Olen jutellut nuoruudenystävieni kanssa siitä, kuinka vihaisia olimme teini-iässä ja nuorempina. Olimme kauheita asennevammaisia teinejä.
Nykyisin tuo nuoruuden mustavalkoinen ja ymmärtämätön maailmankuva hävettää ainakin minua. Sanotaan, etteivät nuoret tuomitse. Se on mielestäni pötyä. Nuorella on usein todella absoluuttinen ja tinkimätön arvomaailma.
Olen alkanut miettiä kuitenkin myös armahtavassa mielessä sitä millainen olin ja millainen olen nyt. Millaiseksi nuoruus minut muokkasi.
Nuoren ihmisen psyyke on niin hauras. Minun omani särkyi nuorena monesti. Jouduin kokemaan nöyryyttäviä asioita. Juuri nämä nöyryyttävät kokemukset tekivät minusta vihaisen. En tietenkään voinut itse valita nöyryytyksen kokemuksiani, joten kai minulla oli oikeus olla vihainen.
Olin erityisen vihainen miehille. Halusin kostaa parikymppisenä kaikille miehille. Tuntuu että useat nöyryytyksen kokemukset koskivat seksiä ja seksuaalisuutta. Vei monta vuotta oppia luottamaan miehiin ja siihen, että aloin pitää miehiä edes ihmisinä.
Minulle ei edes tapahtunut nuorena mitään seksuaalisesti tavallisuudesta poikkeavaa. Omasta mielestäni nolasin vain itseni niin usein miesten silmissä.
Juuri häpeä ja kelpaamattomuudentunne tekivät minusta vihaisen. Ajattelin että jollen kelpaa tällaisena kuin olen, hellyydentarpeineni, en edes halua mitään siihen liittyvää keneltäkään. En antanut kenenkään osoittaa minulle, että on myös miehiä, jotka eivät halua vain seksiä.

Kokemani häpeäntunne on edelleenkin aika lamauttava. Mutta se myös motivoi minua olemaan, tai edes yrittämään olla parempi ihminen tässä hetkessä. Häpeä menneisyydestä ikäänkuin pitää minut aisoissa nykyhetkenä.