Halu paeta kuoleman kautta
Eka viesti täällä.
Pohjustusta itsestä, olen 42 vuotias mies. Eronnut 6 vuotta sitten, 2 lasta joiden elämässä olen mukana yli puolet ajasta. Lasten äidin kanssa ollaan hyvissä väleissä. Säännöllinen työ josta todella pidän. Ei alkoholiongelmaa, muutama annos kuukaudessa. Ei peli- tai muita vastaavia ongelmia. Tupakanpoltto on ainut addiktio. Liikun säännöllisesti ja syön melko terveellisesti. Minulla on ystäviä ja kavereita. Ihana ja ymmärtäväinen naisystävä. Lapsuuden traumana isän kuolema kun olin 16 vuotias. Tämä siis nimenomaan lapsuuden trauma, koska olen ollut siinä mielessä onnellinen että sain kasvaa lapsena aika pitkään. Ei ollut pakko aikuistua. Sama tilanne nyt omilla lapsilla, 15 ja 13 vuotiailla turvalliset ja rakastavat kodit ja vanhemmat. Kaiken pitäisi siis olla kunnossa ja hyvin..?
Olen koittanut paeta ahdistusta ja vastoinkäymisiä kuolemaan koko elämäni, muistan kun pikkupoikana halusin kuolla jos koin itseni riittämättömäksi. Tai jos joku asia ahdisti. Tämä ajatusmalli loppui isän kuoleman jälkeen, työnsin kaikki ikävät tunteet taka-alalle ja elin elämääni niin kuin kuvittelin että sitä pitää elää. Elin muiden odotusten mukaisesti, en uskaltanut olla oma itseni. Hain hyvää oloa toisten miellyttämisestä, uppouduinnharrastuksiin. Kaikkea niin että pystyin kertomaan itselleni että riitän, pakenin siis ahdistusta liian pitkään ja unohdin täysin itseni. Koitin piilottaa ikävät asiat. Tuli avioero, olin yhtäkkiä tyhjän päällä. Tulevaisuudessa ei ollutkaan enää kiintopisteitä, ei suunnitelmaa. Syytin itseäni erosta. Erosta joka johtui siitä että olimme vaimon kanssa vain kämppiksiä. Ero oli ”tylsä”, ei draamaa eikä kolmansia osapuolia.
Kuvittelin eron jälkeen löytäväni onnen uudesta parisuhteesta, jonka aloitin aivan liian pian. Se auttoi unohtamaan jälleen ne ikävät ja ahdistavat asiat. En tajunnut olevani laastarisuhteessa, reilun kahden vuoden päästä laadtarin alla oli niin paljon märkää että se oli repäistävä irti. Siitäkin koin syyllisyyttä. Tämän laastarin jäkeen tajusin että olen todellakin elänyt elämääni muita varten. Opettelin näkemään ahdistuksen syyt, löysin sanoja tunteilleni ja epäkohdilleni. Tunnistin lukkoja ja haitallisia käyttäytymismalleja. Koitin käydä terapiassakin, mutta se ei tuntunut oikealta. Tunsin etten saa siitä itselleni mitään. Tiedostaminen ja itsensä ymmärtäminen on ollut arkea tuosta lähtien.
Mutta miksi haluan edelleen kuolla? Miksi en pysty hoitamaan perusasioita ennen kuin viime tipassa? Olen kotonani kuin lamaantunut, ikäänkuin tyhjäkäynnillä. Pakenen kotona tulevaa pahaa oloa youtubevideoihin ja kännykkäpeleihin. Ahdistus joka tulee tekemättömistä asioista on kammottava. Laskuja jää maksamatta, astianpesukone jää täyttämättä, pyykkivuori lisääntyy. Lattialla on villakoiria. Pahin näistä on nuo raha-asiat. Ongelma ei ole ettei olisi rahaa, en vaan pysty avaamaan laskuja. En pysty ottamaan niistä vastuuta, en saa aikaiseksi vaikka järki huutaa että ”hyvä mies, sun täytyis ne hoitaa”. Ajattelen että huomenna. Tai ylihuomenna. Tai.. Ja tämä ahdistaa todella paljon. Niin että olen taas jälleen kerran ruvennut miettimään itsemurhaa. Olen miettinyt tavankin valmiiksi, oikeastaan useamman tavan. Mutta oikeasti en halua kuolla, haluan nähdä lasteni kasvavan. Haluan kehittyä työssäni, viettää aika kavereiden kanssa.
Olen huomannut että asiat ovat aina paremmin jos en ole kotonani. Tähän asuntoon liittyy niin paljon negatiivista ”karmaa” että pää hajoaa täällä välillä. Lamaannun, pakenen itseäni täällä. Inhoan tätä paikkaa. Ja pelottaa että johtuuko se sittenkään tästä paikasta, onko mulla joku muu jumi päässä mistä en ole tietoinen. Olen silti päättänyt laittaa tämän kämpän myyntiin.
Silloin jos olen muualla, niin on paljon parempi olla. ”Poissa silmistä, poissa mielestä” mentaliteetilla. On liian helppo hetkeksi unohtaa.. Pelottava ajatus koittaa etsiä syytä ulkopuolelta, mitäs jos se ei olekkaan tämä asunto. Vaikka melko varma siitä olenkin.
Varsinkin naisystävän luona todella hyvä olla. Hellyyttä, ymmärrystä, hyviä ja antoisia pohtivia keskusteluja, hyvää huumoria ja uskomatonta seksiä. Pelottaa että menetän sen kaiken tämän alakulon ja saamattomuusen takia. Pitäisi toimia, mutta kun ei pysty. Ja tämän takia mietin itsemurhaa. Tuntuu kuin olis oravanpyörässä, mikä ei tahdo hiduata sen vertaa että pääsis hyppäämään pois. Ei pääse näkemään tilannetta ulkopuolelta. Tähänkin auttais se kuolema, pääsis pois. Ja takaraivossa kelluu kuva henkiolennosta jollai ei ole murhetta tai pahaa oloa. Se henkiolento viipyisi aikansa maan päällä ja katsois ulkopuolelta koko tilannetta. Menis hautajaisiinkin, koska jostain syystä oon aina halunnu nähä et kuinka surullisia ihmiset ois mun hautajaisissa. Jotenki yksinkertaisuudessaan karmiva ajatus.
Itsemurhaan sopisi parhaiten helium-maski. Helium syrjäyttäisi hapen ilma tukehtumisen tunnetta. Helppo ja kiviton lähtö, sais vielä kokea happivajeen aiheuttaman euforian juuri ennen kuilemaansa. Yai sitten maastoituis vaaleisiin vaatteisiin ka menis junan alle niin ettei kuljettaja huomaa. Ihan liian houkuttavia ajatuksia molemmat.
Aiemmin oon säikähtänyt moista ajattelua, mutta nykyään se tuntui luonnoliselta. Ja tiedän että tämä ei ole hybä tilanne.
Ajatuksia otan mielelläni vastaan.
Jussi7799, hyvä kun kirjoitit tänne ajatuksiasi! Kovin ristiriitaista. Näet kaiken hyvän elämässäsi ja silti sinun on paha olla, etkä millään jaksaisi arkea. Kotona alkaa ote livetä laskujen kanssa mutta kulissit ulospäin on ehkä vielä kunnossa?
Tuo, että puhut itsemurhasuunnitelmista ja jopa tavasta on todella huolestuttavaa. Olen sitä mieltä, että sinun kannattaisi mennä välittömästi lääkärille ja kertoa kaikki mitä olet juuri kirjoittanut tänne. Mitä jos kuolema ei olisikaan se ainot keino. Voisitko saada sairaslomaa, jotta voisit levätä ja hellittää hieman. Kodin myyminen ja muutto kuulostaa todella suurelta projektilta. Ehkä se on pakenemista siltä sisäiseltä ristiriidalta... jotain muuta ajateltavaa...? Hienoa kuulla, että sinulla on lämmin parisuhde, jossa sinun on hyvä olla sekä hyvä suhde lapsiin ja heidän äitiinsä. Kaverit ja ystävät voi myös olla voimavara. Voisitko ehkä keskittyä itseesi ja niihin mieleisiin, sinulle tärkeisiin asioihin enemmän? Voitko kertoa ajatuksistasi ja vaikeuksistasi ystäville ja läheisillesi?
Itse olen ajelehtinut koko elämäni. Välillä olen ollut oravanpyörässä mukana hetken ja tavalla tai toisella tipahtanut pois ja katsellut sitä sivusta. Maailman meno on hullua ja etsin vain merkitystä, joka tekisi tästä olemassa olosta helpompaa, jopa mukavaa. Olen kai ikuinen haaveilija. Kaverit ja ystävät ovat pikkuhiljaa kaikonneet elämän traumojen ja muutosten myötä. He tuntuvat asuttavan eri todellisuutta kuin minä...ehkä sitä huimaa vauhtia pyörivää oravanpyörää, jossa ei ole aikaa miettiä elämän tarkoitusta. Aina tulee vastaan myös ihmisiä, jotka ovat kanssani "samassa ulottuvuudessa". Läheisissä suhteissa, joita niin kovasti tarvitsemme, koetut traumat on alkaneet elää omaa elämäänsä ja aiheuttaa ongelmia. Tällainen tämä meidän maailma on. Tällaiseksi me, ihmiset, olemme sen rakentaneet. Ja silti, onko monikaan oikeasti onnellinen enempää kuin häviävän hetken verran silloin tällöin. Silloinkin usein jonkun pelon varjostamana.
Näkee harvoja ja valittuja, jotka ovat löytäneet merkityksen, rauhan ja onnen elämäänsä. Yleensä hekin on käyneet läpi jonkunlaisen henkilökohtaisen helvetin ja selvinneet siitä "elääkseen onnellisina elämänsä loppuun asti". Sitä minä toivoisin itselleni, sinulle ja koko ihmiskunnalle. Ja toivoisin, ettei se henkilökohtainen helvetti olisi lopulta niin paha miltä se kuulostaa. Jos ihminen on rakentanut maailman tällaiseksi, eikö ihminen voi sitä myös muuttaa...?
Ihan vasta, kun elämäni on moninaisten vaiheiden kautta päätynyt (taas kerran) aikamoiseen kaaokseen, olen törmännyt tietoon, joka selittää ihmisyyden paradoksia, tietoisuuden ja vaiston ristiriitaa (molemmat sinänsä hyviä), joka ilmenee hyvän ja pahan taistona. Tämä tieto lupaa paljon ja suuria asioita koko ihmiskunnalle. Olen toiveikas, mutta vielä skeptinen sen suhteen, kuinka täyttä totta se kaikki on. Siitä voi lukea, katsella ja kuunnella paljon http://www.humancondition.com sivustolla, jos englannin kieli on hallussa. Myös Suomessa on ilmeisesti tekeillä sivusto, toivonmukaan ihan omalla kielellämme.
Voimia sinulle Jussi7799. Pidä hyvä huoli itsestäsi ja toivon, että saat pian apua noihin ajatuksiin ja tuntemuksiin, jotka on sinua niin kauan seuranneet. <3
Jussi7799, minullakin välillä tuollaisia hirvittäviä ajatuksia, vaikka toki en ole niin pitkälle mennyt että miettisin noita tapoja. Sinulla sentään parisuhde. Minäkin kyllä kaipaisin parisuhdetta tai jotain vastaavaa, en vain jaksaisi olla koko ajan yksin. Vaikka toki en jaksa koko ajan olla ihmisten parissakaan.
Minulla nuo hirvittävät ajatukset tulevat leimahduksen omaisesti. En onneksi käytä alkoholia, sillä jos joisin niin voisin toteuttaa nuo ns. leimahdukset. Parempi on elää kuin kuolla, vaikka elämä onkin pirun vaikeeta...
Enpä tiedä noista henkiolennoista oikein. Vaikeaa on kuvitella, että ihminen enää olisi olemassa kuoleman jälkeen. Toki on myös vaikeaa kuvitella, että ihminen ei olisi olemassa kuoleman jälkeen.
Kuolema on niin lopullinen juttu, että sen takia sitä kannattaa paeta. Että kun ihminen on kuollut, niin hän ei enää koskaan elä. Hän on ikuisesti kuollut. Että ei voi enää nauttia mistään. Ei voi enää puhua kellekkään. Jne.
Toki tässä maailmassa on hirvittäviä asioita. Kaikki sairaudet yms. Vaikea tästä on tehdä täydellinen paratiisi. Itse olen 32 ja minäkin jo hyvin nuorena mietin tuollaisia ajatuksia, mistä kerroit...
Monenlaisia vaikeuksia sitä on ollut kyllä itselläkin elämän aikana. Aina niistä jotenkin vaan on selvinnyt. Toivottavasti elät vielä pitkän elämän. Itsekin yritän...
Kiitos viestistäsi Jussi7799. Minulla olisi monta asiaa jotka heräsivät sanoistasi. Tunnistan itseni joissain kohdissa kuten kodin sotku, mutta siis sitrn että sinä lausut sen sanoin paremmin kuin minä mutta tilanteeni on siinä hiukan eri. Sitten olen suorastaan kateellinen naisystävästäsi jne.
Älä tee itsemurhaa, esim. naisesi tähden. Ja mehän kaikki teemme eräänlaisen itsemurhan kuollessamme. Me kaikki ikäänkuin suoritamme oman kuolemamme. Ei kukaan voi kuolla meidän puolestamme. Silti haluan uskoa kuolemanjälkeiseen elämään.
Jos pelkäät menettäväsi naisesi, yritä unohtaa pelko hyväksymällä että niin voi käydä, mutta tartu hetkeen, iloitse. Anteeksi en mitenkään halua viisastella enkä saarnata.
Kiitos että kirjoitit tänne.
Kiitos kaikille vastauksista. Saannniistä voimaa, kun on niin vaikea puhua suutaan puhtaaksi kenellekkään. Vaikka niin juuri pitäisi tehdä. Voimia ja jaksamista myös teille. 😊
Tarkennuksena tuohon itsetuhoiseen ajatteluun, en siis oikeasti halua kuolla. En usko pystyväni siihen oman käden kautta. Tahtoisin siitä halusta niin kovasti eroon, tahtoisin ajatella jotain muuta kun mieli on maassa. Mutta ne ajatukset vaan tulee. Tuntuu että rankaisen itseäni niillä ajatuksilla, tunnen itseni niin mitättömäksi ja huonoksi etten ansaitsisi elää.
Mä haluisin niin kovasti lomaa tästä olotilasta. Haluisin olla hetken kuin tuuli, tai äärettömän meren aalto. Kappale jolla ei ole menneisyyttä eikä tulevaisuutta, vaan pelkästään nykyhetki. Hetki joka kestäisi ainiaan, hetki jota kantaisi voima joka syntyisi minusta itsestäni. Ääretön ilo ja ääretön suru samaan aikaan, todellisuus ja haavet olisisvat yhtä. Tuntisin samaan aikaan virkistävän sateen ja auringon hellän lämmön sisälläni. Olisi rauha ja päätön päämäärä, kaikki olisi juuri niin kuin siiinä hetkessä pitäisikin.
Oikeastaan minulle riittäisi että voisin kokea noita hetkiä aina silloin tällöin. Olen kokenutkin, niistä saa uskomattomasti voimaa. Mutta ovat käyneet kovin vähiin viimeaikoina. Tuntuu että alakulon rajuilma jyrisee aina jossakin, usein se on ihan pään päällä, toisinaan jos keskittyy johonkin niin se on vähän kauempana. Mutta silloinkin sen voi kuulla, sen voi tuntea. Haluisin antaa sen purkaa voimansa minuun, rätistä ja puhista koko voimallaan niin että se lopulta hiipuisi pois ja tilalle tulisi aurinko. Mutta tiedän että mielen rajuilmat ei toimi samoin kuin luonnossa, ne saa energiansa muualta. Oikeastaan ne imee energiansa siitä kenen päällä ne mellastaa, sen päällä kuka niitä ruokkii tahtomattaan,tai joskus jopa tarkoituksellakin. En usko että pahoista tuulista pääsee ikinä enää eroon sen jälkeen kun ne ovat salakavalasti tulleet kyläilemään. Ne ovat tulleet jäädäkseen. Pitäisi vain oppia keinot, konstit ja tavat olla niitä kuuntelematta, olla vahvempi kuin ne. Alistaa ne tuottamaan energiallaan hyvää. Uskon että jonain päivänä osaan, uskallan ja kykenen ne voittamaan. Mutta en vielä.
Jussi7799, voisin itse allekirjoittaa melkein jokaisen asian, josta kirjoitit, paitsi että itse olen nainen eikä minulla ole miesystävää.
Minulla on ollut pitkään myös postin avaamisen ongelma. Se on tosi outo ongelma. Se ei tosiaan johdu siitä, että ei olisi rahaa maksaa sitä laskua, joka avatusta kirjekuoresta saattaisi tulla. Minulla se kohdistuu kaikkeen postiin, joka on kirjekuoressa. Juuri nyt ei ole niin pahana tämä postijuttu, mutta aiempina vuosina se on ollut ihan karmeaa. Itselläni postin avaamisen lykkääminen johtui siitä, että yritin välttää saamasta "lisää ongelmia". Kirjekuoresta saattaa paljastua taas lisää tehtävää tai jokin epämiellyttävä yllätys. Pelkään uuden taakan iskeytymistä päälle sieltä postista. En koe silloin pelon tunnetta, vaan koen ainoastaan vahvaa vastenmielisyyttä postin avaamista kohtaan. Ihan kuin jokin sisälläni hylkisi sitä postia kuin teflon-pinta. Millään en pysty itseäni pakottamaan avaamaan niitä kirjekuoria. Tiedostamattani väistelen jotain uhkaa, joka saa sisälläni erittäin pahan tunteen aikaiseksi (esim. juuri tuon kuvaamasi kuolemanhalun). Sisälläni oleva tunneongelma on takertunut jostain syystä postiin. En tiedä, miksi näin käy.
Itsemurhajuttu menee samalla tavalla, mitä kuvaat. Jopa toinen keinoistasi on minun pääkeinoni. Olen saanut tätä ongelmaa selvitettyä siihen asti, että silloin kun kuolemanhalu on voimakas, kyse on häpeäreaktiosta, mutta se ei silloin tunnu häpeältä. Silloin tuntuu vain, että ainoa vaihtoehto on kuolla. On pakko kuolla. Meneeköhän se sinullakin näin. Jos alan peruuttaa kuolemanhaluisen tilan alkamishetkestä takaperin mielessäni ja käydä läpi, mitä sitä ennen on tapahtunut, löydän aina yhden tai useampia häpeälle altistaneita pieniä tapahtumia. Joku ihminen ei ole ollut vastavuoroinen, tai koen tehneeni jonkin omasta mielestäni nolon virheen. Joskus ne voivat olla isojakin asioita, mutta yleensä ovat ihan pieniä. Joku ei ole vastannut minulle. Tai hän on sanonut eri asian ja jättänyt huomioimatta sen, mitä itse sanoin. Tai huomaan tehneeni jotain omasta mielestäni typerää ja olen varma, että se on kaikkien muidenkin mielestä todella typerää ja huonoa. Eikä sitä voi perua. Tai joku on sanonut minulle jotain ikävästi. Pahinta on, jos joku on syyttänyt minua eikä syytös ole totta.
Ahdistus tekemättömistä asioista todella voi olla kammottava. Minulla se lainehtii tällä hetkellä kammottavan tilan ja melko hyvän tilan välillä. Aiemmin kun olin pahasti masentunut, elin aamusta iltaan pelkästään tuossa kammottavassa ahdistuksessa. Silloin en saa aloitettua mitään ja työjonoa on loputtomasti, juuri esimerkiksi kotitöistä. Jos väkisin pakotan itseni tekemään, esimerkiksi tyhjentämään tiskikoneen, se on tosi raskasta ja vastenmielistä, mutta saan sen lopulta tehtyä. Sen jälkeen on kuitenkin taas yhtä toivoton olo ja seuraava tehtävä pitäisi pakottautua tekemään yhtä vastenmielisesti kuin edellinenkin. Näen mielessäni loputtoman työjonon ja hoitamattomat asiat ja ahdistus on valtava.
Minulla nämä on diagnosoitu jonkinlaiseksi masennustilaksi, välillä vaikeaksi ja välillä keskivaikeaksi. Silloin välttämättä ei tunnu varsinaista masennustunnetta ollenkaan, vaan se näyttäytyy juuri tuollaisena kuolemanhaluna, mitä kuvaat, ja outoina saamattomuuden ilmentyminä, kuten ettei pysty avaamaan postia. Se on ihan älytöntä, mutta noin se juuri menee minullakin.
Menin itse psykiatrille ja kerroin kaikki oudot jutut. Siitä se lähti purkautumaan. Tosin oli vaikeaa löytää hyvää lääkäriä.
Voi olla, että kotiin liittyy jotain muutakin kuin pelkkä koti. Minulla on aiemmin koti ollut ihan hyvä paikka, mutta tällä hetkellä koen aika lailla samalla tavalla kuin sinä kerroit kokevasi omasta kodistasi.
Kun kuoleman ajatus jollain lailla vainoaa, siitä on vaikea päästä eroon. Tarvitaan kuolema-ajatuksen "kuolema"; tilalle ajatusmaailmaan jotain mikä peittoaa sen. Aikamoisen taistelun tulos on välillä saada mieltä vapaammaksi tuosta ajatuskoukusta. Huomion kiinnittäminen elämässä oleviin muihin asioihin tai ihmisiin; usein helpommin sanottu kuin tehty.
Purjevene, kiitos pohdinnastasi. Miten ihmeessä pystyt analysoimaan noin hyvin. Minulla on ihan sama, menee juuri noin. Viestistäsi voisin vain muuttaa itseni sinun tilalle ja muuttaa ekaa lausetta että olen mies ja ilman naisystävää. Mutta en koskaan pystyisi tarkastelemaan masennusta noin kuin sinä. Ja kun sanot että aina jossain on häpeän tunteen aiheuttava tilanne tai ihminen niin haluan korostaa että sinähän teet urotekoja täällä: sinä autat meitä pohdinnoillasi ja keskustelemalla ihmisten kanssa. Jos joku ei ole ollut vastavuoroinen sinulle tai perusteettomasti tölväissyt sinua, niin hän on väärässä. Mädäntyköön pahuuteensa. Tuo postipelkokin mitä kuvailet, se juuri noin minulla. Ja kuolema... ahdistuksen ja masennuksen pimeyden sysimustassa ytimessa ainoa lohdutukseni ja mielessäni toistella itselleni että haluan kuolla, kuolisinpa jo, saisinpa sytärin tai koronan, tai liukastuisinpa tai ajaisinpa taas ulos tieltä katolkeen.
Mutta tuossa männä syksynä kun aloin lyödä itseäni, silloin minussa syntyi toisenlainen im-fiilis. Se oli vihaa, aggressiota, halua olla julma, halu vihata itseäbi, halu osoittaa sillä tavoin että olen rohkea ja peloton, etten pelkää kuolemaa, etten pelkää mitään. Mielessäni jo tein seppukua, minua kiehtoi se, erityisesti halu ikäänkuin osoittaa maailmalle, ilkeille välinpitämättömille ihmisille, katsokaa, kerrankin olen rohkea, parempi kuin te kääpiöt, katsokaa mitä teen, katsokaa olen yli-ihminen, melkeinpä Jumala... ottakaa tästä kädestäni suoleni...
Mutta onneksi tuo tunne on väistynyt, en lyö itseäni enää. Haluan oppia soittamaan pianoa, joten voisi sanoa että ikäänkuin ei ole juuri nyt aikaa tehdä seppukua...
Mikäköhän tuossa kuolema-ajatuksessa niin kiehtoo? Itseänikin se kiehtoo hirveästi. Siis usein myös silloin, kun elämä on hyvää. Kun olen tavallaan elämäni huipulla. Niin sitten tulee ajatus, että nyt voisi lähteä tästä maailmasta. Siis jotenkin se kuolema-ajatus on monella ihmisellä varmaan jo syntyessään tavallaan koodattu aivoihin. Ja sitten se joskus teini-iässä alkaa jylläämään.
Vaikka se on kovin ristiriitainen ajatus. Että ihminen tavallaan haluaa kuolla, että ihminen miettii että kuolema olisi jotenkin vapautus tästä kaikesta. Mutta ei se varmaan sitä ole... Se on vaan se kuolema ajatuksena joka vapauttaa hetkeksi, mutta ei se varmaan sitten oikeasti vapauta jos aikeet toteuttaa.
Yksinäisyyshän ruokkii sitä ajatusta. Ja tuntuu että nykyään melkein kaikki on yksin tai ainakin puolet ihmisistä. Siis ei ole parisuhteessa. Tämä aika on kyllä niin viheliäistä.
Mutta ei toisaalta auta itku markkinoilla.
Toisaalta, ei se parisuhdekaan välttämättä onnea tuo. Tai minullahan siitä ei kyllä ole kokemusta. Toisaalta parisuhteessa kuitenkin olisi joku jolle puhua päivittäin. Vaikkei se nyt onnea toisikaan, mutta ainakin jonkinlaisen helpotuksen.
Ihmisen mieli on kummallinen, kun me ajatellaan että itsetuho on rohkeaa. Tai ainakin joskus ajatellaan niin. Vaikka useimmiten se menee niin että eläminen vaatii rohkeutta.
Toisaalta, eihän tämä maailmankaikkeus välitä siitä onko yksi ihminen olemassa vai ei. Ainut joka välittää lopulta siitä on läheiset ihmiset ja ihminen itse. Varsinkin ihminen itse. Kaikki lähtee lopulta siitä että pitää itse välittää omasta elämästään. Pitäisi olla melkein jopa itserakas. Olen sen kyllä oppinut kantapään kautta. Minä vaan en joskus aikoinani ole rakastanut tarpeeksi itseäni. En tiedä rakastanko vieläkään. Olisi tietenkin hyvä rakastaa. Niin se vain tuntuu olevan että itsekäs pitää jollain tavalla olla, jotta kestää elämän myrskyt hengissä...
- Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 10 kuukautta sitten. Syy: Kirjoitusvirhe
- Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 10 kuukautta sitten. Syy: Kirjoitusvirhe
Todellakin valaisevia pohdintoja teillä. Häpeä ja huonouden tai mitättömyyden tunne ja toisaalta viha ja halu todistaa itsensä, oikeuttaa oma olemassaolo jollain tavalla, vaikka sitten kuolemalla, ellei ihmiset sitä muuten huomaa...
Purjevene ja Eieiei kirjoititte häpeän olevan siellä masennuksen taustalla. Niin se varmasti on. Itsekin huomaan pilkkaavani omia heikkouksia ja siten oikein ruokkivani sitä häpeää ja huonommuuden tunnetta, mitä jossain tilanteessa olen kokenut. Toisaalta sitten se viha, kohdistuu se sitten itseen tai johonkin muuhun, on minulla selvästitkin jonkinlainen selviytymiskeino ja voima jatkaa eteenpäin. Miksi minun pitäisi hävetä itseäni!? Joskus se viha on niin suurta ja lamaannuttavaa, että mieluummin kuolisi kuin tuntisi sitä. Joskus siihen liittyy tarve todistaa ja oikeuttaa omien tekojen/sanojen/aikaansaannosten hyvyys/pätevyys/kelvollisuus/riittävyys jne jne. Se luo suorituspaineita ja ahdistusta, joka on minulla tällä hetkellä päällimmäisenä. Mielessä pyörii, mitä pitäisi tehdä ja saada aikaan vaikka ahdistuksen vuoksi ei pysty mihinkään oikein keskittymään...
Miksi ihmeessä olen niin vihainen? Miten ihmeessä sen vihan tunteen voisi sammuttaa, ei vain tukahduttaa? Tukahduttamisesta seuraa masennus... No, onhan tässä sattunut kaikenlaista ihan viimeaikoina ja muutenkin. Ehkä en ole niin vahva kuin haluaisin olla. Ehkä muut ei ole niin vahvoja kuin haluaisin heidän olevan. Ehkä odotan itseltä ja toisilta liikaa...Ehkä en ole tarpeeksi hyvä. "Olet tarpeeksi hyvä" on se asia, minkä sanoisin kenelle tahansa minun tilanteessa. Miksi en voi sanoa sitä itselleni ja uskoa sitä...?
Eieiei, olen paljon harjoitellut psykoterapiassa selvittämään, mitä sisälläni tapahtuu. Aika monta vuotta olen reagoinut myös terapiassa, ja jokainen kerta on yritetty selvittää mahdollisimman tarkasti, mitä tapahtui. Ja mitä parhaillaan tapahtuu sisälläni. Sillä hetkellä huono olo haihtui usein kokonaan pois. Yksin ollessani en pysty haihduttamaan sitä pois, vaikka yritänkin jäljitellä samaa menettelyä. Aina kun muistan, yritän tehdä sanoittamalla ja analysoimalla sisäistä tilaani sen verran kuin pystyn. Se etäännyttää kärsimyksestä ja yleensä tuska hiukan laimenee. Tällä lääkkeettömällä keinolla on vaikutusta, mutta sen hankkiminen on kestänyt kauan ja tullut kalliiksi eikä se toimi kovin hyvin.
Sellaista vaikutusta on, että kuolemanhaluiset tilat ovat paljon lyhyempiä kuin aluksi. Alunperin ne saattoivat kestää pari päivää putkeen yhtäjaksoisesti. En ihan ehtinyt toteuttaa itsemurhasuunnitelmia, mutta ehdin valmistella. Nyt ne kestävät ehkä kymmenen minuuttia tai kaksi tuntia. Se on ihan eri asia kuin monta päivää. Tässä ei ole lähelläkään vaaraa toteuttaa mitään, koska olo muuttuu niin äkkiä. Ei ehdi. Lähtötilanne minulla oli aika huono.
minäitse89, mielenkiintoista, että kuolemanajatukset kiehtovat sinua. Se on erilaista kuin minulla. Minua kuolemanajatukset eivät kiehdo millään tavalla. Ne vain tulevat, itsestään, reaktiona. En pidä niistä, mutta en voi niille mitään.
Pikkumyymeli ja Eieiei, minullakin se menee välillä tuohon vihaisuuteen, raivoon. Minulla se on samaa soppaa kuin kuolemanhalu, mutta ottaa eri muodon. Raivokin vain tulee sisältäni. Olen hirveän kyllästynyt myös sisäiseen raivooni. Se kohdistuu välillä itseeni ja välillä muihin ihmisiin sellaisissa tilanteissa, jotka päässäni kuvittelen. Raivontunnekin tulee itsestään, en yritä tehdä mitään enkä kuvitella mitään tiettyjä asioita.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 10 kuukautta sitten. Syy: -
- Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 10 kuukautta sitten. Syy: -
Purjevene, minua oikeastaan kiehtoo se ajatus, että ei tarvitsisi enää hoitaa näytä elämään kuuluvia asioita. Siis kaupassa käynnit sun muut. Se tavallaan siinä kuolemanajatuksessa kiehtoo. Toki kuolema pelottaa hirveästi. En sitä kiellä. Tavallaan sellainen tila, että ei ole enää missään, niin tuntuu jotenkin käsittämättömältä. Tavallaan sellainen tila olisi välillä hyvä, ettei tarvisi tehdä mitään. Toisaalta kyllähän sellaisen tilan pystyy saavuttamaankin välillä. Mutta kun miettii, että olisipa ikuisesti sellainen tila. Ikuinen onni. Kyllähän papit sitä lupailee että kuoleman jälkeen sellainen onni olisi, mutta mistä sitä tietää? Minun oletus on se että kuoleman jälkeen ei ole onnea muttei kärsimystäkään. Ei se kuolema olotilana niin paljon pelota kuin se että kuinka hirveää se itse kuoleminen on. Ja se että vaikka menisi junan alle, niin siitä voi selvitä ja sitten olisi hirveät kivut ja muuta vastaavaa.
Mutta toisaalta tämä elämäkin sitten on vaan tällaista rutiinin omaista toimintaa. Että nyt menen sinne ja sitten menen sinne. Pelkkää menemistä. Mutta jos nyt pitäisi valita että elää vai kuolla, niin kyllä mieluummin elämän valitsen...
minäitse89, hyviä ajatuksia. Olisi tosiaan mukavaa, jos ei tarvitsisi koko ajan hoitaa kaikkia elämän arkisia asioita, ruokaa ja muuta. Siinä mielessä pystyn tavoittamaan ajatuksesi. Elämä on välillä kovin rutiininomaista toimintaa, ainakin minulla on. Välillä sitten saan sen poikki ja pystyn olemaan rauhassa jonkin aikaa. Kunpa siitä tilasta käsin voisi elää koko ajan tai ainakin suurimman osan aikaa.
Purjevene, joo samaa toivon. Elämä on vain suorituksia suoritusten perään. Yksi suoritus on kaupassa käynti jne. Minäkin joskus tavoitan sen tilan, että pystyn olemaan ns. paikoillani. Mutta se voi kestää korkeintaan pari tuntia. Harvoin niinkään pitkään. Mutta sitten taas ottaa päähän kun tarvitsee lähteä johonkin.
On outoa, että elämä on tällaista. Että pitää olla koko ajan liikkeessä. Ja toisaalta ei ole mitään lopullista päämäärää elämässä. Ei mitään pysyvää onnea. Ehkä elämän tarkoitus ei ole olla onnellinen...
Onni on vain sellainen saippuakupla, joka lopulta kestää vain hetken ja sitten se puhkeaa. Sen takia luulen että on niin paljon alkoholisteja ja huumeiden käyttäjiä maailmassa, kun he haluavat että tuo saippuakupla kestäisi koko elämän ajan. Mutta kun karu totuus on se, että se tuskin kestää...
Mutta sitten mietin että toisaalta, eipä se varmaan kivaa olisi vain maata sohvalla päivästä toiseen, siis jos pystyisi olemaan siinä tilassa ettei tarvitsisi hoitaa noita elämään kuuluvia asioita.
Olen huomannut itsestäni sen asian, että oikeastaan yli 20 ensimmäistä elämäni vuotta yritin päästä siihen tilaan että olen tavallaan paikoillani. En tietenkään alkoholilla tai millään vastaavalla vaan ihan siten että en vain mennyt mihinkään. En lähtenyt kodista pois, muuta kuin harvoin. Se oli väärä tyyli.
Vaikka elämä tuntuukin nyt aika tyhjältä ja tuntuu siltä ettei tällä elämällä lopulta oikein mitään tarkoitusta ole, niin kuitenkin pääsen lähtemään kodista pois. Tavallaan pystyn kapinoimaan, sitä paikoillaan olo tunnetta vastaan. Se on ainakin tällä hetkellä hyvä asia...