Ensimmäiset eron päivät ja olo on ahdistunut
Erosin miesystävästäni joka on alkoholisti. Ei väkivaltainen mutta kaikki se muu. Koko elo yhtä vuoristorataa ja oma elämä hyllyllä. Kaikki on yritetty ja anteeksi annettu, jotta saa taas pettyä. Ei edes terveyden heikkeneminen saanut tolkkua kuin hetkeksi. Tiedän ettei elämä olisi koskaan tullut paremmaksi ja suhteen päättäminen on minulle paras ratkaisu.
Mutta siti välitän ja olen huolissani, haluaisin soittaa ja kysyä onko kaikki hyvin.
Ja tiedän vastauksen muutenkin, piinaisin vain itseäni.
Yksi riidanaiheuttajista oli ystäville puhuminen. Puhuin kahdelle ihmiselle asioista joilla oli samanlaisia kokemuksia, purin pahaa oloani. Se oli kuulemma väärin.
Hän puhui kaikki asiani myös intiimätkin kavereilleen ja tuntemattomille ja se oli hänen mielestään ok. Nyt tekisi mieli soittaa ja kysyä että sullekko mä puran huonoa oloani, kuunteletko ja oletko ymmärtäväinen,yritäkö helpottaa oloani. Tuskin.
Itsepäinen kun toisinaan olen puren hammasta ja kirjoitan tätä.
En voinut ymmärtää aikoinani miksei yksinkertaisesti lähde huonosta suhteesta, vaan kituuttaa vaan. Nyt ymmärrän.
yksikkö kirjoitti 28.2.2016 12:45
Yksi riidanaiheuttajista oli ystäville puhuminen. Puhuin kahdelle ihmiselle asioista joilla oli samanlaisia kokemuksia, purin pahaa oloani. Se oli kuulemma väärin.
Hyvä että olet sitä mieltä, että suhteen lopettaminen oli järkevä asia. Nyt sinun ei kai enää tarvitse ajatella, että ystäville puhuminen on väärin. Ja tänne palstalle voit anonyymisti purkaa ajatuksiasi hyvällä omallatunnolla.
Olo on tyhjä. Sain tehtyä jonkinverran ulkona hommia. Mut koko ilta on menny vaan ollessa ja miettiessä asioita. Ei tiedä mistä alottaisi että saisi asiat järjestykseen.
On jotenkin roikkuva olo. Ehkä vaan pitäisi mennä nukkumaan ja katsoa mitä aamu tuo tullessaan.
Olo on surulline, musiikin kuuntelukaan ei auta vaikka nyt saan kuunella sitä mitä haluan.
Haluaisin soittaa ja kysyä kuulumisia. Mutta onko se molemmille osapuolille silkkaa tuskaa.
Siitä huolimatta ettei meillä synkannutkaan haluaisin pysyä ystävinä. Onkan hän pysynyt muidenkin kanssa ystävinä. Vai tuleeko siitä vain tunne että haluaa jatkaa siitä mihin jäätiin. Olo on niin turhautunut ei ole omaa paikkaa missä olla.
Ärsyttävintä että joka paikasta tulee parisuhde ohjelmia ja sen sellaista. Kuin veistä käännettäis haavassa.
Pitäisikö vaan mennä jonnekkin harjoittelupaikkaan , kun sellaisia kuulemma saa ottaa vastaan. Sais ajatukset muualle.
Hitsi ku sais jonku lähtee vaikka pulkkamäkeen. Liikuntaa ja noloja tilanteita, sais taas nauraa ittellensä ja jutunjuurta silmänpyörittelijöille.
Älä soita. Mee sinne pulkkamäkeen. Tee mitä muuta tahansa. Kun olet päätöksesi tehnyt erosta, niin pysy siinä. Minulle tulee ajatus, että jos soitat niin vastapuoli yrittää vaan luikerrella takaisin. Haluatko sitä?
Pompula kirjoitti 1.3.2016 13:22
Älä soita. Mee sinne pulkkamäkeen. Tee mitä muuta tahansa. Kun olet päätöksesi tehnyt erosta, niin pysy siinä. Minulle tulee ajatus, että jos soitat niin vastapuoli yrittää vaan luikerrella takaisin. Haluatko sitä?
Mä oon Pompulan linjoilla. Miksi soittaisit? Mitä siitä hyötyisit? Haluaisitko oikeasti olla ystävä vielä? Millainen ystävyys se olisi? Minusta on myös hyvä idea, että mietit eteenpäin menoa itselle nauraenkin. Myös harjoittelupaikan ottaminen on mielestäni hyvä idea. Jos olet sellaisessa kunnossa, että jaksaisit harjoittelua, niin se voisi todellakin antaa uutta ajateltavaa ja viedä SINUN elämääsi eteenpäin. Ps. Minäkin olen seurustellut päihdeongelmaisen ihmisen kanssa. Voimia 🙂🌻
Siinäpä se. En todellakaan ymmärtänyt miten vaikeaa on erota. Ja ainoastaan viinan takia.
Joskus sanoin että pitäisi kuvata tilanne että toinen ymmärtäisi kuinka ärsyttävä on. Ei niitä samoja juttuja jaksa kuunnella tunnin sisällä montaa kertaa. Ja jos terveys on vaakalaudalla ja jatkaa itsetuhoista toimintaa, millään ei ole väliä. Eli mulla ei ole väliä. Mun takia ei tarvitse yrittää loppuun asti.
Olen yrittänyt ymmärtää miksi lähteminen on vaikeaa. Onko se yksin jäämisen pelko vai läheisyyden kaipuu, tunne epäonnistumisesta vai mikä siitä tekee niin vaikeaa.
Tietysti pitää ottaa huomioon miten kukin tuntee omalla tavallaan.
Taisin olla liian kauan ilman läheisyyttä, johtuen siitä että olin liian varauksellinen. Ja tästä johtuen läheisyyden kaipuuni niin kova että on vaikea irrottautua.
Minulle kuolema on niinsanotusti helpompi ymmärtää. Olen pienestä pitäen hyväksynyt elämänkiertokulun. Tuntuu välillä että olisin täysin tunteeton.
En mennyt pulkkamäkeen, menin parturiin ja annoin vapaat kädet. 😀