Eropäätös tehtynä ja vaikka itse olen se, joka eroa haluaa, silti tuntuu pahalta ja itkettää. Minkälaisia tuntemuksia muilla eronneilla on ollut?

Talo pitäisi saattaa myyntikuntoon, pitäisi alkaa järjestelemään ”uutta elämää” mutta tuntuu niin kamalan vaikealta. Mitä jos sittenkin vielä jatkaisi? Odotanko elämältä liikaa? Olenko kiittämätön kun minulle ei riitä tälläinen elämä ja tämä parisuhde? Miksi ero tuntuu pahalta?

Ollaan asuttu miehen kanssa yhdessä viisi vuotta tässä yhteisessä talossa. Suhde on muutoin ollut hyvä, mutta luottamus menetettiin kolme vuotta sitten kun mies jäi kiinni pettämisestä. Olen ajatellut, että tuo oli niitti meidän suhteen arkussa. Se vei pohjan kaikesta. Jollain opilla ollaan selvitty kolme vuotta, joka on ollut ihan hyvää aikaa, ollaan matkusteltu, lenkkeilty, harrastettu yhdessä jne. Onko se ollut vain kaveruutta seksillä höystettynä?

Olen tullut siihen tulokseen, että en vanhene tämän ihmisen kanssa, eli emme ole ikuisesti yhdessä. Eikö silloin ole aika erota? Ja jos toinen kosisi, niin vastaus olisi ei.
Minä kaipaan ja haluan parisuhteelta luottamusta ja aitoa rakkautta, sellaista, että voisi vastata kosintaan myöntävästi ja tuntisi, että tahtoo elää loppuelämänsä sen ihmisen kanssa. Vaadinko liikaa? Onko semmoista parisuhdetta olemassakaan? Miksi minulle ei riitä tämä ”ihan hyvä” suhde?

Erosta on kerrottu jo lähipiirille. Miehelle olen itkenyt näitä tuntojani, kyllä minun tulee häntä ikävä. Ja ikävä tätä taloa, pelottaa, etten ikinä enää saa kotia joka on yhtä rakas.
Pelottaa, että miten pärjään yksin, ilman parisuhdetta. Onneksi on teini-ikäinen lapsi ja koirat. Mutta eihän yksinäisyydenpelko saisi estää uuden aloittamista…
Pelottaa myös se, että miten pärjään näiden tuntojeni kanssa, sairastunko uudestaan masennukseen? Entäpä paniikkioireet, tuleeko ne takaisin? Mitä jos sairastun taas, sitten olen yksin, kuka huolehtisi lapsesta ja koirista?
Syyllisyyttä myös tunnen, mies jää yksin, hänellä ei ole ketään, joutuu asumaan yksin. Se raastaa minun sydäntä, itku tulee ajatuksestakin, tekee mieli sanoa; ”anteeksi kun teen tämän sinulle”. Vaikka uskon, että hän on ajatuksiensa kanssa samoilla linjoilla meidän suhteen laadusta.

Miksi tämä on näin vaikeaa ja surullista vaikka tietää, että ero on oikea ratkaisu?