Aloitan uuden, kun en jaksa selata läpi näitä kaikkia juttuja täällä.
En edes tiedä mitä kirjoittaisin. Tuntuu, että ajatukset on pelkästään negtiivisia. Olen koko ajan tyytymätön kaikkeen ja varsinkin itseeni. Mikään ei innosta, olen koko ajan vaan väsynyt kaikkeen.
Periaatteessa asiat on hyvin. Olen eläkkeellä eikä taloudellista hätää ole, olen naimisissa eikä mitään sairauttakaan ole ilmennyt. Mutta… mieliala on jotenkin turta tai sitten surullinen. Totaalisen väsynyt kaikkeen. Ei kiinnosta tehdä mitään, ihan vain pakolliset.
Maailmantilannekin on surkea, mutta ei sekään jaksa hirveesti kiinnostaa. Oikeastaan ainoita asioita johon olen tyytyväinen on se, että olen itse jo elämän loppuosalla, näin yli kuusikymppisenä. Olisi ihan kamalaa, jos olisi nuori ja koko taival edessäpäin. Joku varmaan sanoo, että eihän se ole ikä eikä mikään, varsinkin kun on suht tervekin ja on vapaus tehdä mitä vaan, kun on eläkkeelläkin. Niimpä, mutta kun ei kiinnosta mikään! Ja jos joku muu on reipas, aikaansaava ja iloinen, niin se ärsyttää ihan suunnattomasti. En ole edes kateellinen, ärsyttää vaan. Harmittaa, melkein hävettää olla tämmöinen tyytymätön valittaja!
Lyhyesti sanottuna mulla on tällä hetkellä kaikki tosi hyvin, miksen osaa olla tyytyväinen?! Elämä kuluu aamusta iltaan ja päivästä toiseen kuin harmaassa sumussa. Miten joku voi olla näin kiittämätön paska. Tekisi mieli ravistella itsensä hereille ja sanoa, että nyt ryhdistäydy ja ala elää! Mutta kun ei saa aikaiseksi edes sitä.
Makaan sängyssä kun en jaksaisi nousta. Illalla mietin, että nousen reippaasti ja siivoan kun on lauantai. Tajusin , että onkin pyhäpäivä joten eihän nyt pidä siivota: helpotus! Ja seuraa ajatus että mitenkähän olisin jakanutkaan ja sitten että totta kai olisin , koska olisin pakottanut itseni. Joudun usein pakottamaan itseni toimimaan, pitämään itseni kurissa. Etten menettäisi toimintakykyäni.
Olen vielä työelämässä, kuusikymppinen. Selviän, mutta turhauttaa ja ärsyttää. Haluaisin jo sieltä pois, mutta toisaalta tajuan, että eläkkeellä olen ihan yksin, tyhjä, väsynyt, mitenkähän selviän sitten, lomatkin vaikeita. Ja siis haluan vaan olla yksin - ristiriitaista.
Minäkin olen fyysisesti terve, saanut sellaisen lahjan ja koen jopa huonoa omaatuntoa kun vertaan nuorempiin sairaisiin. Sama fiilis, kun katsoo nuoria, ajattelen, että onneksi olen jo tässä vaiheessa. En silti halua kuolla vielä. Ymmärrän, että elämä on lahja ja itsellä "kaikki hyvin". Ja koen toki hyviäkin fiiliksiä, pieniä pilkahduksia. Luulen, että lääkitys on latistanut tunteet, mutten uskalla olla ilmankaan, kokeillut olen, ei onnistu.
Olen kiitollinen kyllä paljosta. Minulla on masennusdiagnoosi ja pieni lääkitys, ei hoitosuhdetta. Mitäpä sillä tekisi. Tk uusii lääkkeet omakannassa, tällä kertaa olkin suositus tavata lääkäri kerran vuodessa, sekin tuntui välittämiseltä ! No edes terveyskeskuslääkäriaikoja ei saa kuitenkaan, saati että psykiatrille pääsisi enkä tietenkään voi käyttää terveydenhuollon niukkoja resursseja kun on enemmän tarvitsevia! Tilanteeni on kroonistunut ja olen ihan sinut sen kanssa. Jollakin on sydänsairaus, toisella diabetes, minulla masennus tai joku osaamattomuus elää.
Evvk älä soimaa itseäsi, jos olet masentunut, et voi väkisin ryhdistäytyä!