Tervehdys. Ajattelin kirjoitella tänne koska en tässä vaiheessa keksi muutakaan. Olotila on aika sietämätön
ja tuntuu että en pysty puhua kenellekään tuntemalleni ihmiselle.
Varmaan pitäisi tässä vaiheessa pohjustaa tilannetta ja kertoa jotain itsestäni. Olen kolmenkympin ylittänyt mieshenkilö,
ohjelmistotuotantoalan yrittäjä. Nuorena olin koulukiusattu ja kesti yli 22 ikävuoteen asti ennenkuin pääsin kaikista siitä
seuranneista ongelmista, kuten vaikeasta masennuksesta, nuorena alkaneesta alkoholismista ja muusta eroon. Sen jälkeen elämä
olikin ihan hyvää ja ennenpitkää päädyin parisuhteeseen joka oli parasta mitä elämälleni on tapahtunut. Tämä ihmissuhde kuitenkin
päättyi yhteisellä päätöksellä jokunen kuukausi sitten. Vaikka kyseessä oli yhteinen päätös, olin minä teknisesti se
jätetty osapuoli. Toinen osapuoli sanoi välittävänsä paljon ja rakastavansa kyllä ystävänä, ja että olen yksi hänen elämänsä
tärkeimmistä ihmisistä. Itse koen samoin, mutta sillä erotuksella että itselläni oli vielä romanttisia tunteita kyseistä ihmistä
kohtaan. Eroon ei liittynyt mitään draamaa tai kolmansia osapuolia. Kai kyseessä oli vain se normaali erilleen kasvaminen.
Saatoimme suhteen siis kunnialla loppuun niin hyvin kuin kaksi ihmistä jotka välittävät toisistaan mahdollisesti voivat.
Jonkin ajan kuluttua minua alkoi silti ahdistaa enkä halunnutkaan olla kyseisen ihmisen kanssa tekemisissä. Tunteet eivät
kuole helposti ja ajatukset siitä, että hänellä olisi joku toinen tai kävisi treffeillä tuntuvat ahdistavilta. Itseäni suojellakseni
päätin, että emme pitäisi yhteyttä koska halusin suojella itseäni. Emmekä ole myöskään pitäneet. Sanoin että hän voi kyllä
ottaa yhteyttä jos siltä tuntuu, mutta itse en sitä oma-aloitteisesti tekisi. Oloni muututtua pahemmaksi – siitä kohta – olen silti yrittänyt, koska hänen kanssaan keskusteleminen on aina ollut niin helppoa. Hän ei ole enää vastannut yhteydenottoihini.
Pikkuhiljaa se parisuhteen kokoinen tyhjä aukko on kasvanut valtavaksi tyhjiöksi jota ei niin vaan täytetäkään. Vaikkei
ero tullut mitenkään puskista, oli meillä silti suunnitelmia vaikka viimeiset ajat täyttikin lähinnä parisuhteesta keskusteleminen.
Nyt kun niitä suunnitelmia ei ole, tuntuu ettei elämässä ole mitään horisontteja. Itsetuntoni on täysin mennyttä. Tuntuu että
se mitä luulin saaneeni elämästäni korjattua ei sitä ollutkaan, tai jos se oli, se oli haurasta ja liikaa sidoksissa
pitkäaikaiseen suhteeseen. Minulla on sosiaalinen verkosto, muttei ketään joka osaisi kuunnella. Tai sen puoleen jaksaisi.
Niin ironista kuin se taustani ja tämänhetkisen tilani huomioiden onkin, olen itse ollut ystävilleni tietynlainen tukipilari
kun heillä on ollut vaikeaa, ja että he ovat nyt hämmentyneitä kun minulta ovat voimat täysin loppu. Olen toki yrittänyt keskustella
heidän kanssaan asioista, mutta päätynyt toteamaan että keskustelu ei hyödytä minua lainkaan vaan sensijaan lähinnä kuormittaa
muita ihmisiä. En ole aktiivisesti pitänyt enää toviin yhteyttä kehenkään, ja vaikka joku joskus minulta vointia kyseleekin,
vastaan hyvin vähäsanaisesti jos ollenkaan. Ainoat kontaktini ovat työtoverini, joiden kanssa välimme ovat kokonaan ammatilliset.
Viimeisen muutaman viikon ajan ahdistus on ollut jokapäiväistä ja fyysistä. En ole pystynyt nukkumaan kunnolla ja herään jos
jonkinsorttisiin painajaisiin. Tällä viikolla en ole nukkunut käytännössä ollenkaan, mitä nyt maksimissaan parin tunnin levottomia
koiranunia. Olen yrittänyt hoitaa työni ja siinä jotenkin onnistunutkin, mutta rehellisesti sanottuna olen aivan loppu. Viimeiseen
kolmeen päivään en ole enää voinut syödä mitään. Kaikki tuntuu täysin tarkoituksettomalta ja ajatukset oman elämänsä lopettamisesta
ovat alkaneet pyöriä mielessä. Voimat ovat yksinkertaisesti loppu. Haluan että voisin olla ilman kipua ja ahdistusta. Että
joku päivä olisi jotakin annettavaa toiselle ihmiselle ja sitä kautta saisi myös sitä voimaa takaisin päin.
Olen yrittänyt auttaa itseäni lueskelemalla tämänkin ryhmän kirjoituksia, ja pakko myöntää että monella tuntuu olevan
paljon huonommin. Jotenkin sitä vertaa itseään toisiin ja kokee että oma tilanne ei ole mitään. Että olisi pitänyt kärsiä kauemmin, kovemmin ja useampien vaiheiden kautta. Että olisi pitänyt jotenkin ansaita oikeus kipuunsa. Mutta ei kai tämä mikään kilpailukaan ole.
Hoitoon hakeutuminen on ollut hankalaa. Paikallisessa terveyskeskuksessa eivät ole ottaneet oikein vakavissaan, ja lääkäri ehdotti
lähinnä SSRI lääkitystä. Ja liikunta kuulemma auttaa siihen unensaantiin ja kaikki kyllä menee ohi itsestään. Eipä näytä menevän. Vieläkö tästä voi jotenkin rämpiä eteenpäin?
En oikein itsekään tiedä mitä tällä haen, mutta koen että on vaan pakko avautua jonnekin.
Sanotaan, että itsemurha pyörii ihmisen mielessä kun tuska ylittää tuskan käsittelemisen resurssit. Ehkä tässä haparoin niitä resursseja, olkoon se vaikka tällaisen pienen tekstiseinän tuottaminen täysin tuntemattomille ihmisille. Olkoonkin että otsikoinen tämän mielestäni huonosti, mutta en keksinyt muutakaan. Kiitos jos jaksoit lukea.
Moi Tager. Kirjoittamassasi on todella paljon tuttua. Erosin itse alkuvuonna ja ensin menin jonkin aikaa eteenpäin ihan hyvin, mutta sitten iski totaaliromahdus enkä ole sieltä ylös päässyt. ☹️ Liittyy myös varmasti jonkinlainen töissä loppuunpalaminen mulla siihen, mutta kärsin edelleen erostani itsekin; taas viime yönä näin unta, niinkuin joka hemmetin yö, että palasimmekin yhteen. Huoh.. Heräsin niin hirveään ahdistukseen, että tekisi mieli vaan huutaa kurkku suorana. Tuntuu usein, kuin joku istuisi rinnan päällä niin, ettei saa henkeä ja syöminen kuvottaa.
En myöskään koe, että oikeille ystävilleni pystyn enää puhumaan, ja koin etenkin tuossa keväämmällä, että kaikki ovat hylänneet minut. Muiden kriiseissä olen kanssa aina auttanut, niinkuin sinäkin. No, muutaman ystävän kanssa olen itse nostanut kissan pöydälle, ja todennut, että kun sen pahan olon ja totuuden on kerran oksentanut kunnolla heidän tietoisuuteen, niin se sai riittää, en halua jutella kuitenkaan tästä heille. Mutta se on kuulemma masentuneelle tosi yleistä, että kokee tulleensa ihan hylätyksi vaikkei niin ehkä ihan täysin olisi. Omat ystäväni olivat aivan ihmeissään, eivät olleet edes tajunneet, missä todella mennään, olin näytellyt heillekin niin kauan kuin vain jaksoin..
Tämä paikka on ollut mulle pelastus, täällä pystyn olemaan rehellinen. En osaa sen enempää sinua valitettavasti auttaa, koska en ole keksinyt ihmeparannusta tähän suohon itsekään, mutta kirjoita tänne aina kun siltä tuntuu! Vertaistukea ja ihania ihmisiä täällä on. 🙂👍 Olet hyvä kirjoittaja, minä ainakin luen mielelläni ajatuksiasi myös jatkossa 🙂
Voimia🙂🌻
Moro!
Tuttua täälläkin... Hyvä, että jaksoit tänne kirjoitella, tämä on korvannut minulle turhat keskustelukäynnit psykalla. Kannattanee yrittää saada aika ihan kunnon psykiatrian lääkärille, kunnallisellakin voi löytyä sopiva. Ssri yms. sielunsieppareita en suosittele, mutta joku mieto unilääke vois hetkeksi sopia sulle, esim. 3mg melatoniini tai tenox, kunhan pidät huolta, ettei turhaan toleja nostele.
Voi kuulostaa hölmöiltä ohjeilta, mutta jos jaksat kokeilla niin opettele joogahengitys. Itsellä on vakava yleistynyt ahdistuneisuus härö, jota hoidan bentsoilla, joita olen vakavaan masennukseenkin syönnyt yli 10v. Välillä mennyt nappeja reilusti ja likimain kaikki psyykenlääkkeet on kokeiltu, eikä niistä ole apua saanut. Nyt ilokseni huomannut, että olen saanut bentsotkin aika pieniin annoksiin. Toi joogahengitys auttaa mua kun ahdistaa, samoin saan sillä itseni likimain uneen illalla. Eli yksinkertaisesti ota hyvä asento, vaikka nukkumaan mennessä rentona selällään ja vedä keuhkot täyteen ilmaa nenän kautta--- laske vaikka neljään (mikä vaan sopivalle tuntuu, itse lasken kuuteen tai kahdeksaan) ja puhalla suun kautta keuhkot tyhjäksi "navan kautta", eli niin palleahengityksellä. Moni tällekin nauraa, mutta itse lasken tuolla sykkeen n.90:.stä 50:neen ja se todella rauhoittaa ja miltei nukahdan siihen. Toistoja tarvittaessa teen päivän mittaan muutamia jos ahdistaa, mutta itsellä tuo syke pysyy alhaalla pitkään, koko päivän. Kun siihen hengitykseen keskittyy kunnolla, kaikki muu katoaa. En enempää viitsi teille tuota joogaa tyrkyttää, mutta miksei kokeile jotain luonnollista ennen lääkekierrettä, kuten juuri tuota kehon ja mielen hallintaa.
Parisuhteesta.., kun kunnolla sattuu niin vie kyllä aikaa toipua, mutta ei pidä jäädä liikaa vatvomaan sitäkään. Sääli ei ole sairautta, itsesääli on! 😉
Jaksamisia sinulle ja meille kaikille;
Timppa
Hyvää sunnuntai-iltaa kaikille. Oli oikein mukava palata tänne ja nähdä että joku oli vastannut kirjoitukseeni. Siitä tuli jotenkin parempi mieli. Kiitoksia teille!
Viimeksi tänne kirjoitellessani oli torstai-ilta, olo oli kaikkea muuta kuin hyvä ja seuraanavana aamuna oli vielä aamupalaveri sekä täysi työpäivä edessä. Sängyssä pyörimiseksihän se yö meni, enkä saanut unta ollenkaan. Makasin jonkinlaisessa horroksessa viimeiset pari tuntia ja revin itseni turhautuneena sängystä ylös ennen herätyskellon sointia. Siitä sitten suihkun alle istumaan ja ajelemaan naamakarvoitus. Pikainen peilin avulla suoritettu pärstäkerrointarkistus sai vakuuttuneeksi siitä, että aurinkolasit lienevät välttämätön varuste työmatkalla päivän pilvisyydestä huolimatta.
Sain kuitenkin kokouksen hoidettua jotenkuten, vaikka kävin kyllä siinä vaiheessa sen verran hitaalla, että kysymyksiin vastaaminen ja kommentoiminen oli vähän hakusessa. Onneksi kollega pelasti pahimmissa tilanteissa. Kokouksen jälkeen hän kyllä kyseli onko minulla kaikki aivan kunnossa. Vaikutan kuulemma poikkeuksellisen väsyneeltä. Mitäpä tuohon voi vastata kuin toteamalla että minulla on henkilökohtaisessa elämässäni paljon stressiä. Työpäivän jälkeen yksinäinen matka yksinäiseen kotiin, ja tottahan toki seinät tuntuivat taas kaatuvan päälle. Olin niin loppu että kaaduin sänkyyn ja kirjaimellisesti tärisin. Jossain vaiheessa uni korjasi mukanaan.
Jotkut sanovat kerskaillen että kuolema kuittaa univelat, mutta voin kyllä vakuuttaa että niitä on lyhennettävä rankalla kädellä jo paljon ennen sitä. Seuraavan kerran heräsin yhdeksän aikoihin tänään, sunnuntaiaamuna. Jos olenkin herännyt jossakin välissä ennen sitä vaikka käydäkseni WC:ssä, ei minulla ole siitä minkään sortin muistikuvia. Herätessä olo oli siihen tapaan väsynyt kuin liikaa nukkuneella tapaa olla ja kroppa muutenkin juntturassa, mutta juuri sillä hetkellä ei rintaa puristanut eikä ahdistanut. Varovaisesti sängystä ylös ja aamukahvin keittoon.
Matkalla makuuhuoneesta keittiöön tulin tajunneeksi, että olen päästänyt kämppäni ihan rempalleen. Kaikki astiat lojuivat mihin ikinä olinkaan tullut ne laskeneeksi käytön jälkeen, ja muutenkin sekasorto oli sillä asteella että tulin vähän miettineeksi kuinka kovassa sumussa olen saanut viimeaikoina elää että näin oli päässyt käymään. Kahvin jälkeen päätin siivota ja siinä siivoilun yhteydessä olikin sitten taas aikaa alkaa ajatella kaikenlaista ja tuttuun tapaan alkoi jälleen rintaa puristaa. Tuli kiroiltua ääneen ja jossain vaiheessa olin jotenkin ihmeissäni. Tuntui kuin olisin katsellut itseäni ulkopuolelta ja tajunnut miten sekavalta koko operaatio varmasti mahtoi näyttää. Taisin siinä hetkessä jopa nauraa hieman itselleni. Iso mies siivoaa, puhuuu itsekseen, välillä kiroilee, välillä nauraa. Välillä näyttää nieleskelevän kuin itkua pidättelisi. Pakko sanoa että kyllähän tässä hiukan omaa mielenterveyttään tulee epäiltyä ja itsensä hieman tragikoomisena nähtyä.
Pitkin päivää on siis tullut puuhailtua ja lopuksi käytyä suihkussa. Ruokahalusta ei ole tietoakaan mutta olen saanut ahdettua kupuuni marjoja ja rahkaa, vaikka siitäkin tuli aika kuvottava olo. Ahdistus on edelleen päällä, mutta se ei tunnu yhtä pahalta kuin perjantaina. Ehkä asiaan vaikuttaa se, että olen sentään saanut unta välissä. Nyt on sitten aikaa istua koneella. On sellainen olo ettei huvita tehdä mitään mutta että tarvitsisi tehdä jotakin ettei seinät kaadu päälle. Nämä illat ovat pahimpia kun istuu vaan yksinään. Ehkä yritän käydä vielä iltalenkillä jos tuntuu että jaksan, ehkä se väsyttäisi sen verran että saisi yöllä jokusen tunnin unta, mutta pelottaa tietysti sekin koska tuli tosiaan nukuttua nuo maratoniunet. Pitäisi myös varmaan yrittää syödä jotakin lisää. Ei aikuinen mies selviä alle 600 kalorilla päivässä.
Juuri tällä hetkellä ei sentään tule ajateltua mitään elämän loppumisia, mutta ahdistus sekä tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden tunteet eivät ole kadonneet yhtikäs mihinkään. Kuitenkin haluan uskoa että jos suree aikansa tarpeeksi ja pitää kurssin suorana saattaa jostain vielä löytyä se horisontti ja pala aurinkoa. Juuri tällä hetkellä siihen on vaikea uskoa, mutta kuulemma sellaistakin on jollekulle elämässä sattunut.
Haluaisin vielä kommentoida hieman vastanneille.
Monange:
Kiitos kun kirjoitit!
Näytämme molemmat todella kärsivän pitkälti samoista asioista. Pakko sanoa että kyllä tuo yhteen palaaminen on itselläkin kummitellut niin ajatuksissa kuin unissa. Samoin kaikki hyvät muistot ovat jotenkin vaikeita kohdata tällä hetkellä. Tulee vain ahdistuneempi olo kun tajuaa että niitä ei tule lisää. Välillä ajattelen että toinen osapuoli on jo siirtynyt elämässään eteenpäin ja että se on käynyt liian helposti. Olen yrittänyt lohduttaa itseäni ajatuksella että syynä yhteydenpidon loppumiseen saattaisikin olla se, ettei se ole helppoa hänellekään. Yritän kuitenkin olla ajattelematta tuollaisia koska siinä tulee puolivahingossa annettua itselleen turhia toiveita, vaikka sisimmässään tietää että entiseen ei enää ole paluuta.
Ahdistavampi vaihtoehto on tietysti se, että hän on jo löytänyt itselleen uutta seuraa tai ainakin deittailee. Tiedostan hyvin että tämä on jätetylle ihmiselle tyypillistä ajattelua ja siitä pitäisi hankkiutua eroon. Eihän pitkää ihmissuhdetta saa tehtyä tekemättömäksi ja menneitä pyyhittyä olemattomiin, mutta tiedostan että kyseinen ihminen ei ole minulle mistään millään tapaa tilivelvollinen. Eroa tehdessä ymmärsin itsekin miltä toisesta tuntuu ja missä mennään, että nyt jatketaan erillään. Silti, kyllä ne menneet vielä kummittelee. Olen miettinyt että ehkä kaipaan silti jotain lopullista tilinpäätöstä asiaan, vaikka tuntuukin että olemme jo kaiken tarpeellisen toisillemme sanoneet. Toisaalta välitän kyseisestä ihmisestä siinä määrin, että en halua vaikuttaa ripustautuvalta ja mahdollisesti aiheuttaa tälle mielipahaa. Tunteeni siis ovat melko ristiriitaiset. 🙂
Ehkä minunkin pitäisi kertoa asiat sellaisena kuin ne ovat, ainakin niille ystäville joita pidän läheisimpinä. Jos he eivät kohtele minua kuin spitaalista, voisin ehkä tappaa yksinäisyyttä viettämällä heidän kanssa aikaansa. Suurimmalla osalla on kyllä omat parisuhteensa ja niissäkin välillä omat ongelmansa, joiden kuuleminen on aika raskasta kun sitä tulee jotenkin verrattua niitä tuohon entiseen suhteeseen ja mietittyä että kaikesta huolimatta me onnistuimme käsittelemään asioita jotenkin paremmin. Ja sehän ei helpota kun muistaa miten hyvin asiat oli. Aika kultaa muistot, tottakai, ja olihan meilläkin toki omat ongelmamme. Se minun pitää aina muistaa.
Eipä tähän kaikkeen mitään ihmeparannusta ole mutta kyllä tänne kirjoittaminen helpottaa. Kiitos vielä kerran vastauksestasi. Lueskelen tätä foorumia aina sillointällöin, ehkäpä uskallan jatkossa kommentoida jonnekin toisaallekin.
Timppa313:
Kiitos vastauksestasi!
Tuo joogahengitys ei ole mikään turha neuvo. Kun kärsin nuorempana masennuksesta ja siihen liittyvästä ahdistuksesta, sain monesti apua rentoutumistekniikasta jossa käytettiin juuri tuontyyppistä hengitystä. Saattaa varmaan olla tuttu sinullekin. Kroppa rentoutetaan jännittämällä raajat yksi kerrallaan äärimmilleen, samalla syvään henkeä vetäen. Jännitystä sekä hengitystä pidätetään jonkin aikaa (esim. itse lasken neljään), ja sen jälkeen vapautetaan raaja ja hengitetään syvään ulos. Itse lasken uloshengittäessä kuuteen.
En ole itse onnistunut tämänhetkisessä tilanteessa saamaan siitä paljon apua. Kun yrittää rentoutua, tuntuu ahdistuskin voimakkaammalta ja päässä on ikäänkuin paljon hälyä. Jossain vaiheessa joku ahdistava ajatus pulpahtaa pintaan ja yleensä yritys on siltä osin menetetty. Tästä huolimatta suosittelen muitakin kokeilemaan, koska onnistuessaan siitä on todellakin apua.
Kaiken tietämäni perusteella olen käymässä läpi sitä prosessia jolla vaikeista asioista kai olisi tarkoitus toipua, mutta mikään kirjaviisaus ei kyllä auta kun ollaan juoksuhaudoissa. Lääkkeisiin en mielellään haluaisikaan turvautua, koska tiedän että väärinkäyttö on kohdallani mahdollisuus. Sen lisäksi en haluaisi olla riippuvainen kemiallisista tekijöistä. Melatoniiniä olen harkinnut uniongelmiin jo ennen vaikeuksieni alkua, mutta en ole koskaan saanut aikaiseksi hakea. Eikös miedompia valmisteita saa apteekista reseptivapaastikin? Pakko sanoa että pahimpina hetkinä jonkin sortin nuijanukutus olisi niin tervetullut vaihtoehto, mutta en haluaisi tulla riippuvaiseksi helpoista ratkaisuista. SSRI:t eivät minua auttaneet nuorempana enkä usko että ne auttavat minua nytkään.
Tällainen pienoisromaani tällä kertaa. Hyvin todennäköisesti kirjoittelen taas lisää myöhemmällä ajankohdalla. Jollain tasolla auttaa kun tietää ettei olekaan aivan yksin, että on ihmisiä joilla on samoja kokemuksia ja joiden kanssa voi vaihtaa kuulumisia. 🙂
Hei. Samaa ahdistusta täälläkin. Tagerin kanssa hyvin samanlaisia aatoksia. Olisi kiva kuulla, miten teillä menee nyt, kun aikaa on kulunut jo hieman. Itsestä tuntuu, ettei lopu tämä tuska, vaikka erostakin on aikaa jo kohta kolme kuukautta. Suhdekaan ei kestänyt kuin 1,5 vuotta, joten mielestäni ei näin tuskainen saisi enää olla. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä kurjemmalta ero tuntuu. Luulisi, että neljänkympin korvalla olisi jo kokenut erotuskat moneen kertaan ja oppineensa käsittelemään sitä ahdistusta ja selviämään siitä, mutta vaikeammalta tuntuu kerta kerralta. Toivottavasti teillä menee jo paremmin ja olette saaneet apua pahimpaan.