Etherealblue kirjoitti 28.1.2017 19:14

Tuntuu siltä että hajoan. En jotenkin kestä enää näitä kaikkia asioita. Itken tätä kirjoittaessanikin. Pahin ongelma tällä hetkellä on yksinäisyys. Olen ollut yksin jo jotain 7 vuotta. Oikeastaan paljon kauemminkin. Olen 30-vuotias. Yleensä ikäisilläni on suurella osalla perustettu perhe, rakkaus tai edes ystäviä elämässään. Minulla ei ole niistä mitään.
Minua kiusattiin useissa kouluissa erittäin paljon liian monia vuosia. Ei yksi ihminen voi kestää enempää. Näen kuitenkin elämässä myös hyviä asioita nykyään joten ei elämäni ole mitään täysin synkkää. Ainoa tuska on vaan tuo yksinäisyys. En seurustele. Muutamia "kavereita" minulla on. 😭 Haluaisin niin mieluusti olla osa tätä maailmaa mutta tuntuu ettei täällä ole minulle mitään paikkaa, että olen niin erilainen kuin kaikki muut. On niin paha olo sen takia. Autan aina muita, mutta kukaan ei huomaa minun suruani. 😯🗯️ Onneksi on lemmikki joka auttaa jotenkin selviämään. Olen harrastanut kaikenlaista, mutta en ole silti tavannut ketään. En ole koskaan ollut sellainen että tarvitsisin mitään super laajaa ystäväpiiriä ympärilleni. Jos vaan olisi edes se yksi jolle soittaa tai joka soittaisi minulle. Oikeastaan ei niillä ystävilläkään niin väliä kun olisi edes se rakkaus elämässä.

Moi Etherealblue! Sun tuntemukset kuulostaa todella tutuilta. Erityisesti tuo, että koet olevasi niin erilainen kuin muut, ettei sulle löydy paikkaa tästä maailmasta. Itse oon lähes saman ikäinen. En seurustele myöskään enkä oo koskaan seurustellukaan. Olen myös ollut todella yksinäinen. Nyt oon noin kymmenen vuotta hiljalleen selvitellyt niitä ongelmia mitkä on aiheuttanu sen, että ihmisten kanssa oleminen on niin vaikeeta.

Huomasin, että ei minussa oo mitään vikaa. En oo viallinen tai erilainen. Minua on vaan kohdeltu pahasti ja oon sen tähden alkanu hävetä itseäni ja pelätä ihmisiä. Sittenhän se yhteys ihmisiinkin on pikku hiljaa muotoutunut. Ensin koittaa luottaa yhteen ihmiseen, vaikka ammattiauttajaan. Sitten voi hiljalleen mennä eteenpäin ja ihmisten kanssa oleminen helpottuu.

En usko hetkeäkään, että sinäkään olisit mitenkään vääränlainen tai että sulla ei olis paikkaa tässä maailmassa. Kaikki me ollaan Jumalan luomia; rakastettuja, tärkeitä, arvokkaita, ainutlaatuisia ja ihmeellisiä. Niin sinäkin. Sua vaan on varmaan kohdeltu rakkaudettomasti ja pahasti, niinku kirjoititkin kiusaamiskokemuksista. Se, miten jotkut ihmiset on kohdellu sinua, ei kuitenkaan kerro sinun arvostasi ihmisenä tai muutenkaan määritä sinua millään lailla. Se kertoo ainoastaan niistä ihmisistä, jotka on tehny pahaa. Ne on heidän tekojaan ja heidän valintojaan.

Olis tosi hyvä, jos hakisit apua ja saisit käsiteltyä niitä kokemuksia, jotka on saanu sinut tuntemaan itsesi erilaiseksi ja joukkoon sopimattomaksi. Ehkä löytyis avaimia, joilla tilanne vois alkaa muuttua. Kun tiedät itse olevasi arvokas ja tärkeä, ihmisten yhteydessä oleminenkin on helpompaa. Voimia sinulle. ☺️❤️

Etherealblue kirjoitti 28.1.2017 19:14

Tuntuu siltä että hajoan. En jotenkin kestä enää näitä kaikkia asioita. Itken tätä kirjoittaessanikin. Pahin ongelma tällä hetkellä on yksinäisyys. Olen ollut yksin jo jotain 7 vuotta. Oikeastaan paljon kauemminkin. Olen 30-vuotias. Yleensä ikäisilläni on suurella osalla perustettu perhe, rakkaus tai edes ystäviä elämässään. Minulla ei ole niistä mitään.
Minua kiusattiin useissa kouluissa erittäin paljon liian monia vuosia. Ei yksi ihminen voi kestää enempää. Näen kuitenkin elämässä myös hyviä asioita nykyään joten ei elämäni ole mitään täysin synkkää. Ainoa tuska on vaan tuo yksinäisyys. En seurustele. Muutamia "kavereita" minulla on. 😭 Haluaisin niin mieluusti olla osa tätä maailmaa mutta tuntuu ettei täällä ole minulle mitään paikkaa, että olen niin erilainen kuin kaikki muut. On niin paha olo sen takia. Autan aina muita, mutta kukaan ei huomaa minun suruani. 😯🗯️ Onneksi on lemmikki joka auttaa jotenkin selviämään. Olen harrastanut kaikenlaista, mutta en ole silti tavannut ketään. En ole koskaan ollut sellainen että tarvitsisin mitään super laajaa ystäväpiiriä ympärilleni. Jos vaan olisi edes se yksi jolle soittaa tai joka soittaisi minulle. Oikeastaan ei niillä ystävilläkään niin väliä kun olisi edes se rakkaus elämässä.

Aika lailla kuin omasta elämästäni paitsi että olen vanhempi ja edelleen yksin. Nuorempana se oli aika kamalaa kun muut meni kavereineen, kuhertelivat tyttöystävineen, menivät naimisiin ym. ja itse kyyhötti aina yksin. Nyt siihen on jotenkin sopeutunut vaikka välillä pahaa tekeekin kun näkee parien menevän yhdessä.

Pystytkö kohtaamaan toista sukupuolta ongelmitta? Minulle kun se oli ja osin vieläkin aina vaikeaa ja nuorempana tuntui ylitsepääsemättömältä. Oletko ajatellut jotain nettitreffipalveluita, sellaisia missä haetaan elämänkumppania eikä vain yhden illan seuraa? Olen vain itse ajatellut että jos vielä olisin tuon ikäinen niin kokeilisin. Toisaalta kun muistaa sitä aikaa ja kuinka erilainen silloin olin niin en olisi uskaltanut. Nyt kun on lääkitys niin uskaltaisin ehkä mutta on vain enää niin myöhäistä perustaa perhe ettei enää auta. Sinä vain olet vielä siinä iässä että se onnistuisi vielä hyvinkin, kymmenen vuoden päästä alkaa olla myöhäistä.

Anteeksi pessimisyyteni mutta kun itse olen kokenut tuon kaiken suunnilleen ja olen yksin jäänyt. Itseänikin kiusattu lähes aina ja omanarvontunto ollut paikoitelut lähellä nollaa. Tiedän vain että tuolla jossakin on hyviä miehiä joilla on ongelmia tutustua toiseen sukupuoleen ja yksi niistä saattaa juuri nyt kirjoittaa jollekin treffipalstalle. Jos saan kehua meitä ujoja, moniongelmaisia niin meistä tulisi hyviä aviomiehia mutta meitä ei vaan monesti huolita. Eli kun kaiken olen itse möhlinyt niin uskallan antaa neuvon että kokeile mutta varo näitä kaikenmaailman auervaaroja ja psykopaatteja heitäkin piisaa ja hakevat vain hyötyä.

Etherealblue:
"Haluaisin niin mieluusti olla osa tätä maailmaa mutta tuntuu ettei täällä ole minulle mitään paikkaa, että olen niin erilainen kuin kaikki muut."
tuntuu kuin olisin tuon kirjoittanut. Ja muutenkin tekstisi olisi kuin minun kirjoittama tosin minulla ei ole lemmikkiä.

Olen 31v naispuoleinen henkilö. Itsekkin kiusattu ja sen takia arvet kulkevat vieläkin mukana, Välillä mietin sitä että olisi edes joku ystävä jolle voisi soittaa ja joka olisi tukena. Muutama kaveri on juu mutta ei semmoisia jotka ymmärtää tai olisi tukena. Tai en ole heille kehdannut kertoa kuinka onneton lopulta olen. Luulin viime vuonna löytäneeni rakkauden mutta karkoitin hänet kun roikuin hänessä liikaa enkä antanut tilaa. En sitä silloin tajunnut koska mulla ei ole kokemuksia miehistä. Vieläkin tässä yritän selvitä tuosta rakkaudesta koska ekaa kertaa oli tunne että joku oikeasti välittää ja yhtäkkiä se ei olekkaa siellä enää.
Muutenkin huono itsetunto ni tosi vaikea luottaa ihmisiin. Ehkä mun on tarkoitus olla yksin.

Joie kirjoitti kyllä hyvin. Ehkä minussa ei oikeasti ole vikaa vaikka tuntuu siltä. En ole erilainen, se on vaan ne kokemukset jotka saanut herkemmäksi. Se on sama juttu meissä jokaisessa jotka tänne kirjoittaa. Tää palsta on hyvä kun saa vertaistukea ja huomaa monia samoissa asioissa taistelevia.

Itse aloitin juuri pyskoterapian ja myös aloita terapia ryhmässä jonka tarkoituksena auttaa sosiaalisten tilanteiden pelosta ja auttaisi pääsemään elämässä vähän eteenpäin. Itse vietän paljon kotona ja en juuri käy missään kun "pelkää" ihmisiä. Nyt työttömänä enempi erakoitunut. Viime vuonna opiskelin niin se jotenkin auttoi vähän. Nyt kun ei pahemmin ollu mitään ni jäänyt kotioloihin.

Tällä hetkellä miettinyt että jos sais itseensä parempaan kuntoon niin sitten voi taas ettiä sitä rakkautta jos se joskus kohdalle osuu.

Jos on mahdollista ja pystyt hakea apua ammattiauttajalta ni se olisi ensimmäinen askel. Itse ainakin nyt tajunneena että pitää saada ainakin pää kuntoon ennenkuin pystyy mitään ihmissuhteita rakentamaan. Tietysti jokainen on yksilö ja jokainen käsittelee asiat eritavalla 🙂

Mutta Tsemppiä. 🙂👍

Kiitos vastauksistanne Joie, Tunnusx ja MädelOhneNamen. Oli mukava saada joku vastaus. Ajatukseni ovat tällä hetkellä vaan aika sekavia ja on aika vaikea kirjoittaa, mutta yritän. Olen kyllä onneksi saanut apua aiemmin. Vaikka koulukiusaaminen tuleekin melkein joka päivä mieleen niin suurinta surua aiheuttaa yksinäisyys. Sekin tietysti osittain on johtunut kiusaamisesta. Yleensä moni löytää koulusta kavereita. Minä löysin muutamia jotka vuosien mittaan tippuivat pois. He eivät pitäneet yhteyttä ja joidenkin kohdalla ymmärsin etteivät jotkut olleet koskaan kavereitani olleetkaan vaan haitaksi minulle. Monen ihmisen pitäisi tehdä sellainen rohkea päätös, että lähtee vääränlaisesta seurasta. Kaikki eivät vaan uskalla. Mutta on parempi olla mieluummin yksin kuin muiden seurassa yksinäinen. Kaikki kouluni suoritin aina loppuun, en koskaan antanut kiusaajien voittaa. Kaiken se kyllä on vaatinut olla yksin, se ei vaadi mitään kun menee joukon mukana. Vaikka viihdyn yksin tulee silti aina hetkiä jolloin yksinäisyys tuntuu liian raskaalta. Kaupassa kun joku pariskunta nauraa keskenään se vihlaisee. Koen olevani niin ulkopuolinen. Toisaalta sentään vielä tunnen jotain. Jos en tuntisi mitään niin se olisi huonompi juttu. On surullista, että niin moni on joutunut kiusatuksi koulussa. Vaikka meidän jokaisen kokemukset on erilaisia niin ei se sitä kipua muuta yhtään vähäisemmäksi.

Jotenkin yritän uskoa, että on mahdollista löytää ystäviä minkä ikäisenä vaan ja onhan se oikeastaan totta kun kaikenikäisille on harrastuksia. Rakkautta on vaan jotenkin tosi vaikea löytää. Olen aika vanhanaikaisen romanttinen, jos näin voi sanoa, en usko rakkauteni löytyvän deittipalstalta. Mutta toisaalta pitäisi kai yrittää. Minulle vaan ulkonäkö ei ole tärkeää vaan ihmisen sisäinen kauneus. Yhdessä sinkkutapahtumassa olin mukana järjestäjäporukassa. Eivät sellaiset tapahtumatkaan tunnu kovin kivoilta. Tuntuu vaikealta aloittaa juttelu ihan tyhjästä eivätkä ainakaan mitkään pikadeitit kuulosta kivoilta. Yhdessä kaupassa oli lappu, että siellä järjestetään joku sinkkuilta. Koin sen vaan jotenkin vaivaannuttavana.

Näinä yksinäisinä vuosina olen kuitenkin opetellut koko ajan kaikkia uusia taitoja ja aloittanut uusia harrastuksia. Monesti vaan harmittaa kun ihmiset tulevat ja menevät. Kukaan ei jää, eikä pyydä edes kahville. En koe, että ihmisten kanssa oleminen olisi vaikeaa. Olen todella puhelias ja iloinen useinmiten. Tietysti se riippuu porukasta. Jossain porukassa voin vaan kohottaa kulmiani eikä minulla ole heidän kanssaan mitään puhuttavaa.

Joie. En usko, että sinussa on mitään vikaa. Tiedän ettei ole minussakaan. Kirjoitit tosi kannustavasti ja kiitos siitä. Kannustamalla tässä elämässä mennään eteenpäin, ei lannistamalla tai haukkumalla. Kiusaaminen johtuu monista syistä joista yksi on syvä kateus. Erilaisuuteni..en oikein tiedä miten sen selittäisin. Jotenkin vaan koen ajattelevani asioista niin eri lailla kuin muut. Hyvähän se tietysti on, jos niin ei ole.
Toivon teillekin kaikkea hyvää, onnea ja iloa elämään.

Moi 🙂 Itse olen aina ajautunut päiväkodista alkaen vähän ulkopuoliseksi liikuntavamman vuoksi. Omalle kohdalleni ei onneksi ole osunut suoraa kiusaamista, joskin tahallista porukasta ulkopuolelle jättämistä ja selän takana puhumista on joskus ollut. Mutta siis, mulla on hyvin samanlaisia tuntemuksia kuin sinulla. En ole ikinä seurustellut, ja ollut lopulta varmaan aika useinkin yksinäinen, vaikken ole sitä edes tiedostanut. Olen ollut vain jotenkin tasaisen alakuloinen ja pitänyt sitä elämäni perusvireenä. Olen syyttänyt kaikesta vammaani, ja vasta myöhemmin ymmärtänyt, että muut samaa sairautta sairastavat ovat kyllä harrastaneet, seurustelleet, hankkineet perheitä jne. Juuri pienet arkiset jutut, mitä näkee muiden parien tekevän, tuntuvat pahimmilta. Tuntuu siltä, että on itse täysin vastuussa itsestään, kaikki on vain oman jaksamisen varassa eikä voi tukeutua kehenkään. Välillä kyllä nautinkin yksin asumisesta, siinä on oma vapautensa. Mutta usein se silti satuttaa.

Etherealblue kirjoitti 29.1.2017 21:15
Yleensä moni löytää koulusta kavereita. Minä löysin muutamia jotka vuosien mittaan tippuivat pois. He eivät pitäneet yhteyttä ja joidenkin kohdalla ymmärsin etteivät jotkut olleet koskaan kavereitani olleetkaan vaan haitaksi minulle. Monen ihmisen pitäisi tehdä sellainen rohkea päätös, että lähtee vääränlaisesta seurasta. Kaikki eivät vaan uskalla. Mutta on parempi olla mieluummin yksin kuin muiden seurassa yksinäinen. Kaikki kouluni suoritin aina loppuun, en koskaan antanut kiusaajien voittaa. Kaiken se kyllä on vaatinut olla yksin, se ei vaadi mitään kun menee joukon mukana.

Itse olen sosiaalinen ja helposti lähestyttävä ihminen, joten moni tutustuu minuun helposti "hyvänpäivän tuttuna", mutta olen tähän päivään mennessä oppinut, että suurin osa tippuu pois. Tuo on niin totta, että muidenkin seurassa voi tuntea itsensä yksinäiseksi. Minullakin teini-iässä kaikkein kuluttavin oli kokemus ystävyyssuhteesta, jossa olin "ikuinen kakkonen", ystävälleni kelpaavaa seuraa vain, kun toinen kolmikostamme ei ollut paikalla. Toisaalta tiedostin jo tuolloin, että olin itse tosi epäaktiivinen ystävyyssuhteiden suhteen hylätyksi tulemisen pelossa. En ikinä tuppautunut itseäni porukoihin, vaan ennemminkin kuulostelin sivustalla, että otettaisiinko mut mukaan. Vähän rohkeampi olisi ehkä pitänyt olla, mutta henkinen jaksaminen ei vaan riittänyt. Arvostan sitä, että olet pärjännyt yksin tähän pisteeseen asti. Uskon, että me yksinäiset olemme jollain tasolla paljon vahvempia, kuin ryhmien mukana menevät.

Etherealblue kirjoitti 29.1.2017 21:15
Jotenkin yritän uskoa, että on mahdollista löytää ystäviä minkä ikäisenä vaan ja onhan se oikeastaan totta kun kaikenikäisille on harrastuksia. Rakkautta on vaan jotenkin tosi vaikea löytää. Olen aika vanhanaikaisen romanttinen, jos näin voi sanoa, en usko rakkauteni löytyvän deittipalstalta. Mutta toisaalta pitäisi kai yrittää.

Itse olen ajatellut, että nyt ei auta muukaan kuin yrittää. Stressaannun kyllä helposti treffipalstoilla, ja siksi tipun aina välillä niistä pois. Mutta kannattaa jotain ainakin yrittää. Itse en nykyään edes ajattele etsiväni nimenomaan "sitä oikeaa", kunhan pidän mielen avoimena ja tutustun ihmisiin. Yritän ottaa rennommin ja olla kasaamatta suorituspaineita.

Etherealblue kirjoitti 29.1.2017 21:15
Monesti vaan harmittaa kun ihmiset tulevat ja menevät. Kukaan ei jää, eikä pyydä edes kahville. En koe, että ihmisten kanssa oleminen olisi vaikeaa. Olen todella puhelias ja iloinen useinmiten. Tietysti se riippuu porukasta. Jossain porukassa voin vaan kohottaa kulmiani eikä minulla ole heidän kanssaan mitään puhuttavaa.

Minulla meni kauan aikaa tajuta, että itsessäni ei ole mitään vikaa, jos tunnen itseni ulkopuoliseksi jossain porukassa. Olen ulkoisesti sosiaalinen ihminen, joten minun oli vaikea ymmärtää, että vaikka pystynkin vaivattomasti juttelemaan kenen tahansa kanssa, niin aina vain ei silti tunnu omalta. Ihmiset vain on erilaisia, ja eristäytyneissä ryhmissä omanlaisensa luonteenpiirteet oikein kasautuvat yhteen. Olen todennut, että jos jossain harrastusporukassa ei tunnu hyvältä olla, niin sitten en ole. Jos muilla on oikeus olla kiinnostumatta seurastani, niin on minullakin muiden seurasta (kuulostipa uppiniskaiselta!). Silti se aina vähän harmittaa, kun on uhrannut henkisiä voimavaroja johonkin porukkaan tutustumiseen, eikä siitä sitten synnykään mitään syvempiä ihmissuhteita.

Toivon valoa tulevalle keväälle. Haluan sinun ainakin tietävän, ettet ole tunteinesi yksin 🙂

Nuo viestit tuntuvat minustakin sikäli tutuilta, että aikoinaan minäkin olin yksin, melkein 30-vuotiaaksi. Olen nyt vähän päälle 50-vuotias. Ensimmäisen seurustelusuhde oli 28 vanhana ja tuolloin myös harrastin seksiä ensimmäistä kertaa. Sitä ennen en ollut ollut missään suhteissa naisten kanssa. Eikä minulla ollut myöskään ikäisiäni miespuolisia kavereita. Koulukiusaamisen takia, en uskonut että kukaan haluaisi olla seurassani.

Sikäli tarinani kai eroaa muista, että hain apua yksinäisyyteen alkoholista. Muutettuani 23-vuotiaana kotoa pois, aloin juomaan melko pian päivittäin. Juominen ei kuitenkaan auttanut minua tutustumaan vastakkaiseen sukupuoleen. Ryyppykaverini olivat itseäni paljon vanhempia ja pahasti alkoholisoituneita. Lopulta minut ohjattiin töistä katkaisuun, kun en enää ollut selvä edes työaikana. Katkaisun jälkeen löysin AA-ryhmät, joista löytyi myös tuo elämäni ensimmäinen seurustelusuhde. Sitä kesti n. vuoden. Tuon suhteen loputtua sorruin vielä kerran juomaan. Sitä juomaputkea ei kuitenkaan kestänyt kauan ja vähitellen aloin saada elämästä kiinni AA-n avulla. Nykyisen vaimoni löysin lehti-ilmoituksella. Silloin 90-luvun alkupuolella ei ollut Internetiä. Lapsia meillä ei ole.

Vanhemmiten olen jollain lailla oppinut uskomaan itseeni. AA:saa en ole käynyt kuuteentoista vuoteen, mutta alkoholia en ole silti juonut. Nykyäänkin ajattelen olevani jotenkin erilainen, mutta nyt se ei haittaa minua.

apila91 kirjoitti 30.1.2017 19:49

Omalle kohdalleni ei onneksi ole osunut suoraa kiusaamista, joskin tahallista porukasta ulkopuolelle jättämistä ja selän takana puhumista on joskus ollut. Mutta siis, mulla on hyvin samanlaisia tuntemuksia kuin sinulla. En ole ikinä seurustellut, ja ollut lopulta varmaan aika useinkin yksinäinen, vaikken ole sitä edes tiedostanut. Olen ollut vain jotenkin tasaisen alakuloinen ja pitänyt sitä elämäni perusvireenä. Olen syyttänyt kaikesta vammaani, ja vasta myöhemmin ymmärtänyt, että muut samaa sairautta sairastavat ovat kyllä harrastaneet, seurustelleet, hankkineet perheitä jne. Juuri pienet arkiset jutut, mitä näkee muiden parien tekevän, tuntuvat pahimmilta. Tuntuu siltä, että on itse täysin vastuussa itsestään, kaikki on vain oman jaksamisen varassa eikä voi tukeutua kehenkään. Välillä kyllä nautinkin yksin asumisesta, siinä on oma vapautensa. Mutta usein se silti satuttaa.

Arvostan sitä, että olet pärjännyt yksin tähän pisteeseen asti. Uskon, että me yksinäiset olemme jollain tasolla paljon vahvempia, kuin ryhmien mukana menevät.

Apila91 kyllä tuokin on kiusaamista että jätetään ulkopuolelle tai puhutaan pahaa selän takana. Se on aina väärin. ☹️ Uskon myös, että me olemme paljon vahvempia kuin monet muut.

Ne pienet asiat tosiaan tuntuvat isoilta. Kun näkee pareja kaupassa tai kadulla käsikädessä ja nauramassa keskenään. Raskaita päiviä ovat tietysti kaikki juhlapyhät kuten joulu tai Ystävänpäivä vaikka ne muuten kivoja päiviä ovatkin. Joka vuosi sitä odottaa jotain korttia. Yksinäisyys on kuitenkin itsenäisyyttä. Tunnen tosiaan olevani myös vapaa.

Tänään oli vähän parempi päivä. Jaksoin lähteä kuntoilemaan. Se sentään auttaa kun on jotain tekemistä. Silti usein tuntuu, että päivät lipuvat nopeasti ohi. Yhtäkkiä huomasin miten vuodet ovat menneet eteenpäin. Vaikka jotkut asiat ovat kuin eilen tapahtuneet. Se tuntui ihan hirveältä. Yksi raskas menetys oli kai jo pari vuotta sitten. Taitaa siitä olla jo niin kauan vaikka kaikki tosiaan tuntuu kuin olisi äsken tapahtunut. Tapasin vanhan lapsuudenystäväni. Ajattelin, että ehkä voisimme olla ystäviä taas vaikka vuosia on kulunut. Jotenkin myös toivoin, että jospa siinä olisi se oikea henkilö minulle. Aluksi olinkin pitkästä aikaa onnellinen ja iloinen. Nauroin ensimmäistä kertaa moneen vuoteen aidosti. Sitten asiat menivät ihan pieleen. Kaikki meni sekavaksi. Lopulta hän hylkäsi minut todella kylmästi vaikka tiesi miten yksin olin. Ei enää pitänyt yhteyttä eikä vastannut. Ääni oli ihan jäinen kuin eri ihmisellä. Se juttu on aika monimutkainen selittää, mutta kipeää se teki. Varsinkin kun hän tiesi miten minua oli kiusattu. Itkin sitäkin asiaa sen kaksi vuotta, välillä yhä edelleen. Miksi ihmisten pitää muuttua? Emmekö me kaikki ole pohjiltamme samanlaisia kuin lapsena, jos on hyvä on hyvä ja jos on paha on paha.

Mutta niin ne vuodet sitten menevät eteenpäin, jäin taas yksin ja yksin piti siitäkin surusta selvitä. Onneksi nyt on jonkinlainen kaveriporukka. Tapaamme yhteisen harrastuksen merkeissä ja ne ovat tärkeitä hetkiä. Silloin en mieti suruani niin paljon, on muuta ajattelemista. Nykyään tunnen kuuluvani vähän siihen joukkoon vaikka olemme aika erilaisia. Tosin eihän ihmisten tarvitsekaan olla aivan samanlaisia. Olen vähän kuin siinä Cast away-elokuvassa jollain yksinäisyyden saarella ja yritän miettiä miten pelastuisin. Aina on tietysti uusi mahdollisuus ja se on huominen. Toivoa en ole täysin menettänyt, mutta on kyllä raskasta olla yksin. Katkeroitua en halua, se vie vain turhaan elämästä kaiken ilon.

Perjantai..tänään on taas jotenkin tosi raskas päivä. Päivällä oli vielä ihan hyvä fiilis, mutta jotenkin nyt yksinäisyys ahdistaa taas. 😭 Lähdin yhteen tapahtumaan ihmisten pariin, oli silti yksinäinen olo. :/

Olen ihan loppu ja tosi surullinen.😯🗯️😭

Olen aivan järjettömän ahdistunut nyt. Tunnit kuluvat ja muuttuvat päiviksi ja vuosiksi. Aamuisin mietin mikä päivä ja vuosi nyt on. Kaikki muut ihmiset menevät eteenpäin, naimisiin, matkustelevat jne. Sattuu niin paljon katsoa sellaista sivusta. Tuntuu, että elän eri ajassa kuin muut ja eri maailmassa. Olen yrittänyt ja yrittänyt löytää kavereita, mutta aina se kaatuu niihin muihin. Tuntuu ettei missään voi sanoa olevansa yksinäinen kun kaikki joko kauhistuvat, inhoavat, säälivät tai sitten ympärille vaan kerääntyy jotain sekoja jotka muka ymmärtävät. Kukaan ei halua tavata tai pitää yhteyttä. Tuntuu etten elä. Selviydyn vaan päivästä toiseen sen narsistin jälkeen. Tuntuu ihan turhalta kirjoittaa tännekin, mutta kirjoitan silti.

Minulla ei ole yhtään kavereita. Ei ole ollut moneen vuoteen. Ei siis yhtään. Nolla. Kaiken lisäksi minulla on todella tuskainen olo siitä mitä se narsistinen mies minulle teki. Se edelleen vaan nauraa ja menee vaan lujaa elämässään eteenpäin. Sillä on kasapäin kavereita joista yksikään ei tunnu näkevän miten julma se on. Minua kohtaan erityisen julma. Minä jumitan näissä kivuissa enkä saa apua mistään. 😭 Minusta jopa tuntuu kuin se vain pilkkaisi minua kaikkialla. Näen siitä ihmisestä koko ajan joka päivä tuskallisia painajaisunia, minun on niin paha olo, että itken vaan enkä saa nukutuksi. Tämä on hirveää. Se ihminen ei näe ikinä tietenkään vikaa itsessään vaan aina minussa ja muissa. Mutta miten ihmeessä minä pääsisin eteenpäin ja asioiden yli? Haluan löytää poikaystävän enkä olla ikuisesti yksin. En halua jatkuvasti miettiä sitä pahaa tyyppiä vaan löytää jotain hyvää ja iloista elämääni. Välillä näen jotain hyvääkin, mutta tämä ahdistus ja painajaiset ovat hirveitä. 😭 😭😞🤔😠😯🗯️