Mulla on ongelmana mystinen huono olo ja ahdistus. 2012 elokuussa tuli totaalinen romahdus. Sillon tuli avioero ja muutin omaan asuntoon, kaksi viikkoa sen jälkeen tuli se romahdus. Maha meni ihan sekaisin, tuli siis sanoinkuvaamattoman järkyttävä olo, en voinu muuta kun maata sängyssä ja kieriskellä tukissani. Kaikki kaupassa käynit ja muut oli yhtä tuskaa, tarvitsin autokyydin lähikauppaankin välillä. Todella ihmettelin mikä mulla on ja lääkärissä ravasin. Mitään fyysistä vikaa ei löytynyt niin mut passitettiin psykiatrian puolelle. Sain sitten lääkkeitä opamox ensiavuksi, sitten kokeiltiin jotain lääkkeitä jotka eivät sopineet. Mirtazapin mulla oli jo ennestään mutta siitä ei ollut enää apua. Sitten sain olanzapinin ja cymbaltan. Olot oli aina vaan huonot. Pikkuhiljaa alkoi auttamaan niin että ainoastaan aamuisin oli sitä karseaa oloa, päivän mittaan parani.
Se Mirtazapin mulla oli siksi kun avioliitto oli yhtä helvettiä en olis kestäny sitä mitenkään… lääkkeen voimalla sitten kestin ja sain jopa hankittua laitoshuoltajan ammatin. Mies oli kroonisesti vihainen, meillä kotona vallitsi kammottava vihamielinen tunnelma, huutoa ja räyhäämistä. Meillä on tyttö joka nyt elokuussa täyttää 7. En kestänyt loppujenlopuksi olla siinä suhteessa enää ja halusin erota. Olot oli niin kamalat ja hirveä henkinen tuska. Kestin sitä tuskaa 5v. Ehkä siksi tuli se romahdus sitten kun oltiin erottu.
Mulle on diagnosoitu ahdistuneisuushäiriö ja masennus.
Oli jo paremmat olot ja aloin vähentämään lääkkeitä. Opamoxin olin lopettanut jo aikoja sitten, nyt lopetin cymbaltan. Meni ihan hyvin. Sitten lopetin mirtazapinin. Se ei sitten mennytkään niin hyvin… Nyt on taas ollut niitä huonoja oloja. Aika epätoivoista on kun tuntuu että ei tässä ollenkaan toivu. Ja mikä ihme on se huono olo joka mulla on, en käsitä. Voimat on tosi vähissä ja tosi tuskainen olo. Lääkkeistä mulla on enää olanzapin ja ehkä pitää ottaa vielä takaisin se mirtazapin.
Työttömänä olen ja päivät on aikamoista tuskailua. Piakkoin alkaa kuntouttava työ ja saa nähdä helpottaako se arkea vai onko liian raskasta. Olis niin kiva jo päästä töihin.
Tytöstä meillä on yhteishuoltajuus puolet ajasta kummallakin. Välillä tuntuu raskaalta kun itsellä tosi huonot olot. Välillä ihan helpottavaakin kun on muutakin tekemistä ja miettimistä kuin omat olot.
Mahtaako tästä toipua ikinä ja joutuuko sitä olemaan lääkkeistä riippuvainen loppu ikänsä. Tulevaisuus näyttää aika synkältä. Sitä cymbaltaa en ainakaan ikinä haluaisi takaisin enkä mitään muutakaan ssri lääkettä koska ne turruttaa tunteet ihan täysin ja sit on ihan zombina, en tykkää…