Mollyan kirjoitti 22.8.2016 9:30
Eutanasia on nimi sille kun on parantumattomasti sairas eikä halua enää kärsiä loppuvaiheen tuskia.Jos perusasiat kunnossa miksi aiheuttaisit läheisillesi surua itsemurhallasi.Sinulla on kissa vastuullasi,jätätkö senkin vain kylmästi vaille hoitoa. Eikö tämä ole itsekästä. Mieti välillä vähän muitakin ennenkuin teet päätöksen näin isosta asiasta.
Olen samaa mieltä Atardecerin kanssa siitä, että itsemurhaa miettivä tuntee jo ihan älytöntä syyllisyyttä. Minulla on ollut yli puoli vuotta itsemurha-ajatuksia. Häpeän ajatuksiani, enkä pysty nyt niistä kertomaan kuin terapeutilleni. Muille en kerro, koska en halua huolestuttaa tai kuormittaa heitä, lisäksi häpeän, koska itsemurhaan suhtaudutaan juurikin noin, että sitä pohtivat ovat itsekkäitä. Se estää myös avun hakemisen, minulla kesti kauan, että sain kerrottua siitä ja silloinkin vain, kun erityisesti kysyttiin. Ei kehtaa hakea apua, koska se tuomitaan ja toisaalta aiheuttaa hämmennystä. En voi kertoa ikinä siitä kenellekään terapeuttia lukuunottamatta. Näin nimettömänä psytyn purkamaan ajatuksia.
Lähipiirissäni on tehty kaksikin itsemurhaa, toisen tapahtuessa olin niin pieni, etten muista sitä. Läheiseni on puhunut itsemurhasta neutraalisti, ei tuominnut tätä henkilöä. Toki oli ihan takuulla tapahtuman jälkeen ollut hyvinkin surullinen ja pohtinut, miksi, mutta silloin lapsuudessani kertoi asiasta meille lapsille hyvin neutraalisti ja ymmärtäväisestikin. Se on vaikuttanut siihen, etten ole ikinä osannut tuomita itsemurhaa ajattelevia tai ajatellut heidän olevan itsekkäitä, ajattelen, että on äärettömän surullista, että joku ajautuu siihen ja toivon, että heitä olisi voitu auttaa ennen sitä.
En toivo ikinä, että itse kokisin sitä surua ja itsesyytöksiä, mitä läheisen itsemurha aiheuttaa. Se on tuskaa läheisille, tiedän. Masennus laittaa ihan hölmöjä ajatuksia päähän. Kun kaikkein syvimpinä hetkinä ajattelen itsemurhaa, niin se en ole minä, joka ajattelee. Ajatukset eivät ole tahdonalaisia, en halua ajatella niitä. Ne tulevat yhtäkkiä, varoittamatta, ilman tarkkaa harkintaa tai pohdintaa. Niitä on vaikea vastustaa ja saada mielestään ja ne ajatukset pakottavat tekemään myös valmisteluja kuolemansa varalta. Kun valmisteluja on tehnyt, se tuntuu helpottavalta, hyvältäkin. On jokin keino, millä kärsimyksen, tämän tuskaisen olon voi lopettaa, jos menee vielä pahemmaksi. Sehän on tyhmä ajatus, koska kuolemaa ei voi peruuttaa enkä toivoisi itse ajautuvan siihen tai kenenkään muun. Mutta jos ei jaksa enää. Ollenkaan.
Ensimmäinen, jolle kerroin itsemurha-ajatuksista ja -valmisteluista, oli psykologi työterveydessä. Hänen ensimmäinen kysymyksensä oli, miten lähipiirini suhtautuisi siihen ja saisivatko suvun lapset traumoja mielestäni. Hän oli vihainen siitä, että olin varannut jo lääkkeetkin kotiin ja moitti minua siitä, että se merkitsee, etten halua parantua. Sieltä lähtiessäni päätin, etten kerro kenellekään enää yksityiskohtia. Olin halunnut purkautua siitä taakasta, mitkä nuo ajatukset toivat mukanaan, mutta täysin pilalle meni. Käynnin jälkeen koin mikäli mahdollista vielä suurempaa syyllisyyttä ja äärimmäistä häpeää, ja ajattelin, että kun kuolisin, pääsisin häpeästä.
Tavallaan ymmärrän syytökset itsekkyydestä ja lähipiirille tuskan tuottamisesta, mutta ennen kuin masennus puhkesi ja ne irrationaaliset ajatukset puhkesivat itsestään päähäni, en olisi uskonut, minkälainen tämä sairaus on, kaikessa tuskaisuudessaan ja synkissä ajatuksissa. Ajattelin lähipiiriäni, mutta en pystynyt vastustamaan ajatuksia ja tekojani. Se, että olin jo varastoinut lääkkeet kotiin oli minun helpotukseni, mutta onneksi en ole tarvinnut niitä lääkkeitä. Ajattelen, ettei minusta ole töissä mitään hyötyä, ei läheisilleni hyötyä, kun en jaksa enkä kohta jaksa pitää yllä kulissia (läheiseni eivät tiedä mitään); en jaksa, jos elämäni on jatkuvasti tätä.
Nyt onneksi menee hitusen paremmin, eikä itsemurha pyöri koko ajan päässä. Olin kuitenkin pelästynyt, ja minusta on pelottavaa ja kauheaa, että tällainen aiemmin ihan järkevä ihminen voi ajatella tällaista ja mitäs jos masennuksen syövereissä toteuttaisin tämän?
Pitkä kirjoitus ja varmasti vähän aiheen vierestä. Mollyan, ei ole tarkoitus mollata sinun tekstiäsi tai mielipiteitäsi, vaan haluan tuoda esille oman kantani. Tuomitseminen ja itsekkyydestä muistuttaminen ei auta yhtään itsemurhaa pohtivaa, päinvastoin voi pahentaa (niinkuin minulla kävi). Ne ajatukset eivät ole tahdonalaisia, vaikka ehkä muista tuntuukin, että "lakkaat nyt vaan ajattelemasta, ajattele perhettäsikin". Ei auta, voin sanoa... 😞