Olen 40 v. nainen, jolla on ollut aika pomppuinen tie elämässä. En ole saanut diagnoosia mistään, mutta päädyin itse tulokseen että minulla on epävakaa persoonallisuushäiriö ja olen erityisherkkä.

Hoitoa olen saanut kerran masennukseen ja työuupumukseen. Molemmista olen kuitenkin kärsinyt useamman kerran viimeisen 15 vuoden aikana eli nuoresta aikuisesta lähtien. Olen elämäni aikana tottunut siihen että en saa apua mistään, enkä mihinkään. En saanut edes pyytämällä apua ensimmäiseen kolmeen masennuskauteen ja loppuunpalamiseen. Tämä on osoittautunut suurimmaksi ongelmaksi, mutta se on myös suurin vahvuuteni. Koska en odota apua muilta, lähdin itse etsimään ratkaisua ongelmaani.

Oli kyllä (useammankin kerran) lähellä että se vie minulta hengen, koska olen hyvä peittämään kaikki ongelmat ja tunteeni. Pää ja kroppa meinasivat pettää ja se yksinäisyyden tunne oli jotain ihan käsittämätöntä. En millään meinannut ymmärtää että minulta vaadittiin koko ajan vain lisää töissä ja ihmissuhteissa, mutta kukaan ei koskaan tarjonnut minulle apua missään asiassa. Ei edes lääkäri jolta pyysin apua. ”Ota vitamiineja ja ala vaan nukkua” sanoi ensimmäinen lääkäri jolle viimeisillä voimilla raahauduin ja pyysin apua kun en saa nukuttua enkä jaksanut enää tehdä mitään.

Olen kämmännyt käytännössä kaiken mitä elämässä vaan voi kämmätä. Ihmissuhteet, opiskelu, työ, raha-asia ja terveys. Olen toiminut jotenkin maanisesti kaikkien asioiden kanssa nuorempana, minulla oli paljon energiaa. Se energia alkoi hiipua 30 ikävuoden lähestyessä ja silloin tuli ensimmäinen työuupumus ja masennuskausi. Myöhemmin tajusin että kova tekeminen, muuttaminen, työpaikkojen vaihtelu, väärät ihmissuhteet yms. avulla olen vain koko ikäni juossut pakoon. Mitä? No itseäni, lapsuuttani, tekemiäni virheitä, ihan kaikkea.

Viimeisen 3 vuoden aikana alkanut näitä kaikkia korjailla koska päädyin reilut 3 vuotta sitten niin pohjalle että vaihtoehdot oli joko kuolla tai muuttaa itseni. Vajaan vuoden saikku, muutama käynti psykiatrilla ja psykologilla ja useampi masennuslääke eivät minua korjanneet, mutta niiden takia tajusin, että minulla on jokin paljon suurempi ongelma. Masennus ja työuupumus olivat vain oireita jostakin paljon syvemmällä olevasta ongelmasta.

Sain psykologilta sysäyksen lähteä lukemaan alkoholistiperheessä kasvaneiden lasten ongelmista aikuisena. Tämä oli ratkaiseva alku josta koko likakaivo sitten aukesi. Aloin käydä läpi lapsuuttani alkoholisti äidin ja kylmän sekä kovan isän kanssa. Tajusin että näiden kahden ihmisen kanssa minulla ei ikinä ollut mitään mahdollisuutta kasvaa ehjäksi ja normaaliksi aikuiseksi.

Tiedättekö mikä oli silti kaikista vaikeinta näiden asioiden läpikäymisessä? Se että en uskaltanut katsoa peiliin ja kohdata totuutta siitä millainen ihminen olen. Vaikka tajusin kristallin kirkkaasti että en ole itse tehnyt itsestäsi tällaista. Näin alkuvaiheessa en vielä tiennyt syitä tai teorioita miten vanhemmat kasvattavat lapsistaan rikkinäisiä, mutta pääasia oli että tajusin olevani syytön. Olin ollut täysin viaton lapsi jolla ei ollut mitään valtaa siihen millaiseen perheeseen olin syntynyt. Minulla ei myöskään ollut mitään vaikutusvaltaa siihen miten vanhemmat minua kohtelivat. Vanhemmilla on täydellinen diktaattorin valta.

Se miksi oman itsensä tutkiminen oli niin vaikeaa, johtui kaikista niistä virheistä joita olin elämäni aikana tehnyt. Ja niitähän riittää! En ole koskaan antanut itselleni anteeksi yhtään virhettä, väärää valintaa, pahaa sanaa tai väärään ihmiseen luottamista. Pahinta on että pidän itseäni todella tyhmänä. Miksi aina tajuan vasta jälkeen päin että olen tehnyt tyhmän valinnan tai sanonut jotakin tyhmää? Tiedän että en ole oikeasti tyhmä! Ihan kuin minussa olisi kaksi jakautunutta persoonaa jotka eivät ole yhteydessä toisiinsa vaan ne tulevat esille omina ihmisinään erilaisissa tilanteissa. Tästä pääsin sitten taas etenemään koska olin varma että minulla skitsofrenia. No ei kyllä ole, mutta en sitä silloin tiennyt, mutta tästä pääsin taas eteenpäin ja löysin epävakaan persoonallisuuhäiriön kuvauksen. Tai ne kaikki eri versiot.

En jaksa nyt kirjoittaa enempää, tämä on vieläkin rankkaa, en ole edelleenkään täysin sinut kaikkien asioiden kanssa. Katkeruus on yksi märkö, jonka kanssa kamppailen, mutta uskon vakaasti että pääsen siitäkin vielä eroon. Tämä kirjoitus kuvastaa vasta alkua mistä kaikki lähti liikenteeseen, paljon on tapahtunut sen jälkeen. Nyt olen hyvässä tilanteessa, paremmassa kuin koskaan. Pystyn kirjoittamaan näistä asioista, tosin en puhumaan, mutta aiemmin en kyennyt mitenkään tuomaan näitä ulos. Pyrkimykseni on että tulevaisuudessa pystyn myös puhumaan näistä asioista.

Jos tämä kirjoitus herättää teissä jossakin kysymyksiä tai kommentteja niin laittakaa vaan rohkeasti.