Minulla on tuo oma ketju täällä, mutta ajattelin, kun olen pitkän aikaa miettinyt, kuinka paljon epävakaa persoonallisuushäiriö elämääni vaikuttaa ja kuinka paljon on vain ”luonnetta” niin olisi kiva jakaa kokemuksia jos täällä muita epävakaita, että kuulostaako yhtään tutulle? Olen itse 36-vuotias, toivoisin saavani vastauksia suht ”aikuisilta” mutta toki kaikki saavat vastata ja myös epävakaiden omaiset ja puolisot🙂 Vaikea kirjoittaa lyhyesti laajasta aiheesta, mutta yritetään..

– Lapsena ja nuorena olin koulukiusattu, koska olin ”erilainen”. Mielikuvitukseni oli vauhdikas ja elin paljon kirjojen ja elokuvien maailmoissa. Minulla oli harrastuksia ja kiinnostuksen kohteita, joita muilla ei ollut. Halusin paljon johtaa tilanteita ja olin helposti jopa väkivaltainen. Olin myös usein ahdistunut, huolestunut, yksinäinen, masentunut (osin johtui kotioloista).

-Koulu ei koskaan kiinnostanut minua. Yleensä en tehnyt läksyjä. Joskus harvoin innostuin jostain esim. äidinkielen ainekirjoituksesta, jossa olin sitten lahjakas. Olin myös koulukiusattu, pinnasin koulusta paljon ja kuljin ”huonoissa” porukoissa, teini-iässä alkoa, holtittomia seksisuhteita, aggressiivista käytöstä ym. Olin sijoitettuna nuorisolaitoksiin.

– Täysi-ikäisenä en halunnut jatkaa opintoja (kun pääsin laitoksesta) olin hukassa itseni kanssa, enkä edes tiennyt kuka tai mikä olin tai mitä olisin halunnut opiskella. Oli usein ahdistusta, masennusta, paniikkihäiriötä. Yksi intohimoinen harastus, jota toteutin neuroottisella vimmalla, mutta kun tajusin, että en tule siinä niin huipuksi niin lopetin sen.

– En koskaan saanut ammattia, enkä sijoittunut työelämään. Nuorempana kärsin siitä ja tunsin itseni siksi huonoksi. Sen jälkeen keksin alan ja työskentelin yli 10v yksityisyrittäjänä, koska koin että saan tehdä sitä mitä haluan ja määrätä itse töistäni, eikä tarvi liikaa olla kenenkään kanssa ”ryhmätyöskentelyssä”.

– Kuitenkin otin koko homman liian tosissaan ja koi ainakin kaksi pahaa burn-outia alle kolmikymppisenä.

– Ensimmäinen vakava suhteeni ikävuosillani 18-31v. Suhteessa olin sairaalloisen mustasukkainen, huomionhakuinen, määräilevä, ahdistuin kun kuvittelin koko ajan mieheni olevan jättämässä minua tai pettävän minua. Jatkuvaa hellyyden ja huomioinnin ja kehumisen tarvetta. Itse elin usein kaksoiselämää, eli petin melkein jatkuvasti, tuhlasin rahaa ja halusin määrätä kaikesta. En myöskään osannut kunnioittaa toista, enkä hyväksynyt, että hänellä olisi mitään muuta elämää, kuin ”minut”.

– Ulkoisesta kauneudestani huolimatta tuntenut aina olevani hävettävän ruma, lihava ja kaikella tavalla likainen, inhottava (johtuu kait osin koulukiusaamisesta)

-Itsetunto aina ollut pohjamutia, taipumus ahdistua helposti, ylireagoida kaikkeen, tunteet heittelevät laidasta laitaan, kontrollifriikki, täytyy saada määrätä asioista, en kestä ollenkaan kritiikkiä, enkä tylyjä sanoja tai ilmeitä vaan menen poissa tolaltani ja alan itkemään ja haukkumaan toista, saan raivokohtauksia, tai masennus, menen apaattiseksi, saatan vain maata sängyssä itsemurhaa hautoen. Usein tyhjyydentunnetta, näkö-alattomuutta, en tiedä kuka ja mikä ja millainen olen ja mitä haluan, en hahmota miltä näytän ym. En kestä mitään yllättäviä asioita, minun pitää saada varautua kaikkeen ja kaiken pitää pysyä mahdollisimman rutiinina.

– En pysty sitoutumaan toisten asettamiin velvoitteisiin, työelämään, en edes osaa tajuta miten jotkut voivat/kykenevät käydä töissä, tehdä lapsia, elää perhe-elämää ym. kaikkea normaalia. Itselläni ei elämässä ole mitään noista normaaleista, kun en ole pystynyt/uskaltanut/kyennyt niihin paitsi parisuhde on, ei muuta.

– Ajatus että pitäisi käydä töissä tai yleensä jossain kurssilla saa minut ahdistumaan ja tiedän, että se ei onnistu. Tiedän, että älyssäni ei ole vikaa, mutta en pysty suoriutumaan mistään mitä en saa itse määritellä tai aikatauluttaa. elämäni pitää olla äärimmäisen vapaata ja irti kaikesta.

– Minulla on vauhdikkaita kausia. Nukun vähän, menen, tulen, suunnittelen, ostan tavaroita, laitan ulkonäköäni, elän terveellisesti, kuntoilen, harrastan ym. tämä kestää noin 2 kuukautta kerrallaan ja sitten se lopahtaa joko jonkin asian takia, joka ilmaantuu tai sitten aivan itsekseen ja joku aamu vain herään masentuneena, en ole mistään kiinnostunut ja alan makoilemaan sängyllä, syön mitä sattuu, alan suunnitella jopa itsemurhaa, ajatella paljon henkimaailman asioita, eristäydyn kotiin ja syön rauhoittavia lääkkeitä, jotta kestän.

– En saa koskaan hoidettua ”tylsiä” asioita. esim hammaslääkäriä saatan vetkutella jopa vuoden. Olen aina pelännyt sairauksia ja rampannut lääkäreissä. Sitten sairastuin vakavasti ja se pahensi asiaa. Nyt kuvittelen koko ajan olevani kuolemaisillaan kaikista pienistäkin oireista ja masennun niistä ja ”lopetan” elämisen.

– Kun ensimmäinen pitkä parisuhteeni loppui (mies jätti minut kun ei enää jaksanut epävakauttani) en syönyt, enkä nukkunut moneen viikkoon, masennuin ja suunnittelin itsemurhaa, menin aivan tolaltani ja olin 2kk suljetulla pakkohoidossa. En osannut elää yksin vaan menin aivan ”sekaisin” ja minut pelasti vain nykyinen suhteeni.

– Parisuhteen pitää mielestäni olla aivan täydellistä. Pienikin särö saa minut ajattelemaan, että suhde onkin aivan paska ja että mies vihaa minua ja haluaisi jättää minut. Olen vieläkin hyvin mustasukkainen ja haluan vahtia toista. Kuitenkin nämä asiat ovat hieman lieventyneet iän myötä mutta nousevat helposti esille kriisitilanteissa. en kestä ollenkaan että minulle ollaan tylyjä tai että puoliso ei huomioi minua. Vaikka itse makaisin vain sängyssä mitään tekemättä haluan, että puoliso hoitaa asioita ja tekee herkku ruokia ja huolehtii minusta ym. haluan myös jatkuvia rakkaudentunnustuksia, lahjoja ym.

-Olen lapsellinen ja petyn esim. jos en saa karkkipussia ja alan itkemään (joo, naurettavaa) muutenkaan en hallitse tunteitani vaan saatan alkaa itkemään tai raivostun julkisella paikalla.

– ahdistusta hallitsen vain rauhoittavilla lääkkeillä ja ajatuksilla itsemurhasta, muuten tuntuu että sekoan. Otan rauhoittavaa ja menen sänkyyn makaamaan.

– Saman päivän aikana saatan olla täynnä intoa ja sitten tulee yhtäkkiä jotain (tai ilman syytä) mieliala romahtaa ja tunnen tyhjyyttä.

– Pitkästyn äärimmäisen helposti. tarvitsen jatkuvia jännittäviä asioita, hohdokkuutta, hyviä ruokia, kauniita esineitä, tapahtumia. Jos asia ei kiinnosta minua en voi tehdä sitä ollenkaan, enkä olla tekemisissä epäkiinnostavien ihmisten kanssa. En yleensäkään jaksa ylläpitää mitään normaaleja ystävyyssuhteita. Minulla ei siis ole ystäviä, enkä edes kaipaa heitä.

– Elämäni pitää olla äärimmäisen suppeaa ja minun tarkoin määrittelemää, että tuntisin oloni turvalliseksi. Kaikki uusi ja yllättävä saa minut ahdistumaan ja kaikki mikä ei ole ns. minun hallittavissa saa minut epätoivoon. toisaalta sitten kuitenkin pitkästyn kun kaikki on samaa ja alan vihaamaan koko elämää.

– Olen varastellut kaupoista. Saatan joskus valehdella ihmisille ilman omantunnon tuskaa ja keksiä mitä jännittävimpiä juttuja. Saatan olla pitkät ajat syömättä ja sitten taas ahmia hullun lailla.

– En osaa elää ns. kultaista keskitietä missään asiassa. Mikään elämässäni ei ole normaalia ja sellaista miten ihmiset yleensä elävät tai etenevät elämässään. Tosiaan se että en voi ymmärtää miten ihmiset voivat/pystyvät käymään töissä tai tekemään lapsia, minusta se tuntuu lähinnä pelottavalle tai mahdottomalle.

– Haluan elää elämää, jossa teen vain mitä haluan, enkä mitään mitä en halua/ei kiinnosta. Olen hyvin mustavalkoinen ajatusmaailmaltani. Joko tykään tai inhoan, myös ihmisiä.

En jaksa luetella enempää. Kuulostaako kenestäkään tutulle?