Olen kirjoitellut tänne vuosien varrella, syvän masennuksen kourissa. Olin itsetuhoinen, velkainen, itkuinen vailla toivoa mistään. Halusin vuosia vain kuolla. Tai en oikeastaan kuolla vaan vain lakata olemasta. Lopulta kaikelle löytyi syy; olin vakavasti masentunut. Syitä sille ei oikein ole osannut itsekään eritellä, elämä vei niin kovaa vauhtia että ei ollut voimavaroja eikä aikaa pysähtyä kaivelemaan vaan piti painaa eteenpäin ja koittaa hoitaa akuutti masennus pois jotta pystyin olemaan äiti yllätysvauvalle.
Tähän voisi kirjoittaa metrin mittaisen tarinan entisestä elämästä. Mutta asia jota olen nyt toipumisen myötä paljon miettinyt on se, miten päästä häpeästä eroon joka väistämättä liittyy masennuksen mukanaan tuomiiin sekoiluihin ja elämänhallinnan puutteeseen. Miten antaa itselleen anteeksi ja korjata olemattoman itsetunnon rippeet, jotta voisi toisten seurassa seistä suorassa ja tasavertaisena.
Jos joku kertoisi minulle oman selviytymistarinani, toteaisin että hienoa, miten olet ponnistanut takaisin elämään, hienoa miten jaksoit taistella ja selviytyä. Mutta miten osaisin kertoa tämän itselleni? onko muilla samanlaisia kokemuksia ja tuntemuksia?
Itse koen tällähetkellä kirosanaksi sen jos joku taputtaa selkään tai kertoo kuinka vaan ponnistelemalla ja hammasta puremalla pääsee tai on päässyt eteenpäin.
Varmaankin johtuu siitä että itse on vielä toivottomuudessa eikä elämä helpota. Minulla ainakin se häpeä omasta jaksamattomuudesta ja pahastaolosta on yksi suurimmista ongelmista.
Ei ilkeä kertoa tai puhua niille jotka tuntisi minut parhaiten ja voisivat tukea tarjota. Koen että jos oman arvon tunne on niin alhainen ajattelee ettei ole tarpeeksi tärkeä myöskään toisille.
Myönnän sen että tällähetkellä itse olen lamaantunut enkä jaksa edes ajatella toivoa paremmasta koska pelkään mitä tapahtuu jos taas petyn. Joka kerran kun olen päässyt tunnetasolla korkeammalle olen aina pudonnut myöskin edellistä pudotusta syvemmälle.
Viimeksi alkoi jopa elämän halu hävitä ja koin ainoaksi keinoksi asia selvittää itsemurhalla.
Silloin onneksi ymmärsin tilanteen vakavuuden ja sain ystäväni tukea.
Kun huomaa että mikään ei herätä tunteita ei fyysinen kipu, ei hyvät asiat, ei huonot, edes omat lapseni eivät enää meinanneet saada minua tuntemaan mitään oli se niin häpeällistä että tuntui olevansa kuollut.
Luotan siihen että elämä muuttuu joskus minulla parempaan mutta tiedän sen että faktojen valossa on myös leikattava haaveita pienemmiksi.
Mulla on kans kokemuksia häpeästä. Sairastan tabu-sairautta josta ei kovin paljon kuule puhuttavan, skitsofreniaa. Diagnoosistani huolimatta oon aivan normaali ihminen, josta päällepäin sairaus ei näy millään tavalla. Edes koulukaverini eivät tiedä sairaudestani. Mun käytös kuitenkin muuttuu jos mulle tulee esimerkiksi stressin takia psykoosi päälle. Alan olla epäreilu ja ärsyyntyny. En puhu sekavia kuin korkeintaan läheisimmille ihmisilleni, mutta esimerkiksi yksi tuttu oli sanonut musta mun viime psykoosin aikaan että mun silmistä näki ettei mulla oo kaikki kunnossa.
Psykoosin jälkeen oman psykoosin aikaisen sekavuuden tajuaa ja se hävettää. Ulkopuoliset ei osaa yhdistää mun käytöstä psykoosiin, mutta silti pelottaa, mitä he mahdollisesti ajattelee musta, koska oon käyttäyny eri tavalla ku normaalisti. Välillä joutuu pyyteleen anteeksi läheisiltä psykoosin aikaista kohtuuttomuutta. Mulla on myös mennyt parin ihmisen kanssa psykoosin takia välit poikki, mutta onneksi sain korjattua tilanteen jälkeenpäin.
Skitsofrenia antaa tietynlaisen "epätasapainoisen ihmisen" leiman. Sairaudesta ei passaa sanoa esim työnantajalle ja itse en kerro siitä edes kaikille kavereille, koska leimautuminen pelottaa ja sairaus hävettää. Itse oon suht epätavallinen skitsofrenikko, koska oon aina ollut tosi sosiaalinen ja mulla on ollut onnellinen lapsuus. Ennen sairastumista mulla ei ollut minkäänlaisia ongelmia ja sairaus iski aika yllättäen. Siksi tiedän, että skitsofreniaan voi sairastua kuka tahansa. Toivoisin, että sairaudesta puhuttais enemmän, jotta ihmiset ymmärtäis sitä paremmin, eikä skitsofrenikoista ajateltais automaattisesti että he on "outoja friikkejä". Psykoosi on tila johon skitsofrenikko ei itse halua eikä sitä tilaa, vaan hän on vaan muita herkempi menettään todellisuudentajun vaikeissa elämäntilanteissa ja muutoksissa.
Kiitti kaikille jotka luitte! 🙂