Historian havinaa. Takaisin lapsuuteen.
Kun ajattelen lapsuutta, mieleen tulee pullan tuoksu, aamulla katsotut muumit, hippa naapurien lapsien kanssa. Ensimmäisen koulupäivän odotus. Se jännitys ja odotus sai hien pintaan ja yhä kovemmin pitämään vanhemman hihasta kiinni.
Vuosien kuluessa tavat ja ajat muuttui, ala – aste jäi taakse ja moni asia piti aloittaa uudelleen. WTC- tornit romahtivat, Aasiassa oli tsunami, koulusurmia tapahtui. Tuo aika jäi voimakkaasti mieleen noiden tapahtumien kautta. Mielenkiinnon kohteet vaihtuivat, muumit vaihtuivat Summeriin ja Serranon perheeseen. Moni lapsuuden leikkikin vaihtui. Alkoi murrosikä. Ah, tuo kamala aika jota ei halua muistella. Kaikki oli väärin ja huonosti, mitään ei saanut eikä mikään tapahtunut heti. Se oli kapina aikaa. Rankkaa se on kanssaeläjille ollut, ja näin ”vanhempana” ajatellen tulee pohtineeksi, miksi toimi niin kuin toimi? Ehkä se oli sitä sisäistä nuoruuden paloa ja halua ottaa vastaan elämän ilot ja suru. Murrosikä oli varmasti jokaiselle meistä haastavaa, mutta samalla ihanaa aikaa. Kaikki oli uutta ja niihin suhtauduttiin nuoruuden palolla. Mutta sitten jokin muuttui, tilalle tuli kyynisyys ja kriittisyys kaikkea uutta ja vierasta kohtaan. Mihin on jäänyt se nuoruuden aito ilo ja innostus kaikkea uutta kohtaan? Tuota samaa paloa kaipaisin uudelleen?
Peruskoulu loppui, valmistuttiin ammattiin, mennään töihin tai jatketaan opintoja. Miten kullakin. Mutta aito innostus uupuu ainakin itselläni.
Nyt jo vanhempana tulee usein ajatelleeksi omaa nuoruuttaan ja sitä mitä kaikkea tulikaan koettua, ja mitä on vielä edessäpäin. Kun katsoo itsekseen tai porukassa netistä videoita lapsuuden ohjelmista ja tapahtumista, muistelee lapsuuden maisemia ja aikoja , tulee ehkä kyynel silmään. Nostalgiaa. Kaihoa. Iloa ja surua. Kaikenlaisia tunteita. Olen huomannut, että kun elämä ottaa päähän, noiden aikojen muistelu ja kaihoisa kaipuu takaisin lapsuuteen on kaikkine muistoineen upea voimavara. Mitä vielä voinkaan saavuttaa? Kun vain pääsisi omasta kuplastaan ulos ja ottaisi elämän haltuun. Ottaisi uuden suunnan kohti valoa, haasteista huolimatta. Sillä onhan elämä loppujenlopuksi aika ihanaa. Vai mitä?
Mitä muistoja teillä tulee mieleen nuoruudesta, oli siitä sitten viisi tai vaikka 30;ntä vuotta? Mitä neuvoja antaisit nuoremmille?
Elämän haltuunotto... Huolimatta lapsuuden vähemmän kultaantuneista kokemuksista, voi elämänsä vaikeuksien kanssa tai niiden läpikulkeneena silti saavuttaa enemmän kuin uskoisi. Aina on notkosta noustu. Tärkeintä on ollut ymmärtää, että ne häpeät joita on elämässä kantanut, eivät välttämättä ole omasta syystä kohdalle osuneet. Että joka asialla on kääntöpuolet. Että Taakse katsoen ei pääse eteenpäin siinä vauhdissa kuin menisi normaalisti, ilman takaumia. Nuorena jossain vaiheessa tuntui, että juuttui paikoilleen. Että toiset menivät, saavuttivat, pariutuivat. Jokin sisässä piti yllä uskomusta, etten ollut mitään vaikka suoriuduin liki samaan tahtiin kuin toisetkin. Tunsin tyhjyyttä, apatiaa. Ja tuli aikoja, joina elämässä syntyi sosiaalisia suhteita. Elämän vuorovaihtelu, kuin vuoksi ja luode elämässä tulee noita sosiaalisia asetelmia, jotka kestävät aikansa hioen jokaista. Se elämästä tekee niin mielenkiintoisen, joka päivä voi löytyä jotain, mikä inspiroi eteenpäin - kun vaan ei sulje itseään elämältä.
Hyvä vastaus, kiitos 🙂
Omasta lapsuudesta ja nuoruudesta, silloin joskus 70-80- luvulla ei ole paljonkaan iloisia muistoja. Elin lapsuuteni perheessä jossa isäni joi paljon ja äitinikin jonkin verran. Elämä oli aika köyhää. Minulla oli vajaa pari vuotta nuorempi pikkuveli ja olimme aika paljon omillamme. Kesät vietin mummolassa maalla ja se oli vähän helpompaa aikaa. Sitten isäni tuli uskoon ja raitistui. Siitä alkoi toinen helvetti. Tiukat säännöt ja kontrolli. Ei saanut kuunnella mitään muuta musiikkia kuin virsiä eikä käydä missään discoissa yms. Salaa kuuntelin kyllä Dingoa yms. mitä siihen aikaan oli. Päätin että kun vain pääsen muutan kotoa pois ja mahdollisimman kauas.
Niin sitten kävikin että löysin itseäni vanhemman miehen yli 400 km:n päästä ja muutin suinpäin hänen luokseen. Kaikki oli uutta ja tuntematonta. olin kokematon kaikessa, mutta kaikkea tuli kokeiltua. Kukaan ei rajoittanut.
Nyt olen asunut ja ollut tuon miehen kanssa 30 vuotta ja meillä on kaksi aikuista lasta. Olen mummokin.
En kaipaile nuoruuttani. Olen saanut elää sen ominpäin ja rauhassa vaikkakin vähän myöhässä.