Elämä elää itseään ja liki kymmenen vuoden parisuhde(joista 7v asuttiin yhdessä) kariutui alku syksystä. Jälkikäteen mietittynä merkkejä erosta oli jo ollut kauan ja keväällä erosta toisen osapuolen kanssa vakavasti keskusteltiin. Tällöin vielä päätimme yrittää.

Mutta puheet erosta rikkoivat niin voimakkaasti sisäistä turvallisuuden tunnettani ja syyllistin itseäni tilanteesta. Ajatukseni meni tuolloin jo ihan sekaisin, enkä tiennyt mitä elämältä haluan. Yritin sinnitellä jo tuhotussa suhteessa. Kolmannen osapuolen tullessa mukaan kuvioihin eropäätös oli selvä. Elin kuukauden ilman, että muistaisin kuluneesta kuukaudesta oikeastaan mitään selkeästi. Elin kuin haamu, ilman sisältöä, ilman päämäärää.

Sitten iski totuus erosta ja ymmärrys tapahtuneesta. Kuukausi sairaslomaa ja jokaikinen minuutti tuntui päivältä. Jokainen päivä on taistelua oman jaksamisen kanssa, pärjättävä on vaikken tiedä miksi. Koen olevani epäonnistunut ja yksin. Onnellisin olotila tällähetkellä on ”merkityksetön”. Asiaa, kun välillä pystyy järjellä miettimään, niin huomaa, ettei suhteessa ollut enää ollut onnellinen, mutta se arki oli silti tuttua ja turvallista. Niin moni asia muuttui eron myötä: Ystävyyssuhteet, asuminen, tulevaisuuden haaveet ja yksinään oleminen.

Ensi viikolla on tarkoitus aloittaa terapia ja sitä odotan pelon sekaisin tuntein, työterveydessä puhuttiin masennuksesta. Tässä vaiheessa luulisi nyt normaalia, että on vähän masentunut? Tuntuu, että omat ajatukset ajavat kehää. Miksi kirjoitan? Jonnekin se paha olo on saatava pois.