Hei Leevi1212.

Itselläni on diagnosoitu epävakaa persoonallisuushäiriö ja tuollaiset depersonalisaatio- ja derealisaatiotuntemukset tulevat useimmiten silloin, kun on erityisen stressaavassa tilanteessa. Joskus tosin tulevat ihan yllättäenkin.

Itselleni useimmiten saattaa tulla erittäin vahva tunne siitä, etten oikeasti olekaan paikassa, jossa sillä hetkellä olen. Esimerkiksi kadulla kävellessä ei näykään enää ketään muita ihmisiä, kadut ovat täysin autiot ja on kuin olisin yksin koko kaupungissa. Tai vaihtoehtoisesti esimerkiksi sohvalla istuessa tulee olo, etten nyt todellisuudessa voi olla tässä paikassa missä olen, olenkin jossain aivan muualla. Saatan saada välähdyksiä tästä toisesta paikasta. Itselläni nuo tuntemukset eivät yleensä kestä kuin ehkä minuutin taikka muutaman. Kieltämättä erittäin pelottava olotila. ☹️

Kuulostaa tutulta, vaikkakin minulla ei ole kovin paljoa sitä ettei kokisi olevansa juuri sillä paikalla missä on. Minulla nämä tilat voivat kestää yhtämittaa päiväkausia ; (, ennätys on 1,5 vuotta tauotta. Onneksi siitä on jo aikaa eikä vastaavaa enää ole tullut.

Eilen tein jonkin sydämentason oivalluksen, että minulla on lupa tuntea mitä tahansa oudoiltakin tuntuvaa tunnetta. Niihin on jokin syy, eivätkä ne minua tuhoa. Usein näissä tiloissa on sellainen olo, että ajattelee ettei pysty toimimaan ja olemaan sitä mitä pitäisi olla. Eilen jotenkin meni tajunnan läpi, että ei ole mitään oletusarvoa millainen pitäisi olla. Ei tarvitse olla sanottavaa, ei hyviä ideoita töissä, ei hyvä suorittamaan asioita jne. Tavallaan järjentasolla nuo ovat itsestään selviä asioita, mutta tunnetasolla ei. Uskon, että suuri osa näistä "tiloista" johtuu siitä, että pelkää niiitä ja yrittää säädellä omia tunteita, kunnes ne levähtävät kaaoksena päälle.

Kiitos kun kirjoitit, on mukava saada vaihtaa mielipiteitä.

Terve!
Mulla on myös epävakaa persoonallisuus ja olen rajatilatyyppi. Minulla on kuitenkin hyvä koulutus ja olen sitä vastaavassa työssä. Olen keski-ikäinen ja lohdutti, kun psykiatri sanoin, että tilanne paranee iän myötä.
Mulla oli kerran hetken sellainen olo, ettei minua ole olemassakaan. Se tuntui aika karmivalta, mutta kesti onneksi vain hetken. Sisäinen tyhjyys on tuttu tunne. Epävakaus on helpottanut senkin takia, että lopetin päihteiden käytön.
Kai tuohon epätodellisuuden tunteeseen voisi auttaa se, että pyrkii kuitenkin tekemään konkreettisia asioita, esim. käymään suihkussa, pesemään hampaat ja syömään, tiskaamaan, viemään roskat. Jos kaupassa pystyy käymään, niin hyvä. Toiminta nostaa itsetuntoa, kun huomaa, että pystyy hoitamaan asioitaan. Mulla tämä ainakin toimii.
Pärjäilkää!

täällä kans yks kohtalo toveri. ovat kyllä niin pelottavia että yritän olla ajattelematta niitä. joskus 4 vuotta sitten psykiatrin kanssa tästä puhuin ja päästiin mun lapsuuteen jossa mun äiti opetti että kun on ihnottava tilanne niin sanoisin itselleni ettei mua ole olemassa kunnes se menisi ohi kun kaikkea inhottavaa elämässä kuitenkin joutuu tehdä, ja ajateltiin että se johtuu siitä ja sitten diagnoosina oli dissosiaatio häiriö jossa mun kohdalla jos toi nimi siis noin kirjoitettiin... niin mun kohdalla mun järki ja tunteet ei tee yhteistyötä. mulla lähinnä tulee myös sellai olo että en ole olemassa ja että kaikki on mielikuvituksen tuotetta ja että sekoan tai ajan auton ojaan tai teen lapsille jotain.. sellai olo että ei itse ohjaa itsee vaan on jossain muualla... vaikee selittää. mut mä vaan jotenkin pusken niiden läpi ja koitan olla huomioimatta niitä. jos pysähtyy siihen niin se menee paniikkikohtaukseksi. pitää vaan koittaa luottaa itsee ja pitää se järjenääni.

On helppo samaistua bettyn tuntemuksiin. Itselläni on tänään ja juuri tällä hetkellä hyvin vahva hämmennys siitä että on olemassa ja ikäänkuin pelko ettei se ole totta. Itsekin tietää, että tämä kuulostaa ihan oudolta ja yrittää väkisinkin kieltää nämä tuntemukset, koska ne tuntuvat uhkaavilta ja pelottavilta. Aikamoista painajaisfiilistä sanoisin. Erikoista on, että ulkopuolinen ei asiaa tiedosta ellen kerro siitä. Sitä pelkää, että alitajunnan varassa olevat asiat ei ikäänkuin toimisi☹️

Leevi1212 kirjoitti 14.6.2010 20:26

Itselläni on tänään ja juuri tällä hetkellä hyvin vahva hämmennys siitä että on olemassa ja ikäänkuin pelko ettei se ole totta. Itsekin tietää, että tämä kuulostaa ihan oudolta ja yrittää väkisinkin kieltää nämä tuntemukset, koska ne tuntuvat uhkaavilta ja pelottavilta. Aikamoista painajaisfiilistä sanoisin. Erikoista on, että ulkopuolinen ei asiaa tiedosta ellen kerro siitä.

Voi kuinka ymmärrän sinua. Itselläni kyseiset tuntemukset ovat kestäneet n. kaksi kuukautta eri vahvuisina - päivä päivältä kuitenkin edistystä, joskin hidasta. Alku oli kaikkein pahin, paniikinomainen, koska jouduin melko rankasti kohtaamaan elämäni. Tietoisuus ja tiedostaminen on lisännyt tuota tunnetta. Ikäänkuin ei haluaisi kohdata elämäänsä,
ja kun puhun menneestä elämästäni ja vaikeasta lapsuudesta, ei se tunnu omalta, koska en ole niitä aiemmin osannut tuntea. Traumat ja pahat asiat alkaa pureutua ymmärrykseen ja sitä tahtoisi torjua kaiken.
Ja elämä tuntuu kummalliselta, olemassaolo tuntuu kummalliselta. Kunpa joku herättäisi tästä tukaluudesta.
Tukala olo, sitä tämä on. Ja tässä olossa on vaikea kuvitella, että muut kärsisivät samasta. Aivan kuin olisi yksin tässä olemassaolemattomuudessa. 😞

Mistä siun olot sai alkunsa, tahi minkälainen elämäntilanne siulla on?
Ja ennekaikkea - kuinka voit tänään?

Epätodellinen olo on kuin suojautumista tuntemattomalta uhalta.
Sitä on vaikea selittää, miltä se olo tuntuu, mutta ymmärrän täysin. Ja pelkään tätä itsekin. Pelkään, että tämä "jää päälle". On paljon kysymyksiä ja kaikki tämä miettiminen jo uuvuttaa, vaan tilanteelleen ei juurikaan mahda mitään.
Haluaisin niin kovin normaalin oloni takaisin ja lähteä opiskelemaan ja Elää. Kunhan vain saan kammettua itseni ylös, elämä varmasti tuntuu hyvältä.

Lukaisin eilen todella hyvä artikkelin näistä oloista, tässä pätkä, joka lohdutti omaa oloani:

"Traumaattisen tapahtuman aikana aivot antavat keholle viestiä uhan olemassaolosta. Post-traumaattisessa stressireaktiossa keho kertoo uhan jatkumisesta ja aivot reagoivat edelleenkin kuin uhka, stressi tai trauma olisi ajankohtainen. Autonominen hermosto stimuloi ylläpitämään puolustusvalmiutta ja valmistaa kehoa taisteluun ja pakenemiseen tai jähmettymiseen, mikäli taistelu ja pakeneminen eivät ole mahdollisia.
Traumaattinen kokemus aiheuttaa jossakin määrin lähes aina hermoston ylivirittyneisyyttä ja jähmettymistä. Sen lisäksi traumaattinen kokemus saattaa synnyttää dissosiaatiota. Dissosiaatio psykiatrisena ilmiönä määritellään kyvyttömyydeksi yhdistää omat ajatukset, tunteet ja muistot mielekkääksi kokonaisuudeksi. Dissosiaatiota on kuvattu myös puolustusreaktioksi tai henkiseksi hätäjarruksi, jossa uhkaavassa ja pelottavassa tilanteessa ihminen ”turvautuu” dissosiaatioon ja tarkoituksellisesti siirtää huomionsa pois vallitsevasta todellisuudesta."

Eli toisinsanoen voi lohduttautua sillä, että kunhan saa stressitekijät käsiteltyä, voi jälleen palata turvallisesti maanpinnalle.

Ikävä, että asut niin kaukana, vertaitukiryhmä olisi ollut niin loistava idea.