Hei space2!
Olen paljon sinua vanhempi, kohta 60v. Mutta haluan kertoa mitkä on auttaneet minua.
Olin nuorena kanssa ujo ja arka ihminen. Oli elämassä monia vaikeita aikoja. Yksin isossa kaupungissa. Tuota aikaa ei voi verrata nykyiseen, sillä nykyisin on toistet murheet. Tässä iässä ymmärtää paremmin mistä ujous ja arkuus on ehkä lähtösin. Kaikki emme saa samoja eväitä kotoa. Meitä on toki rakastettu, mutta se on jäänyt näyttämättä. Metä ei ole muistettu kehua ja kannustaa tarpeeksi. Ei ehkä ole opetettu tarpeeksi käytöstapoja jne. Mutta en syytä ketään , jokainen on tehnyt parhaansa. Tehnyt niin hyvin kuin on osannut. Parasta on antaa menneisyydelle anteeksi, niin kuin kaikille muilekkin ikäville kokemuksille. Uskon että meitä jokaista on Rakastettu ja uskottu meihin kuitenkin.
Se mikä on pelastanut minun nuoruuteni on juuri tuo positiivinen ajattelu. Pieninä askeleina alkaa nähdä arjessa hyviä asioita. Minulla on kaksi jalkaa, kaksi kättä jne. listasta voi tulla pitkä. Nähdä itsessä positiivisia asioita. Minä olen hyvä siinä ja siinä.jne. Nähdä muissa positiivisia asoita jne.
Voi kokeilla myös rukouksen voimaa. Pyytää apua hyviltä enkeleiltä päivitäiseen toimintaan, hampaan pesuun, pieneen kävely retkeen,antamaan voimaa jaksaa nousta aamulla.
Jokainen nuori on varmaan epävarma joskus. Kaikki jännittää esintymitä. Mistä sen aloittaisi. Yhtä kaikki me kaikki olemme yhtä arvokkaita ihmisiä! Sinulla on ellämä vasta edessä. Kirjastoista löytyy hyviä kirjoja sinunkin ongelmaan.
Esim Dyer. Aina on kuitenkin joku ihminen joka on kokenut saman kuin sinä ja on kirjoittanut siitä kirjan. Usko itseesi.

space2 kirjoitti 15.1.2014 14:1

Mistäköhän sitä aloittaisi? Aloitetaan vaikka siitä, että olen lähemmäs kolmekymppinen, työtön ja sinkku mies.

Olen alkanut kärsimään kovasta jännittämisestä n. 17 vuotiaasta lähtien, mikä on vaikuttanut itsetuntooni ja olemukseeni pysyvästi. Jännittäminen on aiheuttanut suurta häpeää, sulkeutuneisuutta ja se on vaikuttanut vahvasti esim. uravalintoihini ja ylipäätänsä rohkeuteen tarttua tilanteeseen ja elämään elämääni täysillä.

Koen itseni kyllä vielä nuoreksi, mutta menneisyyteni vaivaa minua jatkuvasti ja koen jotenkin sen läpikäymisen tuovan vastauksen siihen, että missä vaiheessa mentiin pieleen.
Tämän hetkiset fiilikset ovat jotenkin hyvin latteat, mikään ei tunnu miltään, en tunne enään itseäni ja ajatukset ovat jossain täysin muualla kuin tässä hetkessä. Olen myös yrittänyt paikkailla aikaisempia epäönnistumisia, mutta olen jotenkin kokenut tämän vievän vain syvemmälle asioiden murehtimiseen.

Olen yrittänyt aikaisemmin olla vähän kaikkea, yrittänyt miellyttää kaikkia ja täten. Olen ollut se ihminen jolla ei ole ongelmia, joka ei puhu asioistaan, koska jos asioista ei puhu, niitä ei ole. Jonkin sortin täydellisyyden tavoittelija. On tietenkin ollut parempiakin aikoja, mutta pelottavinta on se, että olen näiden parempien aikojen jälkeen aina palannut vastaavaan menneisyyteni ja muiden asioiden murehtimiseen.

Olen yrittänyt parantaa elämäntapojani lopettamalla tupakoinnin, vähentänyt radikaalisti alkoholinkäyttöä ja harrastamalla paljon liikuntaa. Liikunta auttaa tilapäisesti ahdistukseen, mutta se ei juurikaan muuten enään kohota mielialaani. Alkoholi tuntuu nykyään vain väsyttävän ja vievän ne loputkin serotoniinin rippeet aivoista. On aivan helvetin tyhjä olo.

Mistä löytää taas kipinä elämään ja mikä auttaisi saamaan sen tarvittavan pilkkeen silmäkulmaan? Olen kuitenkin oppinut sen, että hyvinvoinnin ja positiivisuuden kautta tapahtuu usein hyviä asioita. Ahdistuksen, masennuksen ja muun negatiivisen määrätessäsi elämää on hyvin vaikea ponnistaa täältä "pohjalta" takaisin sinne elämään.

🌻🙂🌻🌻🙂🌻🌻🙂🌻

Kiitos vastauksestasi nimim. ajattelija!

Ujous ja arkuus.... hmmm. tässähän se ongelman ydin lienee piilee. Miespuolisena henkilönä tämän on usein kokenut kovin "häpeälliseksi" asiaksi mikä on johtanut varsinkin nuorempana sen peittelyyn. Minulla oli nuoruudessani kuitenkin melko paljon kavereita, mutta juuri tämän herkkyyden takia olin ennemminkin se kova jätkä kuin rehellisesti herkkä ja ujo poika. Ehkä kasvuympäristölläni on myös tähän merkitystä, se ei ollut välttämättä sitä kaikkein parasta / turvallisinta aluetta.

Minua ei ole kuitenkaan sen ihmeemmin kiusattu, olen sen verran pieneltä paikkakunnalta missä melkein kaikki tietävät toisensa. Olen saanut ehkä jopa liikaakin huomiota toisinaan, mistä en ole kuitenkaan välttämättä pitänyt. Puhun nyt siis ylä-aste ajoistani.

Ehkä se herkkyys on tullut itsellekkin ajoittain melkoisena yllätyksenä. Nyt kun muistelee varsinkin kouluaikoja, niin aina uuteen kouluun mentyä on se porukkaan sopeutuminen ja oma ulosanti ollut jotenkin hankalampaa. Ylä-asteen jälkeen alkoikin sitten yllättäen miltein paniikkikohtauksen kaltaiset satunnaiset jännitysoireet uudessa koulussa. Esitelmien pitäminen ja esim. kiertävä puheenvuoro saattoivat olla aivan helvetillisiä tilanteita.

Joskus vähän näiden aikojen jälkeen sain järkyttävän paniikkikohtauksen kannabista poltettuani (pilven polttelu oli melko yleistä kaveripiirissäni siihen aikaan). Sitä ikäänkuin jäätyi, eikä vain saanut sanaa suustaan muiden nauraessa vieressä. Tämä jäätyily sitten seurasikin minua vaikka pilven poltto jäikin. Aikaisemmin muistan olleeni jopa hyvä tarinankertoja, mutta tämän jäätyilyn takia en pystynyt puhumaan kuin muutaman sanan lauseita kerrallaan tietyissä tilanteissa. Välillä saatoin aloittaa jonkun jutun mikä sitten katkesi yhtäkkiä minun punastellessa ja muiden ihmetellessä. Olen päässyt tästä kuitenkin jo mielestäni yli, mutta tuo vaivasi aika helvetin pitkään. 😳😳

Armeija aikaa pidän jonkinsortin käännekohtana elämässäni. Kaiken tuon jännittämisen ja panikoinnin jälkeen olikin yllättäen hienoa päästä uuteen ympäristöön. Kaikki oli yhtäkkiä todella järjestelmällistä eikä aluksi tarvinnut tehdä juuri muuta kuin mitä käskettiin. Sain noihin aikoihin kyllä muutaman paniikki / jännityskohtauksenkin, mutta kaikenkaikkiaan muistan itsetuntoni kohonneen ja opin itsestäni todella paljon intti aikoina. Pärjäsin hyvin ja mikä tärkeintä, huomasin olevan aivan yhtä hyvä kuin muutkin.

Osaan ilmeisesti olla kuitenkin melko "näkymätön" ja hiljaisuudellani ilmeisesti sain aikaiseksi sen, että sotilaspassiini lätkäistiin säälittävän huonot arvosanat. Jopa ne laiskimmat kaverit jotka eivät ikinä tehneet mitään ja välttelivät kaikkea saivat paremmat arvosanat. Ajattelin että minussa täytyy olla jotain vikaa.

Jotenkin tämän jälkeen sulkeuduin totaalisesti. En puhunut vanhemmilleni enkä kavereilleni ongelmistani. En juurikaan puhunut armeija ajastani, vaikka muistoissani oli vielä ne onnistumisen tunteet, mutta myös suuri häpeä. Aloin käyttämään arkisinkin melko paljon alkoholia ja lukittauduin kotiini.

Jotenkin tuntuu, että tämän jälkeen elämäni on ollut melko pitkältä aikamoista haahuilua. Opiskelu yrityksiä ja muutamia ihan ok työpaikkoja. Joitain satunnaisia säätöjä vastakkaisen sukupuolen kanssa. On ollut tietenkin niitä parempiakin aikoja, mutta aina jotenkin koen, että juuri siinä "aikuisuuden" kynnyksellä on tullut mentyä täysin metsään. Ehkä en ole saanut tarpeeksi juuri sitä kannustusta ja tukea, mutta olenko sulkeutuneisuudellani ollut sitä edes halukas ottamaan vastaan?

Plääh.. aikamoinen elämänkertahan sieltä tuli, mutta toivottavasti joku jaksaa lukea.. 🙂🙂