Henkisen väkivallan raja -veteen piirretty viiva?
Hei!
Haluaisin kuulla muiden kokemuksia ja ajatuksia henkisestä väkivallasta. Itselläni päättyi juuri suhde, jossa koin henkistä väkivaltaa, ainakin ajattelen niin. Sitten kuitenkin välillä tulee sellainen skitso olo, että kuvittelenko vain? teenkö käpäsestä härkäsen? jne. Jotenkin tuntuu, että jos kumppani löisi, raja olisi helpompi vetää. Mutta miten silloin, kun tavalliselta tuntuvat vaatimukset pikkuhiljaa muuttuvat painostaviksi? Tai suuttumiset muuttuvat pikkuhiljaa paikkoja rikkovaksi raivoamiseksi ja sitä eteenpäin (jos uskaltaa asettua poikkiteloin) fyysisellä väkivallalla uhkailuksi? Tai epämääräiseksi, jos en saa sitä tai tätä, NIIN ALKAA TAPAHTUA…? Ja sitten kun asian nostaa pöydälle, alkaa hellyttävä anteeksipyytely ja selittely ja puheet siitä, miten tärkeä olen ja että hän ei voi elää ilman minua. Niihin on niin helppo langeta, kun kuitenkin se tavallinen puoli siitä ihmisestä on niin rakastettava.
Onko mustelma iholla jotenkin todellisempi kuin haava sielussa? Mulla ei taida olla oikein edes selvää käsitystä siitä, että mitä henkinen väkivalta edes on. Pelkään, että sorrun vielä uudestaan exäni rakastettavuuteen, kun olen pahimmat haavani taas nuollut ja parannellut. 😑❓
t. Navajo 😯🗯️
Näin kun lukee toisen kirjoittamana asioita mitä itse on saanut ja varmaan vastakin saan kokea, tunnistan nuo kaikki henkiseksi väkivallaksi.
Jos joutuu alistumaan ja toimimaan toisen mieliksi, syystä että pelkää, eikö se ole väkivaltaa?
Minä koen tuota samaa, oman aikuisen lapseni taholta, enkä ole ymmärtänyt sitä henkiseksi väkivallaksi, ennemminkin olen toiminut syyllisyyden vuoksi niinkuin lapseni on vaatinut. Tilanteen menee joskus tosi pitkälle, istun kotona nurkassa itkien ja peläten että taas tulee joku puhelu, missä vaaditaan, uhataan, raivotaan, niin kauan kunnes suostun asioihin mitä hän haluaa.
Jos joutuu elämään pelossa, toisen ihmisen pelossa, se on jo väkivaltaa, niin vaikeaa kun se onkin aina muistaa ja tunnistaa.
Hei!
Mulle kävi niin, että kaikki alkoi niin pikkuhiljaa, että siihen sopeutui. Elämä ja arki pelokkaana alkoi tuntua jos ei nyt ihan normaalilta niin ainakin lähes. Ajattelin, että elämä nyt vaan on sellaista, ei se ole koskaan täydellistä. Ja että hänellä on nyt vaikeaa ja onhan mullakin ollut elämässä monenlaisia vaikeuksia. Ymmärsin ja ymmärsin vain päivä toisensa jälkeen.
Vasta kun kerroin arjesta läheiselleni, hän avasi silmäni ja aloin ymmärtää, että ei tällainen kuulu parisuhteeseen eikä perhe-elämään. Ja että minulla on oikeus onnelliseen elämään. Meillä kaikilla on.
Exäni on uhkaillut myös nyt jo aika iäkkäitä vanhempiaan (mm. kiristänyt rahaa) ja tuntuu pahalta kun asia ei muutu sinne suuntaan. Minä pääsen irrottautumaan helpommin, mutta vanhemmille ja sisaruksille se on vaikeampaa. Eikö tuollainen olisi lähestymiskiellon paikka? Ei se tietysti ole niin yksinkertaista...😑❓
Oletko sinä harkinnut koskaan lähestymiskieltoa?
Kyselee Navajo
Hei vaan,
Onhan minulle moneltakin taholta välillä suositeltu lähestymiskielto, mutta en minä omalle lapselleni sellaista pysty hankkimaan.
Minä kai kuitenkin löydän sen vian aina itsestäni, mitäs annan käyttää hyväksi, mitäs vastaan puhelimeen, kuskaan, hoidan asioita.
Monesti yritän kieltäytyä, mutta kun pyytää ja uhoaa lopuksi, en osaa kieltäytyä vaikka mieli tekisi, sitten teen ja itken.
Aina jotenkin on ajatus että kun tämän teen niin sitten kaikki muuttuu, uudestaan ja uudestaan.
Onhan tämä lapseni ruvennut ymmärtämään oman käytöksensä tuhoa, on jopa pyytänyt joskus anteeksi, useimmiten kuitenkin niin että sen jälkeen on uusi tarve mitä pitäisi hänelle tehdä.
Itse kun äitinä tuntee niin valtavaa syyllisyyttä, asioista mitä oli silloin kun lapseni syntyi ja oli pieni, tuntuu että ansaitsen kaiken mitä saan, parempaa kohtelua en siis ansaitse.
Näitten asioitten kanssa olen kamppaillut vuosia, en taida koskaan päästä tasapainoon, en opi sanomaan EI niin että tosiaan pidän siitä kiinni, aina se ei muuttuu kylläksi kun hän tarpeeksi anelee tai uhoaa, kiroaa, huutaa, on harhainen ym ym.
Mutta itse yritän löytää tasapainoa, nyt on rauhallista kun hän on vankilassa, mutta vapauduttua onkin sitten tosi rankka kausi tiedossa, katsotaan nyt miten käy. Ainahan sitä voi toivoa että jokin loksahtaa hänellä päässä ja muutos tapahtuu, mutta toisaalta kun hän ei taida täysin ymmärtää ongelman syytä, siis että hän on se ongelma eikä me läheiset ja yhteiskunta.
Nyt hänelle on annettu niin paljon apua sekä me läheiset että yhteiskunta, toivon että hän osaisi antaa arvoa.
Mutta loppujen lopuksi asiahan on niin että toista ihmistä ei voi muuttaa, itseänsä vain. Siis minusta on kiinni mitä annan itselleni tehdä.
Toivottavasti pystyt selviytymään tilanteestasi.
Hyvää uutta vuotta!