Heippa! Olen entinen käyttäjä nimellä santtu/sandra. En tosin enää muistanut mikä salasani on joten jouduin luomaan uuden käyttiksen =P no kuitenkin täällä ollaan. Ajattelin vain nyt tähän kertoa omasta kokemuksestani. Olen ollut masentunut jo pitkään ja nyt minulle on tullut tunne, että päätän päivänä. En tiedä miksi. Kaikki on oikeastaan mennyt todella hyvin, vaikka koulu on mennyt penkin alle. Minulla ei ole päihderiippuvuutta, perhesuhteeni ovat todella hyvät ja minulla on muutama todella hyvä ystäväkin. Minulla on ihana kissa, jota rakastan yli kaiken. Ja ehkä nämä kaikki asiat ovatkin juuri se syy miksi lähden tästä maailmasta. Kaikki on nyt hyvin, joten ehkä on hyvä jättää tämä elämä siihen. Olen antanut kaikkeni, mutta tämä maailma ei vain ole minua varten. Ehkä olen syntynyt liian aikaisin tai liian myöhään. Ehkä minä en vain halua kuulua tähän maailmaan. Minä odotan jo seuraavaa seikkailua tuolla rajan toisella puolella. Jos sellaista edes on. Kiitos kaikille, jotka lukivat tämän kirjoituksen. Ja muistakaa tämä ei ole kenenkään vika, vaan minun päätökseni. Kuvitelkaa tämä enemmänkin eutanasiana kuin itsemurhana. Näkemiin kaikille. Pitäkään huolta toisistanne😍
Jos et ole vielä tehnyt sitä lopullista, niin varoittaisin sinua siitä ettei sitä henkeä niin vaan saa pois ja kuolema ei ole iloinen asia...
Olen itsekin joskus yrittänyt itsemurhaa ja loppu tuloksena on ollut vaan kärsimystä. Kuolema on vakava asia, sen kanssa ei pitäisi leikkiä.
Toivottavasti olet vielä hengissä...
Miten kaikki voi olla hyvin, jos haluaa pois tästä elämästä? Koin viestisi jotenkin ristiriitaisena, ehkä myös vähän passiivis-aggressiivisena itseäsi kohtaan. 🤔 Olemme kaksi eri ihmistä, mutta minä tunnistan tuollaiset ajatukset itsessäni nimenomaan syvimpänä masennuksena, koska ne verhoutuvat välinpitämättömyyteen eivätkä paljasta sisällä olevaa tuskaa. Niiden pirullisuus on siinä, että vasta olon toettua huomaa, että varsin masentunuthan sitä oli, kun noin ajatteli.
En halua arvioida enkä tiedä totuutta maailmasta, kokemuksesi on sinun ja sinulla on siihen yksinoikeus. Vähän haastan kuitenkin, jos luet sittenkin vielä tätä ketjua. Jos kaikki on hyvin, mikset rakasta itseäsi niin paljon, että jäisit nauttimaan hyvistä asioista elämässäsi? Ehken ymmärtänyt sinua oikein.
Danalin kirjoitti 20.8.2016 1:5
--
Minä odotan jo seuraavaa seikkailua tuolla rajan toisella puolella. Jos sellaista edes on.
---
Ei siellä mitään ole, turha "sinne" on haikailla.
Eutanasia on nimi sille kun on parantumattomasti sairas eikä halua enää kärsiä loppuvaiheen tuskia.Jos perusasiat kunnossa miksi aiheuttaisit läheisillesi surua itsemurhallasi.Sinulla on kissa vastuullasi,jätätkö senkin vain kylmästi vaille hoitoa. Eikö tämä ole itsekästä. Mieti välillä vähän muitakin ennenkuin teet päätöksen näin isosta asiasta.
Danalin, tiedän nuo ajatukset. Ne ovat vääristyneitä. Yritä suuntautua vaikka opiskelemaan jotakin. Yritä saada se positiivisuus elämään äläkä sitä käytä kuolemaan. Mieti vaikka asia niin että kuolema kyllä tulee aikanaan, mutta et tee sitä omasta tahdosta... Toivottavasti olet vielä keskuudessamme...
Yritän sanoa tämän varovasti, mutta hiljaakaan en voi olla. Minusta ei pitäisi syyttää itsekkyydestä itsemurha-ajatusten yhteydessä. Masentunut ihminen tuntee syyllisyyden jo valmiiksi, tuntee sen hyvin. On ehdottoman totta, että itsemurha olisi musertavaa läheisille ja se on hyvä ottaa huomioon - etenkin jos se kannustaa jaksamaan vaikeimman yli - mutta mielestäni aito elämänhalu nousee lopulta vain siitä, että itse haluaa elää itsensä vuoksi, ja sitten jaksaa rakastaa läheisiä.
Mistä Mollyan voit tietää, miten paljon aloittaja on miettinyt perhettään? Joskus masentunut voi uskoa, että läheisille olisi pitkällä tähtäimellä helpotus päästä eroon masentuneesta ihmisestä. Minä en siis nyt itse usko, että itsensä tappava ihminen aiheuttaisi kuolemallaan vähemmän tuskaa läheislleen kuin olemalla olemassa, mutta masentuneen ajatukset ovat vääristyneitä.
Toisen itsekkyydestä syyttely kumpuaa syyttäjän omasta vihasta. Ymmärrän menetyksen kivusta kumpuavan vihan tietenkin, mutta esitän silti teoreettisen kysymyksen... Miksi jonkun pitäisi olla olemassa jonkun toisen ihmisen vuoksi? Tänne syntymisestä ei voi päättää mutta lähdöstä voi. Eikö sekin ole itsekästä, jos vaatii toista olemaan olemassa oman tuskan välttämisen vuoksi? Tähdennän nyt sitä, etten todellakaan tarkoita itsemurhan olevan millään tavalla positiivinen asia, mutta joskus turhaudun siihen, että soimataan itsetuhoisia ihmisiä heidän aikeistaan. Olen itse ollut täynnä itsemurha-ajatuksia eikä siinä hetkessä todellakaan helpota se, että osoitetaan sormella, vaikka tarkoitus olisi hyvä. 🙂
No, minä olen tällainen individualisti. Mielestäni yksilön tyytyväisyys omaan elämäänsä on lopulta kaikkein tärkein asia. Ehkä se tekee minusta itsekkään ihmisen. Ehkä kysymys on lopulta siitä, kenen itsekkyys on pahinta.
En onnistunut. Yritin mutta olen hengissä 😋 Mutta tosiaan. Olen tällä hetkellä opiskelemassa ammattikorkeakoulussa ja elämä on mennyt ihan hyvin, vaikka olenkin masentunut. Olen masennuksen kanssa kamppaillut kohta yhdeksän vuotta, mutta minulle on tapahtunut paljon hyviä asioita. Olen saanut hyviä ystäviä jonkin verran ja välit vanhempiin ja sisaruksiin ovat parantuneet huomattavasti. Minä vain ajattelen silti, että siihen on hyvä lopettaa. En tiedä miksi, mutta minusta tuntuu että nyt minä voisin lähteä hyvillä mielin tästä maailmasta. Tämä maailma ei vain ole minua varten. Olen elämäni elänyt ja nyt on aika lopettaa. En ole erityisen surullinen siitä että kuolisin, vaan pikemminkin iloinen, että tappaisin itseni. Siksi vertaan sitä eutanasiaan kaiketi. Sitä olen tosin miettinyt, että se olisi aika itsekästä enkä tiedä saisinko keneltäkään siunausta siihen, että voisin hyvillä mielin lähteä tästä maailmasta. Johtuuko tämä vain siitä etten pidä itsestäni vai voisiko olla, että minun aikani on tullut? En ole ihan varma kummastakaan 😑❓
atardecer kirjoitti 20.8.2016 23:22
Miten kaikki voi olla hyvin, jos haluaa pois tästä elämästä? Koin viestisi jotenkin ristiriitaisena, ehkä myös vähän passiivis-aggressiivisena itseäsi kohtaan. 🤔 Olemme kaksi eri ihmistä, mutta minä tunnistan tuollaiset ajatukset itsessäni nimenomaan syvimpänä masennuksena, koska ne verhoutuvat välinpitämättömyyteen eivätkä paljasta sisällä olevaa tuskaa. Niiden pirullisuus on siinä, että vasta olon toettua huomaa, että varsin masentunuthan sitä oli, kun noin ajatteli.
En halua arvioida enkä tiedä totuutta maailmasta, kokemuksesi on sinun ja sinulla on siihen yksinoikeus. Vähän haastan kuitenkin, jos luet sittenkin vielä tätä ketjua. Jos kaikki on hyvin, mikset rakasta itseäsi niin paljon, että jäisit nauttimaan hyvistä asioista elämässäsi? Ehken ymmärtänyt sinua oikein.
Niin ehkä se tosiaan on sitä ettei elämäni olekaan niin hyvää kuin siltä vaikuttaisi?Tai ehkä en vain rakasta itseäni tarpeeksi?
Mollyan kirjoitti 22.8.2016 9:30
Eutanasia on nimi sille kun on parantumattomasti sairas eikä halua enää kärsiä loppuvaiheen tuskia.Jos perusasiat kunnossa miksi aiheuttaisit läheisillesi surua itsemurhallasi.Sinulla on kissa vastuullasi,jätätkö senkin vain kylmästi vaille hoitoa. Eikö tämä ole itsekästä. Mieti välillä vähän muitakin ennenkuin teet päätöksen näin isosta asiasta.
Minä koen olevani ehkä jotenkin parantumattomasti sairas enkä halua enää kärsiä. Sitä vain mietin, että se aiheuttaisi ehkä läheisille tuskaa.
Niin sitä kannattaa miettiä.Itsemurha jättää läheisille isot loppuelämän syytökset vaikkei aihetta olisikaan. Ihmiset reagoivat niin. Entä rakas kissasi. Eikö se olekaan tärkeä kun sen hylkäät. Eläinystävänä ajattelen sitä ja sen reagointia. Joutuuko ihmisille jotka eivät sitä rakasta. Ei se hengen riistäminen ole yksinkertainen asia.
Atardecerille. Kun on itse läheisen itsemurhan kokenut on se muuta kuin mutu-tuntumaa.
Mollyan kirjoitti 22.8.2016 9:30
Eutanasia on nimi sille kun on parantumattomasti sairas eikä halua enää kärsiä loppuvaiheen tuskia.Jos perusasiat kunnossa miksi aiheuttaisit läheisillesi surua itsemurhallasi.Sinulla on kissa vastuullasi,jätätkö senkin vain kylmästi vaille hoitoa. Eikö tämä ole itsekästä. Mieti välillä vähän muitakin ennenkuin teet päätöksen näin isosta asiasta.
Olen samaa mieltä Atardecerin kanssa siitä, että itsemurhaa miettivä tuntee jo ihan älytöntä syyllisyyttä. Minulla on ollut yli puoli vuotta itsemurha-ajatuksia. Häpeän ajatuksiani, enkä pysty nyt niistä kertomaan kuin terapeutilleni. Muille en kerro, koska en halua huolestuttaa tai kuormittaa heitä, lisäksi häpeän, koska itsemurhaan suhtaudutaan juurikin noin, että sitä pohtivat ovat itsekkäitä. Se estää myös avun hakemisen, minulla kesti kauan, että sain kerrottua siitä ja silloinkin vain, kun erityisesti kysyttiin. Ei kehtaa hakea apua, koska se tuomitaan ja toisaalta aiheuttaa hämmennystä. En voi kertoa ikinä siitä kenellekään terapeuttia lukuunottamatta. Näin nimettömänä psytyn purkamaan ajatuksia.
Lähipiirissäni on tehty kaksikin itsemurhaa, toisen tapahtuessa olin niin pieni, etten muista sitä. Läheiseni on puhunut itsemurhasta neutraalisti, ei tuominnut tätä henkilöä. Toki oli ihan takuulla tapahtuman jälkeen ollut hyvinkin surullinen ja pohtinut, miksi, mutta silloin lapsuudessani kertoi asiasta meille lapsille hyvin neutraalisti ja ymmärtäväisestikin. Se on vaikuttanut siihen, etten ole ikinä osannut tuomita itsemurhaa ajattelevia tai ajatellut heidän olevan itsekkäitä, ajattelen, että on äärettömän surullista, että joku ajautuu siihen ja toivon, että heitä olisi voitu auttaa ennen sitä.
En toivo ikinä, että itse kokisin sitä surua ja itsesyytöksiä, mitä läheisen itsemurha aiheuttaa. Se on tuskaa läheisille, tiedän. Masennus laittaa ihan hölmöjä ajatuksia päähän. Kun kaikkein syvimpinä hetkinä ajattelen itsemurhaa, niin se en ole minä, joka ajattelee. Ajatukset eivät ole tahdonalaisia, en halua ajatella niitä. Ne tulevat yhtäkkiä, varoittamatta, ilman tarkkaa harkintaa tai pohdintaa. Niitä on vaikea vastustaa ja saada mielestään ja ne ajatukset pakottavat tekemään myös valmisteluja kuolemansa varalta. Kun valmisteluja on tehnyt, se tuntuu helpottavalta, hyvältäkin. On jokin keino, millä kärsimyksen, tämän tuskaisen olon voi lopettaa, jos menee vielä pahemmaksi. Sehän on tyhmä ajatus, koska kuolemaa ei voi peruuttaa enkä toivoisi itse ajautuvan siihen tai kenenkään muun. Mutta jos ei jaksa enää. Ollenkaan.
Ensimmäinen, jolle kerroin itsemurha-ajatuksista ja -valmisteluista, oli psykologi työterveydessä. Hänen ensimmäinen kysymyksensä oli, miten lähipiirini suhtautuisi siihen ja saisivatko suvun lapset traumoja mielestäni. Hän oli vihainen siitä, että olin varannut jo lääkkeetkin kotiin ja moitti minua siitä, että se merkitsee, etten halua parantua. Sieltä lähtiessäni päätin, etten kerro kenellekään enää yksityiskohtia. Olin halunnut purkautua siitä taakasta, mitkä nuo ajatukset toivat mukanaan, mutta täysin pilalle meni. Käynnin jälkeen koin mikäli mahdollista vielä suurempaa syyllisyyttä ja äärimmäistä häpeää, ja ajattelin, että kun kuolisin, pääsisin häpeästä.
Tavallaan ymmärrän syytökset itsekkyydestä ja lähipiirille tuskan tuottamisesta, mutta ennen kuin masennus puhkesi ja ne irrationaaliset ajatukset puhkesivat itsestään päähäni, en olisi uskonut, minkälainen tämä sairaus on, kaikessa tuskaisuudessaan ja synkissä ajatuksissa. Ajattelin lähipiiriäni, mutta en pystynyt vastustamaan ajatuksia ja tekojani. Se, että olin jo varastoinut lääkkeet kotiin oli minun helpotukseni, mutta onneksi en ole tarvinnut niitä lääkkeitä. Ajattelen, ettei minusta ole töissä mitään hyötyä, ei läheisilleni hyötyä, kun en jaksa enkä kohta jaksa pitää yllä kulissia (läheiseni eivät tiedä mitään); en jaksa, jos elämäni on jatkuvasti tätä.
Nyt onneksi menee hitusen paremmin, eikä itsemurha pyöri koko ajan päässä. Olin kuitenkin pelästynyt, ja minusta on pelottavaa ja kauheaa, että tällainen aiemmin ihan järkevä ihminen voi ajatella tällaista ja mitäs jos masennuksen syövereissä toteuttaisin tämän?
Pitkä kirjoitus ja varmasti vähän aiheen vierestä. Mollyan, ei ole tarkoitus mollata sinun tekstiäsi tai mielipiteitäsi, vaan haluan tuoda esille oman kantani. Tuomitseminen ja itsekkyydestä muistuttaminen ei auta yhtään itsemurhaa pohtivaa, päinvastoin voi pahentaa (niinkuin minulla kävi). Ne ajatukset eivät ole tahdonalaisia, vaikka ehkä muista tuntuukin, että "lakkaat nyt vaan ajattelemasta, ajattele perhettäsikin". Ei auta, voin sanoa... 😞
Mollyan, no varmasti on, sinulla on kokemus jostakin, mistä minulla ei ole. En voi tietää, miten reagoisin, jos joku minulle rakas ihminen tappaisi itsensä. Luultavasti kävisin läpi valtavan syyllisyyden, miksi-kysymyksiä, vihaa ja epätoivoa... Luultavasti en yltäisi periaatteeseeni antaa toisen päättää itse omasta elämästään.
atardecer kirjoitti 22.8.2016 23:21
Yritän sanoa tämän varovasti, mutta hiljaakaan en voi olla. Minusta ei pitäisi syyttää itsekkyydestä itsemurha-ajatusten yhteydessä. Masentunut ihminen tuntee syyllisyyden jo valmiiksi, tuntee sen hyvin. On ehdottoman totta, että itsemurha olisi musertavaa läheisille ja se on hyvä ottaa huomioon - etenkin jos se kannustaa jaksamaan vaikeimman yli - mutta mielestäni aito elämänhalu nousee lopulta vain siitä, että itse haluaa elää itsensä vuoksi, ja sitten jaksaa rakastaa läheisiä.
Mistä Mollyan voit tietää, miten paljon aloittaja on miettinyt perhettään? Joskus masentunut voi uskoa, että läheisille olisi pitkällä tähtäimellä helpotus päästä eroon masentuneesta ihmisestä. Minä en siis nyt itse usko, että itsensä tappava ihminen aiheuttaisi kuolemallaan vähemmän tuskaa läheislleen kuin olemalla olemassa, mutta masentuneen ajatukset ovat vääristyneitä.
Toisen itsekkyydestä syyttely kumpuaa syyttäjän omasta vihasta. Ymmärrän menetyksen kivusta kumpuavan vihan tietenkin, mutta esitän silti teoreettisen kysymyksen... Miksi jonkun pitäisi olla olemassa jonkun toisen ihmisen vuoksi? Tänne syntymisestä ei voi päättää mutta lähdöstä voi. Eikö sekin ole itsekästä, jos vaatii toista olemaan olemassa oman tuskan välttämisen vuoksi? Tähdennän nyt sitä, etten todellakaan tarkoita itsemurhan olevan millään tavalla positiivinen asia, mutta joskus turhaudun siihen, että soimataan itsetuhoisia ihmisiä heidän aikeistaan. Olen itse ollut täynnä itsemurha-ajatuksia eikä siinä hetkessä todellakaan helpota se, että osoitetaan sormella, vaikka tarkoitus olisi hyvä. 🙂
No, minä olen tällainen individualisti. Mielestäni yksilön tyytyväisyys omaan elämäänsä on lopulta kaikkein tärkein asia. Ehkä se tekee minusta itsekkään ihmisen. Ehkä kysymys on lopulta siitä, kenen itsekkyys on pahinta.
Täysin samaa mieltä. Se ei auta yhtään kun sanoo, että se on itsekästä. Minä en näe sitä itsekkäänä tekona. Murheellisena tekona, mutta en itsekäänä. Me oletamme kuitenkin, että meidän pitää elää toisiamme varten, mutta totuus on kuitenkin että meidän täytyy osata rakastaa itseämme ja elää itseämme varten. Toisen ihmisen lähteminen tästä maailmasta on aina murheellista, mutta ei itsekästä. Eihän syöpäsairaallekaan esitetä syyttävää sormea, jos hän kuolee 20-vuotiaana. Miksi siis tähänkään.
Minusta itsemurhalla "uhkailu" on tosi itsekästä muita kohtaan. Jos on päätynyt siihen ratkaisuun niin tekee sitten niin ihan maailmalle kuuluttelematta ja muita enää vaivaamatta koko asialla.