Kaikki terapiat keskittyvät mielestäni liikaa siihen, että kaikki vika on vain omissa vääristyneissä ajatuksissa. Kyllä ympäristölläkin  on hyvin suuri merkitys.

Minä en jaksa mennä terapiaan. Elämä siltikin olisi ahdistavaa vaikka sinne menisin. Täytyy vain hyväksyä ahdistus. Vaikka se on vaikeeta. Kaikkia ihmisiä ahdistaa välillä. Kukaan ei voi välttyä ahdistukselta. Täytyy vain kehittää henkistä sietokykyä. Täytyy kerätä itselleen henkistä voimaa. Koska maailma on vain erilaisten voimien taistelukenttä. Niin kuin filosofi Nietzsche sanoi. Vain silloin voi elää täyttä elämää kun hyväksyy ahdistuksen... Ja lopulta elämässä on vain kyse selviytymisestä. Täytyy selviytyä erilaisista ahdistavista tilanteista. Ja siten ihmisen itseluottamus nousee, kun niistä selviytyy. Ja samalla kun itseluottamus kasvaa, niin ihminen myös saa sitä henkistä voimaa ja sietokykyä. Yhä enemmän ja enemmän. Ihminen pikkuhiljaa nousee suosta. Ja sitten huomaa, että enää ei ahdistaa niin paljon kuin ennen. Elämästä tulee helpompaa ja parempaa. Ja sitten vain taivas on rajana. Tämä ei tietenkään tapahdu sormia napsauttamalla. Se vaatii kovaa työtä. Mutta ahdistus on voitettavissa. Ja elämästä voi tulla hyvää tai edes siedettävää, kunhan vain kohtaa ahdistavat tilanteet. Esim. sosiaaliset tilanteet. On vain oltava valmis kärsimään vähän. Ainakin itse koen, että asia on näin...

minäitse89, noin se varmaan ihannetilanteessa menisi ja varmaan joillakin meneekin - että siedättymällä eri tilanteille ahdistus vähenisi. Ei se kyllä vain itsellä niin mene. Olen selviytynyt yksin paljosta, mutta se, että joutuu aina selviytymään yksin, on vain lisännyt epäluottamusta muita ihmisiä ja elämää kohtaan. Ahdistus on ja pysyy.

Mielestäni jatkuva ahdistus ei ole jotain, mikä vain kuuluu elämään. Ahdistus kertoo siitä, että on väärässä paikassa ja väärässä seurassa. Ei se muutu oikeaksi sietämällä ja jatkuvasti kyseenalaistamalla ajatuksiaan. Ahdistus vain vie kaiken energian, tuo näköalattomuutta, eikä vain tiedä mitä millekään asialle enää voisi tehdä. On vain täysin jumissa. Pitäisi päästä kaikesta pois, mutta kun ei tiedä minne. Missä sitä voisi voida paremmin?

Tuli vielä sellainen vertauskuva mieleen, että jos on kengät, jotka istuvat huonosti ja hankaavat, niin ei se kipu katoa millään jatkuvalla sietämisellä tai terapialla. Korkeintaan siihen turtuu. Turtuminen aiheuttaa masennusta eikä enää tajua syynä olevan ne huonot kengät. Luulee olevansa vain heikompi kuin muut. Sitten kun sen syyn keksii, niin ei enää olekaan mitään energiaa tehdä asialle jotain. Kokee syyllisyyttä, että pitäisi olla kiitollinen, kun edes on kengät, kun kaikilla ei ole. Sitä vain sinnittelee kivusta huolimatta ja on niin väsynyt ettei pysty etsimään niiden tilalle uusia. Ajattelee olevansa niin huono, ettei uusia ja hyviä voi edes löytyä. Samalla väsymys ja masennus tuhoaa kaikki muutkin elämän osa-alueet, jolloin ne kengät, joista pitäisi olla niin hemmetin kiitollinen, ovat tulleet todella kalliiksi. Kaikkea tuhoa ei enää edes voi korjata, koska juna meni jo, ja se masentaa vielä lisää. No joo, ehkä vähän kömpelö vertaus, mutta sinnepäin..

• Muokattu kirjoittajan toimesta 5 kuukautta sitten. Syy: Lisäys
• Muokattu kirjoittajan toimesta 5 kuukautta sitten. Syy: Muokkaus

jatkuva kova ahdistus ei kuulu "normaali" elämään. Se on eri asia kuin ahdistus kesäloman jälkeen mennä töihin . Ne jotka kärsivät ahdistuneisuushäiriöstä,tietävät. Minulla on ihana päivä,jos en koe ahdistusta.  Miten olisi ihana jos menisi viikko ilman sitä  . Vihaan tätä sen kanssa elämistä, se vie voimia ja kaikki asiat tuntuvat niin paljon vaikeammilta kuin "normaali"ihmisillä. Kauppaan lähtö, kyläilyt,sosiaaliset tilanteet jne jne,loputon määrä asioita.

Sitten lisäksi masennuksen paska. Joka ei helpota millään,välillä parempia suht kivojakin päiviä,mut parannu en koskaan siitä kokonaan.  Asia on vain yritettävä hyväksyä, se on vaikeaa. Ajattelin nuorempana elämäni olevan muuta kuin kipuilua , tunnen kaikki tunteet tolkuttoman voimakkaasti enkä osaa hallita niitä .

Luin hienon tekstin tässä yksi päivä.  Siinä kirjoitettiin että jos ihminen on uupunut,masentunut ja ahdistunut, älkää kysykö mikä hänessä on vialla. Vaan mitä hänelle on tapahtunut. Tämä kiteyttää asian , minullakin ollut lapsesta asti traumaattisia asioita elämässä, alkoholisti toimintahäiriöisessä perheessä kasvaneena. Tämän jälkeen omat elämän haasteet niillä eväillä mitä kotoa sain. Monesti mietin ,miten olen vielä elossa, niin kipeitä asioita olen kokenut.

Vanupallo, lukemasi teksti on tosiaan hieno ja viisas. Liikaa syyllistetään vähintään rivien välistä niitä, jotka voivat huonosti. Ajatellaan yksinäisyyden ja masennuksen olevan ihmisen oma vika. Se on kovin yksinkertaistettua ajattelua, johon sortuvat ne, jotka eivät itse ole kohdanneet samoja asioita.

Tosiaan jos ympäristö on väärä, siitä on vaikea ponnistaa parempaan kun ympäristö vetää aina takaisin lähtöpisteen. Mulle selvis vasta lähivuosina oma autismi ja adhd ja niihin paras apu oli muutto pois kaupungista. En ollut tajunnut , kuinka paljon kaupungin äänet ja syke kuormitti mun mieltä ja kehoa . Lemmikit oli tärkeempää seuraa kuin ihmiset . Positiivisen asenteen opettelu kiitollisuusharjotuksen avulla oli toinen, koska ei tullut luonnostaan kun suurin osa elämästä oli ollut vastoinkäymisiä, mut se todellakin on auttanut, vaikeina hetkinä etenkin sitten kun sitä teki tarpeeksi kauan että alkoi oikeesti näkee maailmaa valosemmasta vinkkelistä, kun "fake it till you make it"-vaihe oli ehtinyt siihen asian sisäistämisvaiheeseen. Ruokavalio (tarpeeks oikeita ja pois väärät ravintoaineet, suosittelen lukee kirjasta "Masennus - suuri serotoniinihuijaus"-kirjasta ainakin sen ravinto-osan (vain pari sivua) ja jos jaksaa niin liikuntaosan myös , niillä on valtava vaikutus. Ja sit siihen elämän mielettömyyteen ja yhteyttömyyteen auttaa kun alkaa auttamaan muita. Joku vertaistukiryhmä, aikuisten hengailuryhmä, tai ihan vaan vapaaehtoinen auttaminen (vaikka ruokajako kirkolla) lisää merkityksellisyyden tunnetta, ihminen kun on laumaeläin ja luotu auttamaan toisia mut tää lisääntynyt kylmempi itsekkäämpi meininki maailmassa ja etenkin Suomen "kulttuurissa" (suoranainen narsismin ja etäisten ihmissuhteiden pyhättö)  on kyl omiaan lisäämään henkistä pahoinvointia. Olisko sun elämässä joku ihminen (näistä auttavista tahoista tai vaikka sek*ityöläisiltä jos ei muuta keinoo oo) jolta voisit pyytää ihan vaan sellaista kunnon 5minuutin halausta? Sellanen että molemmat rentoudutte siinä ja pidätte seks*n erossa siitä tilanteesta. Ihan vaan hengittelette yhdessä? Halaus ja toisen ihmisen kaa fyysinen kosketus , esim kädestä pitäminen tarpeeksi kauan (siks kans avustamistöis esim.Vanhusten huollossa jo se kädestä pitely auttaa teitä molempia ) auttaa maadoittamaan sut ja näin ollen poistaa kipuja ja lisää mielihyvähormooneja kehossa. Paljain jaloin kävely maalla (ei asfaltilla) auttaa myös maadoituksessa ja kipujen poistossa. Masentuneilla kun saattaa olla tutkimattomia tulehdustiloja kehossa ja Suomessakin yleisesti hyväksytyt ruokavaliot (kahvia , alkoholia, punaista lihaa , maitotuotteita , monia perusviljoja ja leipää) aiheuttaa tulehduksia kehossa. 

Anteeksi että vastaus on nyt kovin ratkaisukeskeinen. Mikään tai kukaan ulkopuolinen ei voi meitä pelastaa tältä meidän masennukselta. Ja vaikka nääkään yllä olevat hommat ei oo mikään "lopullinen pelastus", niin meitsiltä ainakin tehnyt 80% olemassaolosta vidusti siedettävämpää ja oikeesti välillä niin nautittavaa että kuoleman toivomisen sijaan pelkään kuolemaa koska on ollut niin ihania hetkiä että haluun niitä lisää nyt kun 30vuoden kärsimyksen jälkeen oon sellaisiaki saanu. Masennuksesta ja traumoista taistelu on paljon duunia ja valitettavaa että tällaiset kortit jaettiin, mutta jos nyt luovuttaa, ne tulee uudestaan vastaan. Meidän on löydettävä tän elämän aikana se sisäinen soturimme ja uskallettava tehdä radikaalejakin muutoksia (maasta muutto, ystäväpiirin vaihtaminen, katkaista välit myrkyllisiin perheenjäseniin, täydelliset elämäntapamuutokset, omien toksisten ajatusmallien myöntäminen ja työstäminen, ja haavoittuvuus silloinkin kun saattaa saada pakit ja sieltä rohkeasti ylösnouseminen (niin kuin vauva joka opettelee kävelemään). Joskus matkustaminen johonkin köyhään maahan ja siellä oikeasti paikallisiin tutustuminen turistikohteiden sijaan auttaa myös saamaan perspektiiviä elämään. Ja itselle kipukroonikkona se kun aloin tekee jotain mitä tahansa liikuntaa (vaikka sata hyppyä ja pari venytystä jossei muuta - ja vaikka hampaat irvessä itkien jos "ei huvittanut") heti herätessä autto kipuihin ja yleiseen mielentilaan; heti jos jostain syystä päästän irti siitä rutiinista, huomaan että ahdistus lisääntyy.

Mutjoo, toivottavasti löytyy joku keino jolla lisätä hyviä hetkiä. Kyllä mäkin vajoon välillä takas täydelliseen pimeyteen , mutta kun oon sinnikkäästi tehnyt näistä ylläolevista muutoksista pysyviä osia arkeen ja rutiineihin, yksi uusi asia kerrallaan kunnes siitä tulee tapa (ja adhd:na tavoista vaikee pitää kii joten joutuu välillä pakottaa itsensä ja laittelee muistutuslappuja ympäri kämppää) , niin ne mustat hetket on koko ajan lyhyempiä ja niistå palautuminen nopeampaa. Ja kun se 80% kuukaudesta on pääsääntöisesti viiiidusti parempaa kuin ekat 30 vuotta elämästäni , niin sit om helpompi kestää ne huonot ku muistaa ajatella että ne huonot hetket ei kestä ikuisesti vaan tulee taas hyvä hetki jossain kohtaa. Tossa oli keväällä just pidempi paska jakso ku jouduin kaks kertaa väkivallan kohteeksi kodittomuuden ja talouden romahtamisen lisäks ja hetkellisesti menetin uskoni ystäviiniki, mut sitten kun avoimesti uskalsin sanoa yhdelle ystävälle että nyt tarvitsen kunnon halauksia ja oikeesti sitä että oot siinä vieressä kuuntelemassa (ja edellises ystäväpiiris sain kylmän kohtelun tällases tilanteessa mikä ajoi ystäväpiirin vaihtamiseen ja vaik oli vaikeeta aloittaa alusta niin on kannattanu! Nyt on 10 "hyvän" (p-askan vidut) frendin sijasta 1 mut sitäki arvokkaampi) ja ettå nyt on luottamus menny ... Niin sit vaikka luulin että mut taas hylättäis, sainkin sen tuen mitä tarvitsin ja vielä enemmän! On pitäny vaan uskaltaa etsiä ja luottaa vaikka välillä tullut turpaan, kunnes se oikee tyyppi löytyy. Maailma on täynn hyviä tyyppejä myös , ja se on joskus duuni löytää ne, mut niitä on !

Pääkaupunkiseudul Mieletön valo ja Kulttuuripaja Kupla on hyvii paikkoi olla yhteydessä ja pyytää jeesiä, ja ehkä ne osais auttaa myös muiden kaupunkien vastaaviin palveluihin .

Mut nii, jos ei mikään noista elämäntapaohjeista tunnu nyt sellaselta ettå jaksat alkaa omaksuum, niin pliis etsi ainaki se joku jota halata tai pitää kädestä , tai tehdä se maadoitus edes paljain jaloin tepsuttelemalla. Ja sano ääneen 10 asiaa joista oot kiitollinen , vaikka sitten FakeItTillYouMakeIt-periaatteella, vaikka niinkin yksinkertaisilla että on kiitollinen toimivista silmistä ja jaloista. Maadoitus ja kiitollisuus joka päivä kantaa jo tosi pitkälle, ja tuo muutoksen nopeasti .

Tattara88, kiitos, hyvä kirjoitus! Kiinnostava havainto tuo kaupungin kuormittavuus. Voin kyllä samaistua siihen. Kuullostaa myös mielenkiintoiselta tuo vinkkaamasi kirja. Halaaminen auttaisi varmasti jo siinä erittyvän oksitosiinin vuoksi, mutta näin yksinäiselle se ei oikein ole mahdollista. Kiitollisuusharjoitukset olisivat kyllä kovin vaikeita, alkaisi luultavasti vain vituttamaan suoraan sanottuna, mutta ymmärrän kyllä pointtisi - se olisi vähän kuin aivojen vääntämistä väkisin eri asentoon. Ymmärrän tuon muiden auttamisen vaikutuksenkin. Helposti vain ajattelee ettei minusta voi mitään apua ja iloa kenellekään olla. Lisäksi kun välillä kaupassa käyntikin on tuskan takana ja aina on vain väsynyt, niin miten mihinkään auttamistoimeen pystyisi. Pitäisi ainakin olla jotain tosi pienimuotoista alkuun. Tuo paljain jaloin kävely täytyy pitää mielessä!

Tuntuu tosiaan, että jotain radikaalia täytyisi uskaltaa tehdä. Kuullostat itse kyllä mahtavalta tyypiltä! Hienoa, että löysit tärkeän ystävän elämääsi.

Mikä auttaa osattomuuden ja ulkopuolisuuden kokemukseen? Olen ollut ulkopuolinen koko elämäni. Sama kai jatkuu loppuun asti. Aika tuskaa kokea se eri tilanteissa aina vain uudestaan ja uudestaan. En kuulu minnekään.