Hyvä Angergo,

Pelasta itsesi, kun et poikaasi voi tai hän ei halua tulla pelastetuksi.

Kuulostaa todella kiusaamiselta soitella äidille ja raivota, kaataa kaikki ongelmansa ihmisen niskaan, jonka pitäisi olla kaiketi rakkain maailmassa. Äiti.

Toisaalta äitiähän huudetaan apuun silloin kun elämä on kaaoksessa. Synnyttävä huutaa omaa äitiään jne. Tavallaan hän siis hakee apua tai tukea, joka mahdollistaa hänen entisenlaisensa käyttäytymisen. Ympäristö vaatii häntä muuttumaan. Syntymään uudestaan ja hän hakee sinulta tukea jotta voisi säilyä samanlaisena. Parantuminen ja muutos sattuu häneen henkisesti, mutta jos antaa kaiken jatkua entisellään, mitään parempaa ei ole odotettavissa. Muuta omaa käytöstäsi ja hänen on pakko muuttua. Ala olla itsekäs.

Aina ei voi eikä pysty auttamaan. Silloin kun ei osaa tai jaksa. Tai kun joku ei halua tulla autetuksi tai... silloin kun ei halua auttaa. Kaikki valinnat ovat oikein yksilön kannalta. Jokaisella on perustelunsa.

Jos et jaksa enää, ainoa jota voit auttaa olet sinä itse.
Sulje puhelin, lukitse ovi, hae lähestymiskielto, jos henkesi on uhattuna. Äitiys ei velvoita itsensä tuhoamiseen.
Aikuinen lapsesi on itse vastuussa itsestään. Hän on hoidon piirissä, apua saa kun vain hakee ja haluaa.

Toivon sinulle voimia vaikeissa valinnoissa 🙂🌻

T. Syyskaunosilmä

Kävin tänään psykiatrisen sairaanhoitajan vastanotolla, oli yhtä itkemistä. sanoi että olen vakavasti masentunut ja ahdistunut.
Itsemurha-ajatukset on minulla voimakkaat, en pääse ajatuksesta irti.
En näe mitään toivoa elämässä, en mitään. En tiedä pystyykö elämää jatkamaan tällaisessa epätoivossa. Itken vaan.

Itku on kuitenkin hyvä merkki, se poistaa stressihormonia kehostasi. Vielä kun pääset tyyntymään ja saat olla hetken rauhassa niin varmaan kykenet vielä näkemään jotain hyvääkin elämässä. Turha tuhota kahta elämää yhden takia. Aikuisen pojan pitää alkaa ottaa vastuuta itse itsestään, helpommin sanottu kuin tehty, mutta ei hänen olonsa siitä paremmaksi tule että kaataa kaiken sinun niskaasi. Hänellä on omat vaikeutensa, joista hänen on selvittävä. Keskittyisit sinä nyt vain itseesi 🙂👍

Hei angergo!
Olen elänyt alkoholistien ympäröimänä ja pääsin jaloilleni siitä hirveästä tunnemylläkästä Al-Anon ryhmien avulla. Nuo ryhmät ovat vertaistuki ryhmiä. On toki muitakin paikkoja mihin voi mennä, esim, valkonauha ry. Itse sain kuitenkin avun 12askeleen ohjelmasta ja sieltä tulleista hyvistä ystävistä, jotka olivat itse selvinneet vaikeista olosuhteista.
Itsetuho ajatukset olivat minunkin pahin pelon aihe, tai läheisen itsemurha jos en auta.
Parhaiten autat poikaasikin hakemalla itselle apua, koska sieltä hänkin sitten nousee kun sinä olet oikealla tavalla tukemassa häntä.
Netissä on lisätietoa tästä asiasta! Siitä tämä netti-yhteys on ihana, olen saanut moneen asiaan selvyyden hakemalla tietoa netin kautta!

Kiitos kaikille kommenteista, tässä sitä vielä ollaan.
Minä kyllä olen tietoinen Al-anonista, myös AA:sta, ihan omien kokemuksien kautta.

Ongelma on nyt siinä, vai teenkö vaan tästä ongelman itselleni, en tiedä onko poikani alkoholisti vai psyykkisesti sairas, en tiedä onko minun hyysättävä ja jätettävä omiin oloihinsa.
Sitten on tämä ikuinen syyllisyys, mitä tunnen, jotain pojan paperiakin kerran näin niin siinä mainittiin jotain lapsuuden aikaisista vaikeuksista. Siis ihan varmaan niistä mitä minä olen aiheuttanut äitinä, kun olen itse ollut päihdeongelmainen.

Minulla on varmaan kummallinen vääristynyt käsitys koko elämästä ja ihmisenä olemisesta, tai ainakin äitinä olemisesta, onko minulla oikeus voida hyvin jos lapseni, vaikkakin aikuinen, voi huonosti?

Ja yleensäkin, minulla oli kerran yksi ihana ystävä, mielettömän rakas ystävä, hän sairastui sitten syöpää, minulla oli mielettömät syyllisyydet että miksi hän, koska koin että minulla ei ole oikeutta olla terve jos joku läheinen on sairas. Tämä siis pätee myös poikaani. Siihen aikaan kun ystäväni sairasti, minä oikein rukoilin että sairaus siirtyisi minulle, hän oli mielestäni oikeutetumpi elämään kuin minä.

En osaa pitää itselläni jotain jos tiedän että toinen on ilman, jos minulla on rahaa, harvemmin on ylimääräistä, on minun annettava rahaa pojalleni jos hän on ilman, jos ei muuta niin ostan vaikka puheaikaa puhelimeen.
Tai jos joltain puuttuu jokin tavara tai muu, annan omani ja olen sitten itse ilman.
Tunnen syyllisyyttä jos minulla on joku asia paremmin kuin jollakin läheisellä. Ottaisin kaikkien läheisteni sairaudet ja murheet itselleni jos pystyisin, jonkilainen usko minulla on siihen että minulla ei ole oikeutta voida paremmin kuin joku läheiseni.

Kai minä uskon että minä en ole yhtä arvokas ihmisenä kuin muut. Tai en minä tiedä.
Tänään yritin soittaa poikani psyk.polille, jätin soittopyynnön sos.hoitajalle, minusta tämä on kummallista, hän käy hoidossa yhdessä paikassa, minä toisessa. Johtuuko minun paha oloni poikani sairaudesta, ja jos johtuu niin miten minua voi hoitaa ja auttaa kun ei tiedä mikä se poikani todellinen ongelma on.
Kyllä minä olen sekava, ei näistä jutuista kukaan ota selvää.
Taidan olla pahasti läheisriipuvainen.

Kävin kerran Al-anon-ryhmässä, uskon ja tiedän että on hyvä juttu, mutta kun minulla oli niin paha olo, en jaksanut sitä että muilla meni niin hyvin, puoliso oli raitistunut, tai sitten oltiin erottu, ja kaikki oli hyvin. Miten minä eroan omasta lapsestani? Ja onko se alkoholi se ongelma vai mikä?
No, Al-anoniin olen ollut yhteydessä netin kautta, paljon lukenut ja kuulut hyvää asiaa ja viisauksia, mutta en pysty omaksumaan itselleni.
Älkää hermostuko!

Hei, 🙂

Ei toki hermostuta. Silloin kun kaikki kaatuu päälle on varmasti vaikea nähdä mitään olemassa olevaa ratkaisua. Kaikki tuntuu pyörivän samaa noidankehää, vaikka kuinka pyrkisi pois.😝

Minusta on hienoa, että olet jo aiemmin elämässäsi selviytynyt joistakin hankalista tilanteista. Se kertoo, että sinulla on nytkin mahdollisuus siihen.🙂👍

Minusta tuntuu, ettet anna itsellesi riittävästi arvoa. Omanarvontuntosi saattaa olla aivan miinuksen puolella.

Olet aivan yhtä arvokas kuin muutkin ihmiset. Sinun ei tarvitse ansaita olemassaoloasi antamalla itseltäsi pois senkin minkä itse tarvitset. Sitäpaitsi nämä joille jaat omaisuutesi ja palveluksesi harvoin osaavat arvostaa niitä. Pahimmassa tapauksessa saattavat käyttäytyä jopa ala-arvoisesti sinua kohtaan.

Ja taas yksi neuvo, jota on hankala toteuttaa:
Piirrä itsellesi rajat: miten lähelle minua saa tulla, kuka saa tulla. Miten paljon minun on järkevä antaa rahaa pois, mitä tarvitsen itse selvitäkseni. Miten minua kuuluu kohdella, miten itse kohtelisin parasta ystävääni? Kohtele itseäsi kuin parasta ystävääsi. Ole itsesi paras ystävä.

Jatka keskusteluissa käyntejä 🙂👍

Olet ihan hyvä ihminen 🙂🌻

Terveisin Syyskaunosilmä

Hei angergo!

Nuo kertomasi syyllisyydentunteet olivat minullakin päällä vuosia sen jälkeen,kun olin itse raitistunut.

Hyvä terapia ja vertaistuki (AA-ryhmät) auttoivat ymmärtämään,etten ole paha ihminen,en,vaan olin todella sairas.
Kukaan ei ole kertonut,olinko ensin sairas ja join siihen,vaiko join ja sairastuin...no miten tahansa,se valtava syyllisyys katosi,kun opin ajattelemaan,etten tahtonut pahaa.

Tuossa mitä kirjoitit pojastasi on myös se sama kuvio,poikasi pakenee jotain joka on tunne-elämän sairaus;Hän ei pysty eikä kenties osaakaan käsitellä tunteitaan,joten Hänkin juo siihen johonkin joka tuo pahan olon.
Alkoholihan on se nopein puudutusaine kaikkeen.

Sinä olet jo tehnyt yli omien voimiesi kaikkea,mikä helpottaisi poikasi elämää,mutta kun se ei helpota,vain Hän itse kykenee "hoitamaan" itsensä pois kierteestään ja mitä enemmän pohjalla Hän on,sen paremmat mahdollisuudet ovat selviytymiseen,joten minä äitinä (3 lasta,aikuista)kehoitan Sinua huolehtimaan vain omasta itsestäsi ja omasta jaksamisestasi.
Koeta hakeutua ammattilaisen puheille,saat sieltä voimaa Sinulle.

Löin usein puhelimen nuorimmaiseni korvaan,kun Hän alkoi sen saman syyttelyn,että kaikki mitä tein oli väärin,että olin ihan kahjo,yms. ja kas vain,tytär se viimein ymmärsi,etten ole likakaivo,että minullakin on oikeus elämään,enkä itke enää syyllisyyden kourissa.
Meidän välimme ovat nykyään ihan ok.Samoin 2:n vanhemman kanssa,mutta aikaahan se on vienyt.

Kuten itse muistan,on niin helppoa syyttää jotain toista,elämää itseään tai olosuhteitaan,en ikinä ottanut vastuuta minusta ja tekemisistäni.Tänään on tilanne toinen ja elän aika rauhallisena,joskin psykiatrin määräämä lääkitys on tukirankanani.

Toivon Sinunkin selviytyvän kurjasta tilanteestasi ja saavan nauttia Sinun elämästäsi 🙂👍

Kyllä te olette ihania ihmisiä kun jaksatte tukea ja kannustaa.

Olen käynyt taas kerran kriisiapua saamassa, samaten olen saanut sen verran selville poikani asioista että hänellä on tosiaan jotain persoonallisuushäiriöitä, tai ei suoraan sanottu mutta jotain rivien välistä sain selville.

Olen sitten lukenut ja keskustellut netissä näistä sairauksta ja oireista, sain ymmärryksen että poikani ei pahuuttaan ole sellainen kuin on vaan se kuuluu sairauteen.

Nyt minun on helpompi yrittää ymmärtää ja rajata poikaani kun tiedän enemmän.
Mitään diagnoosejahan minulle ei anneta, enkä niitä tarvitsekaan, mutta sen tiedon tarvitsen mikä kuuluu sairauteen ja miten siihen suhtautua.
Kysyin häntä hoitavalta sos.hoitajalta että onko poikani sairas vai onko hän vaan ilkeä ja paha, siihen annettiin vastaus että tällainen käyttäytyminen liittyy sairauteen, se oli minulle tosi tärkeä tieto.

Tällä hetkellä taas tuntuu vähän paremmalta, tosi tuo kouluammuskelu toi mieleen että poikani, vaikka onkin jo aikuinen, on tosi räjähdysherkkä, minulle on parikin ihmistä, hänen kavereitaan, joskus vihjaissut etä hän on vaarallinen, kuin räjähtämistä odottava pommi.

Mutta ehkäpä ne ammattiauttajat sitten tietää mitä hänen kanssaan täytyy tehdä.

Minä yritän nyt tosissaan rajata itselleni oman tilan.

Aamulla kun tuli jotain ilkeitä viestejä, ei siis iohdistuneet minuun mutta minä olin se jolle ne lähetettiin, osasin sivuuttaa ne. En ottanut pulttia niistä.

Samaten se minkä nyt olen oiuvaltanut tuohon syyllisyysasiaan, on se että minä olen itsekin ollut ja olen edelleenkin herkkä psyykkeeltäni, jopa kärsin erilaisista lievistä persoonallisuushäiriöistä, en ole tahallani ollut huono äiti, vaan olen toiminut sen mukaan miten silloin olen kyennyt.

En siis ole halunnut vahingoittaa lastani, muistan kyllä niin selvästi ne ajatukset ja tuntueet että rakastan lastani niin että kipeää tekee.

Menen tänään vielä juttelemaan asioistani psyk.sairaanhoitajalle, en tiedä sitten mitä jatkossa sovitaan.