Hei Aurelie!
Osaan samaistua tilanteeseesi, sillä itselläni on kaksi aikuista poikaa joilla on mielisairaus. Olen ollut useasti samassa tilanteessa kuin sinä nyt, miettimässä kuinka saisin pojan lääkäriin.
Meidän kohdalla tämä meni niin, että asiat usein etenivät niin etten itse niihin voinut loppujen lopuksi vaikuttaa. Sivusta olen paljon joutunut seuraamaan poikieni taivalta. Vanhempi pojistani asuu nyt itsenäisesti omassa vuokra-asunnossaan ja on useiden sairaalahoitojaksojen jälkeen päässyt siis tähän. Hänellä on eläke ja ystäviä. Toinen pojistani on asunnoton,majailee isänsä yksiössä, ei suostu hoitoihin.
Minä olen osannut ainoastaan rukoilla poikieni puolesta. Puheyhteys meillä on aina ollut, mutta ei minun sanomiseni ole koskaan saaneet heitä lääkäriin tai muuta mitä olisin nähnyt tarpeelliseksi. Tällä en halua sanoa sitä etteikö sinulla voisi ollakin mahdollisuuksia taivutella poikaasi lääkäriin.
Tuskallista on ollut tuntea itsensä niin avuttomaksi. En osaa antaa Sinulle neuvoja, kerroin vain miten meidän kohdalla asiat ovat olleet. Tärkeää on yrittää pitää itsensä koossa kaikkien huolien keskellä (joskus saattaa tarvita sairauslomaa,itse olen ollut kahdesti kun asiat ovat olleet huonommalla tolalla). Toivon että onnistut saamaan poikasi lääkäriin ja saatte hyvän lääkärin. Kaikkea hyvää toivotan teille molemmille.

Minun lapseni oli aikoinaan itsetuhoinen, ja se oli kyllä elämäni hirvittävintä aikaa. Kaikki muuttui kuitenkin, ja nykyään kaikki on erittäin hyvin. Huoli lapsista on paljon hirveämpää kuin omat ongelmat ja kärsimykset.
Tärkeää olisi, että poikasi saisi asianmukaista hoitoa; lääkärin asia on sitten päättää, ovatko verikokeet tarpeen. Ilmeisesti pojallasi on hoitosuhde, jos hänelle on määrätty masennuslääkettä. Kannattaisiko luottaa hoitavaan lääkärin ja ottaa häneen yhteyttä, jos huumeasia tai muu huolestuttaa? Huumeidenkäytöstä voisi ensin kysellä pojalta itseltään - asianlaita selviää kysymällä yhtä hyvin kuin käskemällä verikokeisiin, sillä eihän häntä niihin voi pakottaa sen enempää kuin puhumaankaan. Tärkeintä varmaan olisi olla vankkumatta lapsensa tukena - mitä muuta me mahdamme? Hyvä olisi, jos ei huolestuneisuudeissaan toimisi niin, että poika tuntee itsensä yhä surkeammaksi ja kelvottomammaksi. Tilanne ilman koulutusta ja työttömänä on varmasti ahdistava. Kaikenlaista syrjäytymistä ehkäisevää toimintaa, työpajoja yms, on olemassa, mutta en osaa sanoa niistä enempää. Jaksamista!

Kiitoksia kannustuksestanne , arka ja Desper.

Jään pian kesälomalle ja aion perehtyä poikani asioihin.
Yritän saada hänet verikokeisiin.
Lääkärithän eivät anna tietoja täysi-ikäisestä lapsesta vaikka hätä olisi
miten suuri. Niin kummallista kuin se onkin. Enkä ole kysynytkään, mutta näin olen kuullut.

Kaikesta huolimatta, hyvää kesäistä viikonloppua kaikille🙂🌻

Hyvä Aurelie!
Toivon sinulle vilpittömästi voimia elämääsi. Huoli lapsen voinnista on ehdottomasti pahinta kärsimystä äidin elämässä, näin asia vain on. Itselläni on kokemusta murrosiän tuomista hankaluuksista, joihin sisältyi kaikenlaista. Oli viinan kanssa läträämistä, karkaamisia, huonoa koulumenestystä ja myös jonkin sortin itsetuhoisuutta. Siinä tilanteessa on kyllä aikamoinen saavutus jaksaa olla kannustava äiti kun keskustelut on vain tappelua ja syyttelyä. Tilanne meillä on nyt kyllä enemmän kuin hyvin, on kasvettu aikuiseksi.

Sinun tilanteessasi on tärkeää taistella lapsen hoidon (siis jo aikuisen...) puolesta, oli se sitten yksityisellä tai julkisella puolella. On aika vaikeaa kai löytää sellaista hoitavaa tahoa, joka täysillä ja varauksetta lähtisi hoitamaan asioita, siis ihan täysillä. Tuntuu, että nykyään kaikki on niin lyhytjännitteistä. Tämän lisäksi tarvitset tukea myös itsellesi, ihan joltain ammatti-ihmiseltä, koska muuten et jaksa. Ihan ensiksi hae siis tukea itsellesi, että saat voimia tukea lastasi.

Itse sain voimia myös hiljaisesta rukouksesta. Eihän se mikään kaikenparantava keino ole, mutta ei se hukkaankaan voi mennä. Hyvää jatkoa sinulle!

Kiitos Kristiina.