Ensimmäistä kertaa kirjoittelen täällä.. Olen vähän reilu kolmekymppinen nainen, jolla on taustalla ”perinteisesti” vaikea lapsuus ja varmastikin sen seurauksena syömishäiriöitä ja toistuvia masennuksia. Kelan terapian kävin jo nuorena, ja sen jälkeen olen käynyt läpi lukuisan joukon eri hoitokontakteja. Ja aina välillä olen syönyt masennuslääkkeitä. Pahimmaan olen ollut itsetuhoinen.
Jostakin kumman syystä olen kuitenkin tämä sairastelun ohella pystynyt valmistumaan yliopistosta haastavaan ja arvostettuun ammattiin ja olen nyt ollut työelämässä kolmisen vuotta. Koen olevan täysin epäonnistunut työssäni/väärällä alalla. Minusta tuntuu etten ymmärrä asioita, enkä pärjää työssäni. Olen tehnyt muutamia todella pahoja virheitä, joista on aiheutunee seurauksia. Pelkään muun muassa virkarikossyytteitä ja vahingonkorvausvelvollisuutta. Olen todella hajalla/ahdistunut tämän vuoksi ja kärsin unettomuudesta, mikä osaltaan vaikeuttaa työssä selviytymistä. Ajattelen usein, etten enää kestä seuraavaa ”virhettä”, joka tulee ilmi. Saan välillä töissä ahdistuskohtauksia, jolloin alan tärisemään ja koen olotilan ”nyt en enää kestä”. Pelkään tulevani hulluksi.
Koen epäonnistuneeni elämässä myös sen vuoksi, että olen pahasti velkaantunut. Mnulla on opintolainaa kymmeniä tuhansia sekä kulutusluottoja. Olen käyttänyt rahaa holtittomasti ja syyttelen siitä itseäni.
Haluaisin terapiaan, mutta minulla ei ole varaa yksityiseen terapeuttiin enkä saa enää toista Kelan korvaamaa terapiaa. Masennuslääkkeet tekivät ”hälläväliä”-olon, mikä oli todella vaarallista työssäni. Epäilen, että osa sattuneista virheistä on johtunut juuri lääkkeiden aiheuttamasta huolimattomuudesta.
Koen etten enää kestä yhtään vastoinkäymistä tai sekoan.
Hei
Tiedätkö, että Kelan tukemaan terapiaan pääsee uudestaan, kun viisi vuotta on kulunut edellisestä terapiajaksosta. Älä jää ongelmiesi kanssa yksin, vaan ota yhteyttä psykiatriin uutta arviointia varten. 🙂👍
Kelan rahoitus ei paljon auta, kun itse pitää se apu etsiä.
Vuosia sitten pääsin yhdelle psykiatrille, mutta ei siitä mitään tullut. Jälkeenpäin olen kuullut, että hän toimi väärin: että olisi pitänyt ensin olla kerta tai kaksi, missä tutustutaan, katsotaan miten kemiat toimivat. Hän ei tehnty näin vaan antoi heti uusia aikoja. Eikä väsyneenä, loppuneena pysty vastaankaan sanomaan. Vuosi meni tämän suhteen hukkaan ja aiheutti lisää tuskaa.
Tuo viisi vuotta on mennyt ja uuden etsiminen olisi edessä.
Vaan kun en uskalla. Entä jos käy kuten viimeksi?
Miksi kukaan ei saa suositella ketään? Toisen ihmisen mielipide on kuitenkin eri juttu kuin jostain sivuilta luettu. Onhan minulla jokin käsitys kertojasta ja sen perusteella jonkin verran voin peilata sopivuutta itselleni.
Olen myös epäonnistunut elämässäni. Hävettää olla osa sukua, jonka muut jäsenet ovat löytäneet paikkansa ja ammattinsa elämässä. Heillä on perhe ja rakastava puoliso. Minä olen valinnut ammattini ihan väärin enkä pärjää työssäni myöskään. Se aiheuttaa ahdistusta joka päivä. Olin työttömänä tässä välissä, lähdin töistä koska en pärjännyt. Muille väitin etten pitänyt työpaikan ilmapiiristä. Siellä oli sopivasti yt:t joten pääsin sen varjolla helposti pois.
En hallitse töitäni. En hallitse elämääni. Muut luulevat että paperi todistaa minun olevan pätevä. En oikeasti ole niin asiantuntija kuin työssäni vaadittaisiin. En edes välillä käsitä miten minulla on paperit tältä alalta.
Tämä ei ole huonoa itsetuntoa, vaan ihan oikeasti jos eteeni laitettaisiin joku testi, en läpäisisi sitä. Olen yrittänyt omalla ajallani lisätä asiantuntijuuttani, mutta ei siihen liikene tarpeeksi aikaa ja tietenkin askel askeleelta.. Mutta onhan se nyt noloa ettei ammatissa pärjää vaikka paperit on!
Lähde vaan silti etsimään apua, vaikka heti ei kemiat pelaisikaan psykologin kanssa. Minäkin lopetin terapian kesken. Ei vaan tuntunut auttavan, tuntuu että ainoa mikä auttaa on aika. Ja sekin kuluu niin hitaasti..
tunturisopuli kirjoitti 18.1.2012 14:58
Olen myös epäonnistunut elämässäni. Hävettää olla osa sukua, jonka muut jäsenet ovat löytäneet paikkansa ja ammattinsa elämässä. Heillä on perhe ja rakastava puoliso. Minä olen valinnut ammattini ihan väärin enkä pärjää työssäni myöskään. Se aiheuttaa ahdistusta joka päivä. Olin työttömänä tässä välissä, lähdin töistä koska en pärjännyt. Muille väitin etten pitänyt työpaikan ilmapiiristä. Siellä oli sopivasti yt:t joten pääsin sen varjolla helposti pois.
En hallitse töitäni. En hallitse elämääni. Muut luulevat että paperi todistaa minun olevan pätevä. En oikeasti ole niin asiantuntija kuin työssäni vaadittaisiin. En edes välillä käsitä miten minulla on paperit tältä alalta.
Tämä ei ole huonoa itsetuntoa, vaan ihan oikeasti jos eteeni laitettaisiin joku testi, en läpäisisi sitä. Olen yrittänyt omalla ajallani lisätä asiantuntijuuttani, mutta ei siihen liikene tarpeeksi aikaa ja tietenkin askel askeleelta.. Mutta onhan se nyt noloa ettei ammatissa pärjää vaikka paperit on!Lähde vaan silti etsimään apua, vaikka heti ei kemiat pelaisikaan psykologin kanssa. Minäkin lopetin terapian kesken. Ei vaan tuntunut auttavan, tuntuu että ainoa mikä auttaa on aika. Ja sekin kuluu niin hitaasti..
Tässä alkuperäinen kirjoittaja hieman muuttuneella nimimerkillä, kun salasana unohtui heti alkuunsa. 🙂
Samanlaisia tuntemuksia kuin tunturisopulilla. Tutkintotodistus on, mutta en oikeasti tunnu tajuavan asioita/osaavani työtäni. Välillä tuntuu kuin huijaisin ihmisiä, ikään kuin olisin oman alani "valelääkäri". Ja pelkään jatkuvasti, että kollegat huomaavat, miten en tajua edes alan perusasioita. Usein käy niin, että kollega selittää minulle jotakin työhön liittyvää asiaa, enkä ymmärrä lainkaan. Nyökyttelen vaan. Minullakin on olllut mielessä, että pitäisi lukea ja kouluttaa itseään, mutta siihen ei taas tunnu olevan aikaa ja voimia.
Olen järkyttävän epävarma, enkä kykene tekemään itsenäisiä ratkaisuja. Jos teen itse jonkin ratkaisun, niin ne menevät usein pieleen, mikä taas tekee entistäkin epävarmemmaksi. Ja nykyinen työni ei ole edes alan sisällä kovinkaan vaativaa ja siltikin olen ihan pulassa ja selvitymisen rajamailla. Kävin tänään yleislääkärillä ja hän tarjosi sairaslomaa, koska unettomuuteni on todella pahaa. En kuitenkaan halunnut jäädä, sillä kukaan ei tee töitäni, joten työt vaan rästiytyisivät ja edessäni olisi pahempi urakka sairasloman jälkeen. Lisäksi sain lähetteen psykiatriselle polklinikalle. Minulle oli täysin uutta tietoa tuo, että Kelan terapiaa voi saada uudelleen, kiitos paljon tiedosta!🙂🌻
Ei se osaaminen oikeasti minnekään katoa, näin kai on uskottava. Mutta itselläni työnantaja teki kaikkensa, jotta tuntisin itseni tyhmäksi, jonninjoutavaksi ja tarpeettomaksi.
Aikansa sitä jaksaa pistää vastaan, mutta kun tarpeeksi kauan kuulee olevansa tarpeeton ja se varmistetaan vielä käytökselläkin, niin tuskin vahvinkaan ihminen jaksaa enää uskoa itseensä. En minä ainakaan...
Nyt uskon olevani tyhmä, tarpeeton, ruma ja hankala, inhottava ihminen. Koen, ettei minulla ole oikeutta oikein edes olla olemassa. Kun eivät edes töissä kaipaa.
Ei tässä enää tiedä mitä pitäisi sanoa, kuuleeko kukaan? Ja miksi kuulisikaan.
Hei!
Minun mielestäni sinä et ole epäonnistunut, masentunut ja ahdistunut varmastikin. Olet masennuksestasi huolimatta onnistunut saamaan hyvän ammatin ja työpaikan. Minä olen sinun ikäisesi nainen ja kuten sinä, minäkin tunnen epäonnistuneeni.
Jouduin aikoinaan masennuksen vuoksi keskeyttämään opintoni. Taustallani on koulukiusaamista ja kurja lapsuus. Minulla ei ole vanhempia sanan klassisessa merkityksessä, toki isä ja äiti niinkuin jokaisella inhimillisellä olennolla.
Suoritan nyt keskenjääneitä opintojani vailla toivoakaan minkäänlaisesta työpaikasta. En ole pystynyt hankkimaan opintojen aikaista työkokemusta, koska minä en kelpaa edes palkattomaksi harjottelijaksi! Arvosanani ovat kiitettäviä, mutta kai se sitten herättää ihmetystä potentiaalisessa työnantajassa kun olen ollut kirjoilla niin kauan. Arvaa vain, tunnenko itseni epätoivoiseksi!
Toivon sinulle koko sydämestäni kaikkea hyvää tälle keväälle, toivottavasti elämäsi järjestyy parhain päin 🙂
Hei,
Törmäsin kirjoitukseesi sattumalta kun yritin löytää kirjoituksia ihmisiltä jotka olisivat kokeneet vastaavaa kuin mitä minä nyt koen. Sinun kirjoituksesi olisi melkein voinut olla minun kynästäni. Ajattelin että kysyn mitä sinulle nykyisin kuuluu, jos vaikka satut täällä keskustelupalstalla olemaan? Itse yritän selviytyä tunti tunnilta eteenpäin, jatkuva häpeä, pelko ja suru mukanani. En tiedä miten kauan jaksan, tuntuu ettei kukaan voi olla epäonnistuneempi kuin minä, kaikki luottivat töissä osaamiseeni ja minä olen pettänyt kaikki. Taloudellista tappiota tullut todella paljon sekä organisaation 'maine' voi myös kärsiä jos asia selviää ulkopuolisille tahoille. Samalla kun asia paljastui niin melkeinpä heti minulla todettiin vakava työuupumus. Ei vaan jaksaisi tätä häpeää, enkä tiedä onko muuta vaihtoehtoa kuin irtisanoa itsensä.
Kohtalotovereita. Kovin on epäonnistunut olo minullakin. En tiedä missä niitä puuttuvia taitoja voi hankkiakaan.
Täällä yksi TODELLA epäonnistuja. yli 10 v. olen ollut toimistoalalla. Aluksi kun aikoinaan menin töihin jännitin työnantajaani tosi paljon ja jos tein virheen, hän huusi kurkku suorana ja itsekehua täynnä sanoi kun hän ei ikinä tee virheitä (asenteensa on tulos taikka ulos), kuvittelin josko tämä tästä laantuu...Tätä samaa taistelua on jatkunut vuositolkulla. Työntekijöitä on vaihtunut, eräskin sanoi oltuaan päivän töissä että miten minä voi tämmäisessä paikassa olla. Hän oli viikon ja lähti. Mun päivät muodostuu aamusta alkaen pelkotiloista ja siihen että mitähän nyt tänä päivänä ja mitä virheitä nyt ilmaantuu. Välillä pomolta tulee todella ala-arvoista tekstiä ja vähättelyä sekä muiden työntekijöiden (hänen sukulaisiaan) aikana nolaamista. Sitä eniten ihmettelen että mikä tässä TYÖSSÄNI MÄTTÄÄ kun samat neuvot on sanottu moneen kertaan ja koitettu jo ylöskin kirjoittaa, niin aina saan pilattua kaiken, ei tämä voi enää olla normaalia huolimattomuutta. Johtuuko tämä nyt yksinkertaisesti siitä etten pysty rentoutumaan kun jännitän sitä milloin joudun puhutteluun ja puhuttelua saattaa kestää pahimmillaan 2 tuntia. Kun tulee joku paha tilanne, menen täysin lukkoon enkä ymmärrä edes suomen kieltä. Toinen työntekijöistä oli pitänyt aikakirjanpitoa siitä miten paljon pomolta menee aikaan mulle saarnaamiseen. ÄRSYTTÄÄ se kun mun jo pitäisi OSATA ja olen kuin joku ensikertalainen, kyllä jossain on nyt paha vika ja mikä se vika on enkö "parannu" tästä. Tuntuu et perusasiatkin hukassa. Monta vuotta olen miettinyt irtisanoutumista ja nyt sen tein. Tein varmasti väärin, mutta kun pomo ei hyväksynyt taannoista sairaslomaani vaan sanoi että olen itse sen aiheuttanut, joten oli pakko sanoa irti. Helpotti kummasti, mutat sitten alkasi toinen kipuilu, että mistä töitä. En kaikille läheisilleni ole kertonut päätöksestäni sillä murehtimiseni kasvaisi vain heidän vuoksi. Soitin yhteen työpaikkaan ja lupailivat että paikka voisi olla mut tämäkään ei aiva varmaa 😯🗯️ Olen silti toiveikkaalla mielellä 🙂👍
Tämä epäonnistuminen työssä, kamala väsymys ja omien virheiden jatkuva paljastuminen on johtanut nyt totaaliseen työuupumukseen ja masennukseen. En tiedä enää miten pystyn jatkamaan työskentelyä nykyisessä työpaikassani. Voi tietenkin olla niin että saan potkut virheitteni vuoksi. Samalla kun romahdin ja uuvuin lopullisesti, havahduin siihen miten mahdoton työmääräni ja tehtävien moninaisuus on siihen verrattuna mitä oikeasti yhden ihmisen on edes mahdollista tehdä ja hallita. Työtäni on helppo verrata edelliseen työhöni ja työmäärä on siihen verrattuna noin 500 kertainen. Lisäksi työnkuvani hajanaisuus on niin valtava että ettei mitään osa-aluetta ole mahdollista hoitaa kunnolla. Olen yrittänyt saada muutosta näihin asioihin mutta ei ole esimiestä tai johtajia kiinnostanut. Nyt sitten ollaan tilanteessa että itse olen tehnyt isoja virheitä sekä itse romahtanut. Työterveys pakottaa minut nyt sairaslomalle sekä on sovittu työterveysneuvottelu. Miten tälläisestä epäonnistumisesta selviää? Miten ihminen voi olla niin saatanan tyhmä että ohjeista huolimatta tekee asiat väärin?
Hei
Hienoa että joillain vielä on töitä, se on suuri siunaus ja siitä saa olla kiitollinen, Onko aivan varma että se epäonnistuminen töissä on todellista, jos se johtuu vaan huonosta itsetunnosta. Uskoisin ettäkun ei potkuja ole tullut niin kaikki voi olla aivan hyvin ja tosiaan on niin hienoa kun on töissä, se on keskeinen asia elämässä, eläkkeellä ei ole enää mitään.
Hei!
Täällä kans yksi epäonnistunut. Taustalla useita yrityksiä niin koulun kuin työnsin suhteen ja viime aikoina yritykset on loppuneet parin viikon sisällä, kun oma osaamattomuus on iskenyt pahana ahdistuksena päälle. Päätin, että tästä viimeisimmästä epäonnistumisesta en kerro kenellekään. En usko, että tulen koskaan löytämään sellaista työtä, jota pystyisin tekemään.