Hitaan, korkeakoulutetun alisuoriutujan avautuminen. Työuupumus ja masennus.
Olen HIDAS. En ikinä saa tehtyä mitään ajoissa. Tämä keskustelu on niille, jolla on samanlaisia ongelmia.
Ikää on 47 vuotta. Tutkintoja monta, suoritettu kiitettävin arvosanoin. Korkeakoulussa opiskelua HITAUS ei ole juuri haitannut, kurssejahan voi suorittaa omaan tahtiin. Mutta ajaudun aina ongelmiin, kun pitää tehdä yhteistyötä muiden kanssa jossakin aikataulussa. Työurani onkin ollut jatkuvaa alisuorittamista.
Kesällä 2023 sain koulutustani vastaavan asiantuntijatehtävän yli 2 vuoden työttömyyden jälkeen. Nyt 8 kuukautta myöhemmin työ tuntuu painajaiselta. Tekemättömän työn vuori hartioillani on kasvanut musertavan suureksi. Tehtäviä ei voi juuri jakaa muille: nehän ovat vaativaa asiantuntijatyötä, jota harva pystyisi edes aloittamaan. Kohta saavutetaan piste, jossa koko tiimi alkaa kärsiä jatkuvasta myöhästelystäni.
Aikaisemmat työni ovat noudattaneet samaa kaavaa. Tulosta on tullut, mutta aivan liian hitaasti. En kuitenkaan ole aiemmin ollut yhtä vastuullisessa tehtävässä, ja niinpä tätä ennen takana on vain yksi burnout ja yhdet potkut. Edellisestä burnoutista on päälle 10 vuotta, mutta syön edelleen masennus- ja unilääkkeitä.
Minun on vaikea motivoida itseni aloittamaan mitään, sillä tiedän myöhästyväni. Ja niin myös käy. Joka päivä töistä lähtiessä tunnen epäonnistuneeni. Kun vihdoin san jotakin valmiiksi, on päällimmäisenä tunteena armoton vitutus siitä, että en pysynyt aikataulussa. En muista, milloin viimeksi koin onnistumisen iloa.
Tietysti olen perfektionisti eli täydellisyyden tavoittelija, mutta se on vain osa ongelmaa. Olen myöhässä silloinkin, kun onnistun pakottamaan itseni alentamaan vaatimustasoa. HITAUS on ollut osa minua niin kauan, kun muistan. Kolussa olin aina viimeinen, eikä se koskenut vain henkistä ponnistelua. Matematiikan kokeen arvosana riippui pelkästään siitä, paljonko oli aikaa per tehtävä.
Kaikki keinot on jo kokeiltu. Voin hokea itselleni, että ”laske rimaa, keskity, tällä kertaa ehdit”, mutta ei se toimi. Olen yrittänyt tuota itsepetosta niin monta kertaa, että tiedän sen olevan itsepetos. Kaikkein huonoiten toimii ”pilkkomismetodi”, eli suuren tehtävän jakaminen osiin. Jos yritän sitä, käytän aivan liikaa aikaa jokaiseen osaan, ja kokonaisuus myöhästyy vielä pahemmin. Aikataulutetut välitavoitteet vain pahentavat ahdistusta.
Tietysti olen vääränlaisessa tehtävässä. Alan vaihto 47 vuoden iässä tuskin kuitenkaan onnistuisi, eikä mikään ala innosta. Ei tosin omakaan ala enää.
Olen juuri sellainen korkeasti koulutettu eritysosaaja, joita hallitus haluaa lisää. Lehtiä lukemalla voisi luulla, että voisin valita työpaikkani ja palkkani. Tosiasiassa en kehtaisi esittää mitään palkkatoivetta, sillä koen olevani hyödytön.
Mitä tässä voi enää tehdä? Onko ainoa vaihtoehtoa vetäytyä loppuelämäksi mökille mököttämään ja sanoa ”pitäkää työvoimapulanne”? Haluaisin toki antaa yhteiskunnalle takaisin edes pienen siivun niistä resursseista, joita kouluttamiseeni on kaadettu, mutta se ei tunnu mahdolliselta. Tiedän, että HITAUS on parantumaton tauti, mutta voiko sen kanssa oppia elämään?
Hei Tuomas!
Valitettavasti elämme aikaa, joka palvoo tehokkuutta ja se tehokkuus on yhtä kuin nopeus ja määrä, vaikka sitten laadun kustannuksella. Kärsijöinä ovat ihmiset, joiden työskentelytapa perustuu rauhalliseen pohdintaan, jotka ovat taipuvaisia perfektionismiin tai jotka ovat epävarmoja ja varmistelevia. Ja tietysti ne, joille laadun tuottaminen on työssä se palkitseva juttu.
Eikä tarvitse olla mikään yllä mainituistakaan, jos deadline on liian tiukka ja/tai työtä liikaa. Kiire ja stressi ovat nykyisin normi, eivät hetkellisiä poikkeustiloja. Tai jos työntekijällä on jotain muuta kuormittavia tekijöitä elämässään, joka sitten syö kaivattua tehokkuutta. Ihminen kun ei ole kone.
Epäilen ja pelkään, että nykytyöelämän pyörteissä on paljon ihmisiä, jotka tavalla tai toisella kuormittuvat nykymenossa. Et siis ole yksin! Itseäni ei nykyisessä työssäni (ainakaan tällä hetkellä) rasita niinkään liian nopea työtahti kuin työn epäsäännöllisyys ja ennustettavuuden puute sekä työnantajan taloudelliset haasteet.
Kun tulin työelämään vuosituhannen vaihteessa, niin silloin töissä oli vielä suurten ikäluokkien edustajia, jotka kertoivat, miten ennen oli aikaa jutusteluun ja pieneen kepposteluunkin, vaikka töitä toki kovasti paiskottiinkin. Ja kun työsuhteet olivat pitkiä, niin työkavereista saattoi tulla hyvinkin läheisiä, kuin perhettä. Ja palkalla eli, ilman mitään yhteiskunnan tukia. Nykyään tuntuu, että tällainen työpaikka olisi lottovoittoa suurempi onni.
Voisi kuvitella, että työvoimapulaa (nykymenoa katsoen minäkin tosin puhun mieluummin "työvoimapulasta") pelkäävä yhteiskunta olisi hyvin kiinnostunut pitämään kaikki kynnelle kykenevät kykyjensä ja terveytensä mukaisissa töissä, mutta missä ne toimenpiteet viipyvät? Kun katsoo vaikkapa terveydenhuollon tilannetta niin asiakkaan kuin (lukemani mukaan) työntekijän näkövinkkelistä, niin huonompaan suuntaan vain ollaan menossa.
Miksi työelämästä puuttuu työntekijän yksilöllisyyden arvostus ja tukeminen? On olemassa vain työnantajien vaatima muotti, johon pitäisi kaikkien mahtua. Miksei ymmärretä sitä, että joku työskentelee parhaitan rauhallisemmassa tahdissa, toinen taas vaatii omaa tilaa, joku on parhaimmillaan iltaisin, jollekin etätyöt sopivat parhaiten, jne jne.
Ikävä kyllä minulla ei ole antaa mitään ratkaisua siihen, mitä yksilö tässä tilanteessa voisi tehdä. On helppoa sanoa, että hakeudu itsellesi sopivaan työpaikkaa tai ryhdy vaikka yrittäjäksi, niin voit työskennellä miten haluat, mutta käytännössähän se ei ole ollenkaan niin yksinkertaista. Joten en osaa sanoa muuta kuin että isosti tsemiä!