Hei kaikille!

Täällä sydäntänsä purkaa kolmekymppinen perheetön nainen. 11 vuotta sitten tapasin ihmisen, josta tuli järisyttävä ensirakkauteni. Seurustelimme muutaman vuoden, jonka jälkeen vielä pari vuotta erittäin raastavassa on/off – suhteessa. Lopullinen ero tapahtui 3 vuotta sitten, ja koko tuon ajan olen salaa itseltänikin elätellyt toiveita yhteenpaluusta. Turha toivo, ex on nimittäin keskittynyt erostamme saakka tiiviisti uudempaan ihmissuhteeseensa (jonka hän aloitti jo ennen kuin meidän eromme oli selvä).

Eron jälkeen olin masentunut ja lamaantunut 1,5 vuotta. Kaikki voimani menivät eron läpikäymiseen ja työstinkin asiaa ahkerasti: juttelin ammattiauttajan ja läheisteni kanssa, luin mm. Bruce Fisherin Jälleenrakennus – kirjan, opettelin rauhoittamaan itseäni meditoimalla, harjoittelin anteeksiantamista, pidin (ja pidän edelleen) päiväkirjaa jne. Vähän kerrallaan tyhjensin kämppäni kaikesta, mikä hiemankin muistutti exästä. Katkaisin suhteet yhteisiin kavereihimme ja päätin etsiä ”oman” ystäväpiirin.

Toisen 1,5v puoliskon aikana olen mielestäni löytänyt elämääni ihan lupaavaa uutta sisältöä: tehnyt ison elämäntapamuutoksen, matkustellut, aloittanut opiskelut, oppinut ja kokenut uusia asioita. Olen hiljattain tapaillut yhtä mukavaa miestä, ihastunutkin pikaisesti pari kertaa.
Kaikesta huolimatta ex pyörii mielessäni lähes päivittäin, ja reagoin yhä voimakkaasti jos näen hänet ja/tai naisensa kaupungilla: sydän alkaa hakata, panikoin, ajatukset poukkoilevat. Kurkin myös silloin tällöin molempien profiileja Facebookissa, ja ahdistun joka kerta. Näen exästä säännöllisesti unia jotka ahdistavat, toisinaan herään pahaan oloon ja vihaani. En myöskään voi lakata vertaamasta omaa pientä elämääni exäni menestystarinaan (hän on älykäs, luova, tarmokas ja suosittu tyyppi joka menestyy kaikessa mihin ryhtyy).

Minä tiedän, minulla on ongelma. Olen roikkunut menneessä jo tarpeeksi kauan. Oikein surettaa itseni puolesta, että käytän yhä suuren osan voimavaroistani tähän typerään pakkomielteilyyn. Haluaisin mieleni kokonaan omaan käyttööni, jotta voisin keskittyä elämään omaa elämääni! Tuntuu vaan, että olen kokeillut jo kaikkea mahdollista mutta lopputulos on aina sama. P niin kuin pakkomielle. En enää tiedä, mitä pitäisi tehdä. Jos jollakulla on samankaltainen tarina kerrottavanaan, niin olisi ihana lukea ja vaihtaa vähän vertaistukea. 🙂

Terveisin Tuskailija