Häpeä, syyllisyys, itseinho ja puhdas kauhu
Mietin pitkään, mitä oikein kirjoittaisin. On niin paljon sanottavaa, mutta kuitenkaan mikään mitä sanon ei tunnu oikealta, merkitykselliseltä. Tuntuu että pitäisi pyytää anteeksi tänne kirjoittamista, häpeän sitä, syyllistän itseäni siitä, huomenna vihaan itseäni tämän tekstin vuoksi ja jokainen päivä sen jälkeen, elämän loppuun asti.
Yksi suurimmista ongelmistani onkin käsittämätön syyllisyys kaikesta mitä teen, mitä muut tekevät, mitä olen tehnyt tai pelännyt tekeväni, mitä kukaan ei voisi tehdä, mitä en voisi koskaan ikinä edes ajatella tekeväni. Pakkoajatukset vainoavat minua päivin öin ja kaikki mitä tapahtuu ympärilläni tai jossain, vain lisää syyllisyyttä. Olen aivan kauhuissani kaikesta. En uskalla edes liikahtaa koska tunnen syyllisyyttä pienimmästäkin muutoksesta joka tapahtuu.
Tuijotan tätä ruutua silmät suurina ja sen tajuaminen, että kirjoitan tänne julkisesti, saa minut haluamaan kuolla tässä ja tällä sekunnilla, mutta jos en tee mitään vaan pysähdyn, ajatukset käyvät kimppuuni ja minun on juostava lähimmälle kävelysillalle ja kiivettävä kaiteen yli. En voi pysähtyä. Haukon henkeä ja hakkaan näppäimistöä hullun tavalla. Tässä ei ole mitään järkeä, mutta kaipaan edes yhtä pientä kosketusta todellisuuteen kun kukaan missään ei tajua tai välitä.
Narsisti, huomiohakuinen, epävakaa, alkoholisti syytteet lentävät päälleni joka puolelta. Miksi sitten kukaan ei tajua että alkoholi ei ole se ongelma, vaan kaikki mikä oli ennen sitä, päiväkotikidutus 10kk-6v. ikäisenä, koulukidutus 13 vuotta sen jälkeen, kaikki, kaikki, kaikki, ja minä olen niin ahdistunut etten pysty edes kertomaan enää mitä on tapahtunut, miltä minusta tuntuu, joka sekunti on täyttä helvettiä olin sitten unessa tai valveilla, ja miten tällaista tilaa voi enää olla? Sillä eikö minun olisi kuulunut iskeytyä pohjaan jo kauan sitten mutta putoaminen vain jatkuu ja jatkuu loputtomiin, ja alan jo nyt toistaa itseäni, enkä voi lopettaa, en voi en voi—
Minä haluan niin kovasti kadota, niin ettei minusta jäisi mitään jälkeä – pelkään kuollakseni että kuolen ennen kuin ehdin poistaa kaiken kirjoittamani tekstin koneeltani, koska syyllisyys siitä että joku lukisi jotakin vaikka minä en enää olisikaan silloin olemassa, on hirvittävä. Loppukin tolkku tästä alkaa joutua hukkaan, mutta minä en uskalla lopettaa. Onko kukaan koskaan missään kokenut tällaista tilaa? Minä en ylety enää ihmisiin, kun yritän tarrautua, minä olen rikkoutumattoman lasikuplan sisällä raapien sileitä seiniä ja minä pelkään niin.
Antakaa minulle tauko syyllisyydestä, antakaa minun hengittää hetki ennen kuin painun pinnan alle taas, pitäkää joku hetkisen kiinni, pelastakaa minut sekunniksi itseinholta, sillä minä en voi enää olla, jos kukaan ei auta.
hei! ahdistuksesi tekstissäsi on käsinkosketeltavaa ja siksi halusinkin pikaisesti vastata. HIENOA että olet uskaltanut kirjoittaa tänne. täällä on erilaisia ihmisiä joita ongelmat koskettavat läheltä ja kaukaa, ja me haluamme kaikki täällä tukea toisiamme jotta jaksaisin porskuttaa eteenpäin elämässä.
ET kerro tarkemmin ongelmistasi ja lähtökohdista, mutta olisiko huono idea että menisit esim. kriisikeskukseen omalle alueellesi, jos suoranainen puhe jonkun ammattilaisen kanssa tuntuu liian vaikealta, ota kirjottamasi teksti mukaan. sinne saa mennä minkälaistan ongelmien kanssa tahansa, niitä riittää meillä kaikilla, siitä voit olla varma, eikä avun hakemisessa ole mitään hävettävää, voittajahan se on joka itsensä koittaa pelastaa.
saisit ehkä purettua pahinta ahdistusta ja hengähtää hetken kuten itse sanoit. kenties he voivat ohjata sinut paikkaan, jossa saan enemmän lukkojasi auki?ja usko pois, sen jälkeen elämä alkaa helpottaa. pysy vahvava, olet ajatuksissani!
onko sinulla perhettä tai ystäviä?
jatka tänne kirjoittelemista jos se tuntuu sinusta hyvältä, me olemme täällä sitä varten!
Hyvä Oryx,
olet kurjassa kunnossa. Me kaikki häpeämme jotain, omia tekojamme ja pahoja ajatuksiamme. Pitäisi oppia antamaan anteeksi itselle ensin ja sitten niille muille. Haavoja ei lääkitä suolalla, vaan rakkaudella. Tiedän omasta kokemuksesta, ettei se ole helppoa.
Älä tee pahaa itsellesi! Ota yhteyttä palvelevaan puhelimeen tai soita 112 ja kerro, että olet välittömässä itsemurhavaarassa. Yritä päästä pikaisesti hoitoon jonnekin. Tuo pääsi sisäinen mieletön tuhokierre pitää saada ensin poikki, sitten asioitasi voidaan tutkailla tarkemmin.
Me maallikot täällä olemme aika avuttomia, pystymme vain vertaistukeen. Hätänumero 112 on sitä varten, että sieltä saa apua ja neuvoja hoitoon hakeutumiselle. Vain sinä itse voit pelastaa itsesi, siis toimi heti!
Oryx kirjoitti 27.6.2011 14:46
Minä en ylety enää ihmisiin, kun yritän tarrautua, minä olen rikkoutumattoman lasikuplan sisällä raapien sileitä seiniä ja minä pelkään niin.
Tuo olisi voinut olla minun kirjoittamani. Aivan samalta tuntuu minusta. Tosin minulla kyse ei ole pelosta vaan siitä, etten vain jaksa. Muut ihmiset elävät ja elämä valuu ohitseni, enkä minä jaksa osallistua siihen. Tuntuu juuri siltä kuin olisin lasikuplan sisällä ja kaikki, mitä elämäksi kutsutaan, on sen ulkopuolella. Sisäpuolella olen vain minä. Elämä kyllä virtaa minussa, ainakin fyysisesti, mutta kaikki muu on ulkopuolella.
Tuli mieleeni, että oletko puhunut kenellekään ammattilaiselle? Kuulostaa aika helvetilliseltä tuo sinun olotilasi. Eikä se ole normaalia. Ei ole tervettä. Eikä kenenkään kuulu kärsiä noin. Tarvitset apua tuohon. Ja uskon, että jotain on tehtävissä. Jos et muuta keksi, niin päivystykseen lääkärille puhumaan. Jos kotipaikkakunnallasi on psykiatrinen päivystys, niin sinne. Jos ei, niin tavalliseen terveyskeskuspäivystykseen.
Minulla oli myös aika helvetillinen olotila, kun ahdisti kaiken aikaa. Tuntui, etten vain enää kykene elämään. Ainoa vaihtoehto oli kuolema. Sairaalajakson ja lääkityksen lisäämisen jälkeen pahin ahdistus on hellittänyt. Nyt olen vain masentunut. Eikä sekään hyvältä tunnut, mutta sen kanssa pystyy olemaan. Ainakin jossain määrin. Enää en kuitenkaan koko ajan ajattele vain kuolemaa.
Hae ihmeessä apua. Voi kunpa voisinkin jotenkin auttaa. ☹️
Tämä on koskettava.Koskettaa minua itseäni,kuplan sisällä seiniä raapimassa,mutta olen itse saanut apua ja nyt kirjoitan tässä oman aikuisen nuoreni tuntoja..
olisi voinut olla hänen sanansa nuo kirjoittamat sanasi .
Hän saa apua,diagnosoitu;harhaluloisuushäiriö,pakko-oireisuus.
En tiedä onko lainkaan sama,mutta näyttää.
Hae ystävä murunen apua,kaikki tuo otsikkosi pätee aikuisen nuoreni tunteeseen ja se on hyvin liimautuva.
Mikään ei ole mahdotonta,ei sekään,että pääsee kauhustaan ja häpeästään,haluan näin ainakin uskoa.Voimaa ja rakkautta Sinulle.t.Paljon kokenut äiti.
Kiitos paljon kaikille vastauksista. En usko että muualta on enää apua löydettävissä, mutta se että viestiini on reagoitu, on saanut minut hengittämään helpommin, auttanut saamaan otteen tästä maailmasta.
Olen hiukan toipunut siitä shokista että kirjoitin tänne. Ongelmahan minun kohdallani on se, että päästyäni 14 vuotta sitten hoitoon, käytännössä kaikki on jo tehty mikä voidaan tai halutaan tehdä. Lääkärikontakti on 4-5 kertaa vuodessa, mutta nyt lääkäri on kesälomalla, osastolla olen ollut kymmeniä kertoja, erilaisia pitkäaikaisia terapioita on kokeiltu, vahva lääkitys löytyy. Kriisipuhelimessa taidetaan olla lähes yhtä kyllästyneitä minuun kuin paikallisessa päivystyksessä, osastolle ei ole toivoakaan päästä enää ja akuuttipolin lääkäriä pelkään kuollakseni, hän on nähnyt minut liian monesti eikä siedä minua.
Minun vikani on se, että huolimatta kaikesta mitä on yritetty, olen lähes jatkuvasti tuskissani. Eikä edes pitkään aikaan kukaan ole halunnut enää auttaa, koska mikään ei tunnu auttavan minua, ja se on minun syyni, minun asenneongelmani - mutta olen kokeillut jo niin montaa erilaista asennetta, kuitenkaan huolimatta muuttumisestani ei kukaan ole halunnut tulla yhtään sen enempää vastaan, ja siksi olen joka kerta luovuttanut. En osaa kertoa kellekään siitä kauhusta mikä minuun iskee yhä useammin. Ja tuntuu ettei ole oikeutettua tunteakaan sellaista, kun minua on hoidettu niin pitkään.
Pahinta on, ettei syyllisyydestä voi puhua, koska ajatukset ovat niin pahoja, että menen johonkin puolipsykoottiseen tilaan jos edes yritän. Siksi vuosikausien terapiakin meni hukkaan. Kerroin tämän ongelmani siellä lukemattomia kertoja, mutta mitä sekään olisi voinut auttaa? Eihän kukaan voi suojella minua itseltäni. Jokainen sana jonka kirjoitan hakkaa itseinhon polttomerkkejä syvemmälle, mutta tuntuu että täytyy jatkaa, koska muutoin on vain tyhjyys, ja pelkään putoavani maailmasta irti.
Tuntuu, että rajatilahäiriö on sellainen diagnoosi, johon kukaan ei halua koskea. Lääkitystä ei ole, sairaalahoito ei kuulemma ole "tarkoituksenmukaista", terapeutit ovat varovaisia, lääkäri ei osaa sanoa asiaan mitään. Ryhmäterapiaan ei huolita koska olen ongelmineni niin "hallitseva". Varmaan se on tottakin. Pitkän päälle on raskasta olla jatkuvasti nimettömän kauhun vallassa. Usein olen niin uupunut, että tekee mieli ryömiä sängyn alle piiloon. Vaikka olen kohta 30, tuntuu että sairaus on pitänyt minut teini-iästä asti pysähtyneessä tilassa, eivätkä edes selviytymiskeinoni ole päässeet kehittymään. Siksi olenkin niin avuton, kun ainoa mitä osaan tehdä ololleni on itsetuho.
Sanat loppuvat.
Pelko valtaa taas alaa.
Minkälaisessa terapiassa kävit? Käsittääkseni käyttäytymisterapiaa käytetään ainakin rajatilahäiriöisten lasten hoidossa. Aika hankala on kyllä rajatilahäiriö ja surullista, että sinäkin joudut siitä kärsimään. Siihen liittyy niin monenlaista vaikeutta. Minulla on sellaista piirrettä myös, mutta ongelmani aktivoituvat lähinnä vain silloin, kun voin muutenkin huonosti.
Minä uskon, että jotain on vielä tehtävissä. Jos terapia ei ole auttanut, minusta silloin kyse on vain siitä, että joko se oli vääränlaista terapiaa tai terapeutti ei sopinut sinulle. Eihän ole tarkoitus, että potilas sopeutuu terapiaan vaan päinvastoin. Eikö? Tarkoitan, että terapiassa on tarkoitus pureutua ongelmiin ja pyrkia ratkaisemaan ne. Niinpä kannustan sinua, ettet lakkaa yrittämästä vaan yrität vielä päästä vaikka kokeilemaan jotain muunlaista terapiaa.
Tiedän kyllä hyvin tuon tunteen, että on niin monta kertaa ollut päivystyksessä ja osastolla. Niin olen minäkin. Ja yrittänyt niin monta kertaa tappaa itseni, että olen saanut lääkäriltä haukutkin siitä. Samoin mieheltäni. Kerran minulle sanottiin päivystyksessä, että mitä varten sinä taas tänne tulet? Enkä todellakaan mene sinne huvikseni vaan vain äärimmäisessä hädässä ja silloinkin hävettää ja syyllisyys omasta huonoudesta ja sairaudesta on hirvittävä.
En ole lääkäri enkä tunne alan lääkkeitä kovin hyvin, mutta luulisi, että lääkkeillä voisi sinunkin oloasi edes hieman helpottaa. Minulla on kokeiltu useita eri lääkkeitä ja nyt tuntuu, että ainakin ahdistukseen on löytynyt hyvä lääke. Masennuslääkkeen tehosta en ole niinkään varma.
Minulla on monesti ollut sellainen olo, että toivoa ei ole. Että peli on pelattu. Että mitään ei ole enää tehtävissä. Että olen liian epäonnistunut yksilö. Että minua ei voi parantaa. Että kaikki pärjäisivät paremmin ilman minua. Että en ole elämän arvoinen. Juuri nyt tuntuu kuitenkin hieman paremmalta ja uskon, että jotain on tehtävissä. Tai ainakin toivon niin. Ja toivon sinullekin niin.
Heippa! Tutulta kuulostaa, vaikka kokemani tapahtumat ovat erilaisia. Epätoivo, kauhu ja paniikki, loputon syyllisyydentunne ja häpeä - tuttuakin tutumpaa. Mutta nuo ajatuksesi, että apua ei ole löydettävissä ja että kaikki on tehty, mitä voidaan tehdä, eivät kyllä ole totuuksia, vaan luuloja, jotka eivät välttämättä pidä paikkaansa. Jossakin on terapeutti, joka ymmärtää sinua, mutta miten hänet löytäisi? Ei helppoa ainakaan pienellä paikkakunnalla. Minulla on ihan karmeita kokemuksia useasta "terapiasta" pitkältä ajalta, mutta lopulta löytyi hyvä, ja olen muutaman vuoden prosessin jälkeen pikkuhiljaa paranemassa masennuksesta. Häpeää olen juuri mietiskellyt ja huomannut, miten häpeän jokaista elettäni ja miten turhaa ja kuluttavaa se on. Miksi en saisi olla sellainen kuin olen ja tehdä niinkuin teen, kun en pahaa tee?
Diagnooseilla leimaaminen ärsyttää!!! Tuntuvat niin tuomitsevilta, varsinkin jos on joutunut "ammattilaisten" taholta kaltoinkohdelluksi. Erilaisia ihmisiä kuitenkin ollaan. Toisaalta ne voi nähdä ymmärtävinäkin...
Toivon lippu korkealle - vaikka nimimerkkini viittaakin epätoivoon!
Juuri kun luulee, ettei tilanne voi enää pahemmaksi muuttua, niin silloin tulee iso romahdus.
Koira, joka oli ollut minulla yli 13 vuotta, lopetettiin sunnuntaina. Se kärsi hirvittäviä tuskia enkä minä ollut paikalla, ja kun vihdoin tulin kotiin, se ei enää tullut tajuihinsa. En saanut edes hyvästellä.
Enkä minä lakkaa näkemästä miten se veti viimeiset hengenvetonsa, enkä tuntemasta sen vielä lämpimiä tassuja käsissäni. Minä jouduin päättämään sen kuolemasta, ja minusta tuntuu alun alkaenkin että minä tapoin sen. En ollut auttamassa sitä ja sitten vielä määräsin sen lopetettavaksi.
Eivätkä sen silmät katsoneet minuun enää kertaakaan. Ne olivat kuin tuskaista lasia.
Kaupan päälle eläinlääkäripäivystyksestä + tuhkausfirmasta tuli iloinen 500 euron lasku. Mietin tässä, itkukohtausten välissä, millä minä sen maksan.
Ehkä tämä lukijoille kuulostaa triviaalilta jutulta, mutta minulle se oli viimeinen naula arkkuun. Minä en jaksa enää, en kerta kaikkiaan jaksa.
Ja kun kuvat vainoavat päivin ja öin, hirvittävät pakkoajatukset.
Minä haluan enää kuolla. Tämä riittää, en halua enempää, haluan pois. Lopullisesti.