Sitä kun on sorrettu pienestä lähtien omassa perheessä, ei itsetunnon alkeet voi olla kovin rakentavia. Mua on uhkailtu, hakattu… niin paljon kaikkea pahaa. En koskaan kokenut olevani rakastettu, hyväksytty tai millään tavoin hyvä ihminen. Tutuksi tuli nimet: saatanan käytyri, perkeleen apulainen, saatanan… tätäkin listaa voi pidentää vaikka kuinka paljon. Miten olisin voinut tuntea olevani tärkeä tai rakastettu?

Nyt aikuisiässä itsetunto on vähän saanut kasvaa, mutt taustalla on niin paljon vähenksyntää, että itsetunnon kohottaminen on kovin vaikeaa. Seurustelusuhteissa olen kokenut kovia, kun en ole tuntenut itseäni tarpeeksi arvokkaaksi toiselle ihmiselle. Poikaystäväni eivät ole ymmärtäneet mua. En kyllä ole osannut puhua syistä käytökselleni, epäilen rakkautta, epäilen että pystyykö kukaan todella rakastamaan mua.

Se että olen joutunut jäämään eläkkeellä jo aika nuorena, on ollut sekin kolaus orastavalle itsetunnolle. Tuntui kamalalta, että en kyennyt työhön, toteuttamaan ammattiani. Taas kerran olin liian huono, heikko ja avuton. Yritin lopulta ajatella, että nyt sairastan ja aika on levätä. Eihän tämä sano sitä, etten koskaan töihin kykenisi. Omaa ammattiani en kuitenkaan koskaan tule tekemään, mikä masentaa ja taas: itsetuntoon kolahti.

Asun nykyään kuntoutuskodissa. Taas törmätään itsetuntoon: enkö kykene edes itsenäisesti asumaan? Olen vuodesta 95 asti asunut joko sairaalassa, kuntoutuskodissa tai palvelutalossa. Hetkittäin yksin, mutta se ei ole onnistunut: olen taas heikko. Milloikohan pystyn asumaan pidemmän ajan yksin? Itsetuntoni kohenisi varmasti ison askeleen.

Itsetuntoni on mitä on, mutta toivon tulevaisuudessa saavani todeta: minä olen hyvä!