asiasta. Vaikka koko suku ei kertaakaan poisnukkuneen eläessä kysynyt jaksamisesta. Menee vähän asian viereen, pahoittelen.
Aion omalla kohdallani aktivoida viimeisen tahdon, ettei minua enää elvytetä vihannekseksi.
Hyvää Pyhäinpäivää sinulle kuitenkin Maanvaiva. Me sytytimme kattien kanssa surukynttilän, kun toisessa ketjussa kirjoitit poisnukkuneesta kissastasi. Tiedän, ettemme tunne sinua tai kissaasi, mutta minä olen tälläinen.

Käyttäjä Mollyan kirjoittanut 05.11.2016 klo 14:18

Kaikki vainajat eivät ole muistamisen arvoisia. Tuntuu jotenkin kylmältä ja tunteettomalta sanoa se ääneen,mutta näin asia on,jos on rehellinen itselleen. Tunteita ei tarvitse teeskennellä. Voi vain todeta asian ja yrittää elää itse parempaa elämää.

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 05.11.2016 klo 16:35

Kiitos dahliakukka, kissaa minä sitten tänään olenkin surrut.
Äjattelin kyllä hetken ajan, että tämä voi loukata muita jotka tänään viettävät Pyhäinpäivää ja muistelevat hyvällä vainajia.

Äitini siis teki itsarin ja valitsi itse kuolinpäivänsä. Joten minä valitsen miten häntä suren. En minä tiedä ansaitsiko äitini just tämmöisen suremisen. Me taidettiin olla väärä äiti-tyttö juttu kokonaisuudessaan.

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 05.11.2016 klo 18:24

Mollyan kirjoitti 5.11.2016 14:18

Kaikki vainajat eivät ole muistamisen arvoisia. Tuntuu jotenkin kylmältä ja tunteettomalta sanoa se ääneen,mutta näin asia on,jos on rehellinen itselleen. Tunteita ei tarvitse teeskennellä. Voi vain todeta asian ja yrittää elää itse parempaa elämää.

Toi on kyllä todella kylmästi sanottu... Kyllä minäkin muistan kaveriani joka teki itsemurhan. Eihän se mikään hyvä ratkaisu ole, mutta kyllä minusta täytyy kunnioittaa toisen elettyä elämää... Ei voi olla niin kylmä ettei mikään liikahda sisällä läheisen kuoltua...

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 05.11.2016 klo 19:37

Kyllä siinä liikahtaa vaikka mitkä tunteet, kun läheinen tekee itsemurhan. Eihän se itsemurhan tehnytkään kunnioita sen ihmisen elämää joka tänne jää miettimään mitä teki väärin, kun toinen teki itsemurhan.

Toisen elämää voi tietenkin kunnioittaa mutta kaikkien kuolema ei ole kunnioittamisen arvoista. Ei edes yhden kynttilän sytyttämisen arvoista.

Käyttäjä soroppi kirjoittanut 05.11.2016 klo 19:42

minäitse89 kirjoitti 5.11.2016 18:24

Mollyan kirjoitti 5.11.2016 14:18

Kaikki vainajat eivät ole muistamisen arvoisia. Tuntuu jotenkin kylmältä ja tunteettomalta sanoa se ääneen,mutta näin asia on,jos on rehellinen itselleen. Tunteita ei tarvitse teeskennellä. Voi vain todeta asian ja yrittää elää itse parempaa elämää.

Toi on kyllä todella kylmästi sanottu... Kyllä minäkin muistan kaveriani joka teki itsemurhan. Eihän se mikään hyvä ratkaisu ole, mutta kyllä minusta täytyy kunnioittaa toisen elettyä elämää... Ei voi olla niin kylmä ettei mikään liikahda sisällä läheisen kuoltua...

Mun mielestä tässä on olennaista se läheisyys. Varmaan on luontevaa, että läheisiä ihmisiä kaipaa tai ajattelee niiden kuoleman jälkeen. Mutta jos ei ole ollut vuosiin minkäänlaisissa väleissä esim. vanhempiinsa, ei mun mielestä tartte teeskennellä mitään tunnetta (ellei sitä nouse pintaan) sitten kun he nukkuvat pois.

Mikä ei tietenkään tarkoita, etteikö saisi surra, tai ikävöidä, tai vaikka olla vihainen. Joskus tunteet tulee niin kimpussa, ettei itsekään ota selvää mikä siinä on päällimmäisenä. Useimmat ihmiset kyllä suree menetettyään läheisen. Mutta pointtini on se, että jos se ei tunnu itselle hyvältä tavalta, se ei ole mitenkään pakollista.

Aiheesta kukkaruukkuun: dementia-tapauksissa olen huomannut, että osa siitä surutyöstä on tehty vielä vainajan eläessä. Kun huomaa, ettei pysty enää juttelemaan esim. isoisän kanssa niin, että molemmat olisivat "samalla sivulla", sitä joutuu vähän kerrassaan hyväksymään sen että se persoonallisuus jonka joskus tunsi, lipuu koko ajan kauemmas. Varmaan se lopulta tulee shokkina sitten kun isoisä kuolee, mutta ainakin etukäteen ajattelen että se ei ole niin kamalaa. Hän eli hyvän ja täyden elämän (josta en toki tiedä kuin murto-osasta), ehti tehdä itselleen tärkeitä asioita ja vanheni arvokkaasti.

Käyttäjä dahliakukka kirjoittanut 05.11.2016 klo 21:20

Taitaa olla yhtä monta surua kuin surijaakin. Tuskin yksien kasvojen alle mahtuu kaikki tunteet. Eikä tarvitsekkaan. Me jokainen, omalla tavallamme. Suodaan meille kaikille oikeus omanlaiseen suruumme tai suruttomuuteemme. Kyllä minäkin katkerissa tunteissa uurnan laskin, muistin enenmän pahaa kuin hyvää. Ja nyt sitten painin itsesyytöksien kanssa, kun en saa niitä ajatuksiani koskaan muutettua. Ehkä nykypolvella hieman vapautuneempi ote Pyhänpäivään, kuin vanhenmilla. Kaunista on muistaa niinä omina vuosipäivinä. Ei se kalenterissa lue milloin surra. Jokaisessa päivässä omat murheensa, karanneet naurut. Kun vaan löytäisi kultaisen keskitien, minä siis.

Käyttäjä jaana6 kirjoittanut 06.11.2016 klo 09:32

Minä olen kyllä surrut molempiavanhempia erikseen, en tiedä kumpi tuntui pahemmalta.

Käyttäjä Mollyan kirjoittanut 06.11.2016 klo 15:33

Tiedän omaisia,jotka eivät käy sairastunutta omaistaan katsomassa eivätkä kysy edes vointia. Kun kuolema lähestyy hoitohenkilökunnan pitäisi tehdä ihmeitä.ja jos tähän ei pysty niin sitten syytellään aiheettomasti. Pidetään sitten komeat hautajaiset ja esitetään surevaa,pidetään muistopuheita siitä,miten merkittävä ja rakas vainaja oli. Miksi pitää teeskennellä sellaista,mitä ei ole,ei kenties koskaan ollut. Miksi ei voi vain sanoa,että tämä kuollut ihminen ei merkinnyt minulle mitään ikävä kyllä ja siksi hänen kuolemansa ei kosketa minua.

Käyttäjä Lukossa kirjoittanut 07.11.2016 klo 16:41

Mollyan kirjoitti 6.11.2016 15:33
Miksi pitää teeskennellä sellaista,mitä ei ole,ei kenties koskaan ollut. Miksi ei voi vain sanoa,että tämä kuollut ihminen ei merkinnyt minulle mitään ikävä kyllä ja siksi hänen kuolemansa ei kosketa minua.

Elämä on täynnä teeskentelyä. Rehellisyys ei ole koskaan ollut muodissa, vaikka monet sitä arvostavatkin.

Käyttäjä topcat kirjoittanut 09.11.2016 klo 21:18

Isäni tappoi itsensä viinalla - hän kertoi minulle vuonna 2000, että hän on liian heikko tappamaan itseään, joten juo, kunnes kuolee. No, kuolema tuli vuonna 2005 vaikean maksavaurion takia (hän myös kieltäytyi lääkkeistä). Äiti oli murheen murtama ja huonossa kunnossa. Muutin itse takaisin Suomeen USA:sta vuonna 2010 ja sen jälkeen pidin huolta mm. niskanikaman ahtaudesta (ja epäonnistuneesta leikkauksesta) kärsivästä äidistäni, joka ei syönyt, ei treenannut, joi vain olutta. Monta vuotta olin hänen epävirallinen omaishoitajansa.

Oma pääni hajosi ja jouduin psykkan osastolle. Olin tottunut käymään äitini luona joka päivä, varmistamassa että hän on ok ja on syönyt. Osastojakson aikana pari päivää jäi väliin. Pääsin vihdoin viikonloppulomalle ja menin suoraan äitini luo. Löysin hänet kuolleena kaatuneena portaissa, pää veressä.

Kuolinsyyntutkinnan mukaan äitini oli ottanut 25 x yliannostuksen vahvoja kipulääkkeitä. Kuolinsyy oli asennosta aiheutunut tukehtuminen. Eli molemmat vanhempani tekivät itsemurhan.

En edelleenkään tiedä miten tähän suhtaudun. En ole juurikaan pystynyt käsittelemään koko asiaa. Tapanani on vain sulkea asiat mielestäni, joten vaikutan siltä, että vointini on hyvä.

Juuri tästä syystä asiakkuuteni psyk.polilla loppui nyt syksyllä. Vointini on ollut tasainen jo pitkään, mutta ajoittain en tiedä miten käsittelen kaiken. Vien kynttilöitä ja kukkia vanhempieni haudalle... tosin edellisestä kerrasta on kulunut jo lähes 6 kk.

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 11.11.2016 klo 12:26

Tuli topcatin tekstistä mieleen, että pitäisikö Suomessa olla eutanasia? Tuntuu että se on jotenkin karua, jos ihminen on siinä tilanteessa että tulevaisuus on täysin lohduton ja on esim. todella vakasti sairas ja sitten pitää viinalla yrittää kuolemaa.

Eikö olisi parempi tyyli lähteä sairaalassa lääkärin antaman esim. pistoksen avulla. Kuin tuo tuskainen tyyli että on pakko vetää viinaa ja lääkkeitä eikä silloinkaan tiedä että kuoleeko varmasti.

Kannatan eutanasiaa sillä silloinhan omaiset voisivat jättää hyvästit ja kuolema olisi varmasti rauhallinen eikä esim. sellainen mikä tapahtui Topcatin äitille.

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 11.11.2016 klo 15:35

Jos äitini olisi saanut valita eutanasian itsemurhan sijasta, en taatusti olisi ollut hänen kanssaan viime hetkiä.

Käyttäjä topcat kirjoittanut 11.11.2016 klo 20:43

Olen itse tavallaan eutanasian kannalla, mutta sen laillistaminen olisi painajainen. Mihin vedetään raja "tarpeeksi vakavan sairauden" kohdalla? Entä psyykkisen valmiuden ja tilanteen ymmärtämisen kohdalla?

Kumpikaan vanhemmistani ei sairastanut vakavia tauteja. Isäni oli masentunut (eikä suostunut ottamaan vastaan apua), fyysisesti hän oli kuitenkin täysin terve. Äitini oli fyysisesti huonossa kunnossa, mutta hän olisi voinut kuntouttaa itseään, jos tahtoa olisi vain löytynyt. En olisi hyväksynyt eutanasiaa kummankaan vanhempani kohdalla - en tosin oikein voi hyväksyä heidän kohtaloitaankaan.

Terminaalisen, vaikeista kivuista kärsivän syöpäpotilaan kohdalla hyväksyisin eutanasian. Samoin, jos kärsii esim. vaikeasti rappeuttavasta sairaudesta, joka on leviämässä hengityselimiin tms. Mutta rajan vetäminen on niin kovin vaikeaa.

Vanhempieni kohdalla olisin toivonut hoitohenkilökunnan vakavampaa otetta hyvin vaativaan tilanteeseen. Olisin jopa lähettänyt molemmat pakkohoitoon, jos sellaista olisi voinut järjestyä. Kukaan ei kuitenkaan huomannut sitä kaikkea tuskaa, jota he kantoivat sisällään. Vaikea tosin huomata, koska molemmat olivat hyvin yksityisiä ihmisiä ja he uskoivat hieman vanhanaikaisesti siihen, että ongelmat pidetään perheen sisällä. Yritin kaikkeni etenkin äitini puolesta (isäni kuoleman aikaan asuin USA:ssa), mutta se ei riittänyt. Uskon, että molemmat vanhempani ovat onnellisia päästessään eroon tämän maailman murheista ja kivuista. Heidän valitsemansa kuolemantapojen hyväksyminen on vain ollut itselleni melkoisen rankkaa.

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 20.11.2016 klo 07:47

Minä en kehtaa tehdä uutta ketjua, kun tämä asia ei taida kovin monia täällä olevia kosketa.
Lisäksi sijoitukseni liittyvät vainajaani, joka ymmärsi kuolla.

"Valtio pyytää anteeksi sijaisperheissä ja laitoksissa kaltoinkohdelluilta". Kello 15.45 voi katsoa suorana Ylen Areenasta.

Kiitoksia Suomen valtio. Et saa anteeksi.