Hyvä elämä, missä välissä kyydistä tippuivat tunteet?
Kirjoitan tämän siksi, että ymmärtäisin itsekin, mitä päässäni tapahtuu.
(Tekstistä tuli pitkä, mutta ehkä sen avulla joku osaa samaistua tilanteeseeni helpommin.)
Todistettavasti kaikki alkoi v.2009-2010 taitteessa, kun päätin haluavani muutoksen silloiselle parisuhteelle (asiat muuttuvat tai ero). Prosessi vei kaiken kaikkiaan puolisen vuotta; minä tein eroa yksin, hän vain siirtyi seuraavaan elämään uusine naiskuvioineen. Tuo puolivuotisen aikana oli syvimmällä tähänastisessa elämässäni: meni päiviä, viikkoja, etten tavannut ketään, itkin päivät läpeensä, syytin itseäni kaikesta, syytin häntä kaikesta. Onneksi ymmärsin myös hakea apua. Kun keväällä 2010 lopulta muutimme erillemme, olin juuri aloittanut masennuslääkkeet (joita lopulta söin 6kk) ja uuden asuntoni myötä koin eläväni olevan mahtavaa! Kesällä koitti mahtava työkeikka ulkomaille, joka vei ajatukset pois arkisista, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna keskeytti hyvin alkaneen toipumisprosessin. Suomeen palattuani ajattelin elämäni ja pääni olevan taas raiteillaan.
Kauhulla totean, että tuosta keväästä on kohta jo neljä vuotta. En ole edelleenkään toipunut asioista, olen katkera ja häpeän sitä. En ole rakastanut hänen jälkeensä; minuun ollaan ihastuttu, mutta en ole käynyt lähelläkään edes tapailua. Ja rakkaus, suhteet, on vain yksi asia monen muun ohella.
Perusongelmani taitaa olla, että elämässäni, joka ulkopuoliselle näyttänee aivan hyvältä, ei ole tunteita mukana. Teen paljon (?) asioita, minulla on töitä ja ystäviä. Todellisuudessa elän aaltoillen, jossa välillä olen sosiaalihyrrä ja taas välillä kartan kaikkia ihmiskontakteja, kuten nyt (- jopa kämppikseni läsnäolo ahdistaa). Tuntuu, että aikanaan vuodatin pöydälle kaikki ajatukseni tunteista ja ajatuksista, että niitä ei enää ole. En osaa puhua, saatikka näyttää, tunteitani kenellekään (yritin käydä lääkärissäkin asiasta kertomassa, mutta lopulta tunsin itseni vain typeräksi) enkä osaa varmaksi edes sanoa onko niitä. En juuri kiinny ihmisiin tai asioihin, ne ovat yhdentekeviä.
Tuntuu, että juuri nyt elän harmaata palloa. Karkaan tarinoihin (tv, dokkarit, leffat) enkä osaa olla vertailematta elämääni niihin tai ystävieni arkeen. Kavereita (ystäviä?) nähdessäni minulla on hankalaa osallistua keskusteluihin, sillä monesti tyttöporukalla puidaan ihmissuhteita ja nyt minulla ei tunnu olevan sellaisten puimiseen kiinnostusta tai sanavarastoa. Vetäydyn helposti taka-alalle ja harva sitä edes huomaa, tai ainakaan on tuonut esille huomanneensa. Tunnen sen myötä olevani vielä enemmän ulkopuolinen.
Yritän aktiivisesti sivistää itseäni lukemalla uutisia jne., mikä menee vain hukkaan, sillä usein en ymmärrä lukemaani ja/tai vähintään unohdan lukemani hetken päästä. Tunnen olevani tyhmä. Hömpötykset, kuten iänikuiset kissavideot, muistan kyllä. Olen aina unohdellut sanoja, mutta nyt huomaan erakoitumiseni vaikuttavani sosiaalisiin taitoihinikin: saatan muodostaa lauseen vääriä sanoja käyttäen, saatan luulla olevani hauska heittäessäni jonkun jutun, jonka totean välittömästi olleen vähintään loukkaavaa. Jälkeenpäin pyörittelen (vanhojakin) keskusteluja mielessäni häpeänpuna poskilla.
Työskentelen freelancena eli töitä on kausiluontoisesti. Töitä ei yleensä ole talvisin ja nyt onkin kolmas työttömyyskuukausi. Kaltaiselleni tyypille tällainen työrytmi ei selkeästikään sovi, sillä työttömänä aikana menen todella pohjalle enkä osaa ottaa elämästä otetta (ellen ole reissussa). Kun töitä on, ne ovatkin pelastukseni. Töissä ei varmasti kukaan uskoisi, mitä päässäni pyörii. Työnkenttäni elää verkostoilla ja hiljaiset katoavat kulisseihin, siispä esillä on oltava. Ja minä olen; olen hauska, pidetty, tehokas rakastan työ-minääni. Samalla kuitenkin ahdistun vain entisestään kun tiedostan, kuinka minä-minä on työ-minäni vastakohta. Ja toisaalta, kuka MINÄ oikeasti edes olen, entä jos työroolini on oikeasti osa Minua? Miksei se voi tulla esille myös töiden ulkopuolella? Kohta kun työt taas alkavat, minua pelottaa, kuinka sosiaalisuus luonnistuu, olenko ruosteessa.
Kävin muutamia kertoja psykologilla keskustelemassa 2010 ja silloin tajusin, että taidan olla ollut enemmän tai vähemmän masentunut läpi elämäni, mutta sen sisäistämiseen ja käsittelyyn juuri nyt ei aivokapasiteettini taivu. Nyt ajattelen vain tätä hetkeä ja häpeillen mennyttä neljää vuotta, kuinka moni asia onkaan vain kadonnut mielestäni ja kuinka olen jättänyt elämää väliin. Välillä saan hemmotellun länkkärin syndrooman, millä oikeudella ahdistelen oloani: kukaan ei ole kuollut, olen terve, töitä on, ystäviä on, selviän arjestani. Toisaalta, miksi minulla ei olisi oikeutta yrittää muuttaa elämääni, jos päässäni oloni on jatkuvasti huono.
Loppuvuonna kävin lääkärissä juttelemassa (ts. en osannut pistää sanoiksi ongelmaani) ja sitkeästi yritettiin vain tarjota masennuslääkkeitä: niitä en haluaisi, sillä nyt tunnen keskusteluavun olevan enemmän tarpeen. Mielenterveyshoitaja (tjsp) vinkkasi vertaisryhmistä ja sitä kautta löysin tänne. Yllä oleva teksti luonnistui yllättävän helposti, ajattelin sen olevan vaikeampaa, mutta lopetus onkin toinen juttu. Kai minä ajatuksia teiltä kaipaisin, että miten teidän mielestä minun tulisi edetä? Miten hyvää elämää elävä ihminen alkaa taas tuntea?
Hei scarlett6!
Historiasi kuulostaa samantyyppiseltä kuin omani ja samaistuin kirjoitukseesi kovasti. Masennuin hitaasti ehkäisyhormoneista ja kärsin siitä useita vuosia ennen kuin ymmärsin syyt. Sen jälkeen masennus katosi, enkä enää edes (onneksi) muista miltä tuntui kun ei pystynyt mihinkään muuhun kuin makaamaan sängyssä. Masennus oli ajoittaisena kuitenkin helppo peittää ja onnistuin sitkuttelemaan enemmän tai vähemmän arjessa. Apua hain ja osittain sainkin, mutta keskustelu ei auttanut mitään koska syyt olivat muualla.
Nyt ulkopuolisen silmin kaikki näyttää varmaankin tosi hyvältä. Itselle vain välistä hiipii olo, ettei ole tunteita. Ilosiet asiat ei tunnu niin iloisilta, kuin niiden pitäisi, eikä toisaalta surullisetkaan. Tuntuu että pidän itseni ja sisimpäni välissä muuria, jottei tarvitsisi tuntea niin paljon. Pelkään tuntea, ja pelkään myös muiden tunteita ja niiden näyttämistä (viha). Yksin ollessa helposti pohtii, mikä on vikana, kun ei kuitenkaan mikään ole huonosti. On perhe, työ josta pidän ja kaikki elämässä kunnossa. Teen asioita, harrastan ja pidän yhteyttä läheisiin. Välillä taas mietin että mikä järkeä siinä on kun siitä ei saa sitä tyydytystä, mitä muut näyttävät samoista asioista saavan. Kuten sinäkin, pidän työminästäni, olen siellä enemmän sellainen, kuin haluaisin olla muutenkin. Usein kaveriporukassa muut puhuvat asioista, joista en ole kovin kiinnostunut tai joilla ei ole minulle juuri väliä tai eivät ole itselle lainkaan ajankohtaisia. En jaksa small talkia ja koen olevani ulkopuolinen useissa porukoissa. En löydä asioita, joista puhua jos ei oikeasti ole puhuttavaa, ja siksi ehkä töissä on helpompi puhua: on jotain oikeaakin asiaa.
Mietin sitä, kuka minä olen ja mtä minä haluan, ajaudun helposti ulkoa ohjattavaksi, enkä tiedä mitä minä itse tahdon. Näiden ajatusten ja välillä massiivisten syyllisyyden ja häpeän tunteiden takia haluan tehdä jotakin ja löysin Anna-Liisa Valtavaaran kirjan Kiltteydestä kipeät ja sen jatko-osan, jota voin suositella lämpimästi 🙂🌻 Niistä löysin itseni ja oman pahan oloni kuvattuna: syyllisyyden, häpeän, täydellisyyden tavoittelun, hylkäämisen pelon jne jotka vaikuttavat itseeni liiallisen kiltteyden vuoksi ja monta muuta seikkaa jotka sopivat minuun. Siitä sain ainakin apua syiden pohtimiseen ja kuva alkaa olla jo aika selkeä, sillä tiedän liiallisen kiltteyteni syyt. Kiltteyden muuttaminen ei olekaan niin helppoa... En tiedä sopiiko tuo sinuun ollenkaan mutta kokeile! Kysyit miten alkaa taas tuntea, minua siinä on auttanut uusien kokemusten etsiminen ja niihin lähteminen, viikonloppuloma, uuden harrastuksen testaaminen jne. Jään helposti kotiin, joten niistä saa virtaa ja innostusta kun käy jossain ja tekee jotain rutiineista poikkeavaa josta nauttii. Ensin se tunne ei ole välttämättä kovin voimakas, mutta ainakin askel oikeaan suuntaan!
Ja anna itsellesi lupa tehdä jotain asialle! Ei kaikki ole aina sitä miltä ulospäin näyttää...
Kirjoituksestani on yli vuosi ja voin edelleen allekirjoittaa tekstin lähes kokonaisuudessaan. Naurattaa, kun se on niin surullista🙂. Tilanne on kuitenkin muuttunut niin, että olen saanut vihdoin varattua itselleni (yksityisen) psykologiajan. Harkitsen hakeutumista Kelan tukipiiriin. Julkinen terveydenhuolto (Helsinki) on ollut auttamattoman huonoa, joten siihen minun on enää turha tukeuta.
Keväällä 2014 kävin keskusteluryhmässä masentuneille, varmaan lähemmäs 10krt, mutta en osannut kertaakaan oikein suutani avata. Lähinnä kuuntelin muiden juttuja. Päällimmäisenä mieleeni jäi, että elämäni puitteet _todella ovat hyvin_, ihan jo töiden puolesta, ja että kuinka rohkeasti muut osaavat käsitellä ajatuksiaan ja masennustaan ventovieraiden edessä.
Syksyllä 2014 söin 3kk mielialalääkitystä, mutta tuntui, että ne veivät loputkin tunteet pois minusta, joten jätin kokeilun sikseen.
Olen tapaillut erästä miestä kohta lähes vuoden, mutta kun joku mainitsee sanan "seurustelu", saan kylmiä väreitä. Mies on todella kiva ja hänessä on todella monia piirteitä, joita ihannoin, en vain ole rakastunut. Ahdistun paineista, joita muut tietämättään luovat. Emme ole miehen kanssa keskustelleet "seurustelusta" tai sen kummemmin masennuksestani (josta hän siis tietää). En usko, että tulen rakastumaan häneen, joten pitäisi pistää poikki, en vain saa aikaiseksi. Venytän asiaa, todennäköisesti todella huonoilla ja läpinäkyvillä tekosyillä. Hän väittää osaavansa suojella itseään, joten ehkä alitajuntaisesti odotan hänen tekevän ns. liikkeen. Todella lapsellista minulta.
Olen alkanut viimeaikoina yrittää mantrata itseeni asennetta, että yrittäisin löytää kaikesta ekaksi sen positiivisen puolen. "Mitä kuuluu?" -kysymystä seuraa useimmiten tilitykseni "samaa vanhaa" -> miksi en kertoisi edes puheentasolla hyviä juttuja, ehkä ne ennemmin tai myöhemmin alkavat vaikuttaa asenteeseeni ihan oikeasti; "Olen saanut luettua hirmuisesti! Minulla on aikaa kävellä ja hämmästellä!" Ahdistun myös suuresti erakoitumisestani ja yritän siihen liittyen mantrata, että "Minä olen sosiaalinen, mutta _valitsen_ olla yksin." Pieni vivahde-ero, toivottavasti tepsii. Ehkä ihmisten ilmoilla oleskelu ei sitten tunnukaan enää niin suurelta kynnykseltä, kun koen olevani aina sosiaalinen, valitsen vain olla eri tilanteissa.
Tämmösiä pohdintoja tälle vuodelle. Ehkäpä yritän aktivoitua tännekin.