Ensimmäinen käyntini psykiatrisessa päivystyksessä - eilen
Eilen olo oli sellainen, etten jaksa enää.. Mutta järki sanoi, etten saa tehdä itselleni mitään… Niinpä soitin Auroran sairaalaan (siellä on psykiatrinen päivystys Helsingissä) ja hoitaja oli sympaattinen ja kertoi mitä tapahtuu, jos tulen sinne, jne.
Kolmelta lähdin mieheni kyyditsemänä sinne ja jännitin kovasti. Paikka löytyi helposti ja minut kirjattiin sisään. Aika nopeasti isokokoinen mieshoitaja kutsui mut haastateltavaksi ja purin mieltäni välillä itkeskellen hänelle
Kerroin hänelle, että olen viime vuonna käynyt firman lähetteellä 3x yksityisellä psykiatrilla ja tänä vuonna kerran omalla rahalla samalla psykiatrilla. Kehui tätä psykiatria todella hyväksi, mutta kertoi sitten, että on olemassa huokeampiakin palveluja julkisella puolella. Kuitenkin tuo 120e (Kelan korvausten jälkeen) on minulle aika suuri summa laittaa edes kerran kuussa.
Pyysi mun odotella aulassa psykiatrille pääsyä varten sen jälkeen
Aulassa oli aika tavallisia ihmisiä. Nuori poika äitinsä kanssa. Vanhempia naisia kaksi kappaletta. Pari nuorempaa naista. Ainoa ns. poikkeava oli kolmissakymmenissä oleva mieshenkilö, joka vesiautomaatilla käydessään rupesi lukemaan sen automaatin sisällön tietoja kovaan ääneen, ennen kuin otti vettä siitä.
Nuori poika (varmasti alle 18v) äitinsä kanssa lähti hoitajan haastattelun jälkeen sairaalahoitoon ambulanssilla. Oli surullinen olo, että niin nuori Mutta eihän tämä katso ikää Poika vaikutti kuitenkin niin normaalilta ja äitinsä itkeskeli vieressä
Psykiatrina toimi nuorempi nainen, joka mielestäni oli ynseän oloinen. Mieshoitaja, joka minua oli haastatellut, oli tilanteessa mukana. Kerroin samat asiat (osan tietysti unohtaen siinä tilanteessa) tälle psykalle ja hän sitten ehdotti, että laittaa lähetteen testeihin, onko minulla bipolaarinen. Oma psykiatrinihan epäili kakkostyypin bipolaarista, mutta tuntui, ettei tämä psyka ollut edes kuullut moisesta. Luinkin netistä, ettei monikaan psykiatri sitä tunnista.
Sain uniongelmiin ja mieltäni tasaamaan Ketipinor 25 mg:sta, jota suurina annoksina käytetään skitsofrenikoille. Ja tietysti lähetteen Oulunkylän psykiatriselle vastaanotolle, jonne pitäisi tulla kutsu parin viikon sisällä.
Mieshoitaja (jonka nimi ei harmikseni jäänyt mieleeni) saattoi minut ulos ja sanoi, että jo tulee tunne, että tarvitsen apua, olen tervetullut aina 🙂 Siinä sitten vitsailin takaisin, että tuun joku päivä pullakahveille 🙂
Apteekissa käytyäni (3 x 10 kpl Ketipinoria maksoi alle 10e) otin kotona heti yhden tabletin lueskelin aikani ja nukahdin.
Heräsin aamulla vähän tokkuraisena, mutta olin oikeasti nukkunut
En moneen kuukauteen oo nukkunu noin hyvin!!!
Nyt sitten täällä töissä ja hieman puhe on puuromaista ja olokin vähän humalainen, mutta eiköhän tämä tästä pikkuhiljaa 🙂
Olen todella helpottunut, että apua sain ja lisää on tulossa!
ketipinor on kyllä hyvä lääke minulla myös se auttoi paljon!!
kun saa nukuttua kunnolla alkaa olokin huomattavasti parantua.
tsemppiä sinulle
🙂🌻
Tsemppiä Menodora=)
ranskalaiset taitavat sanoa että "vain ensi askel on vaikea".
Unet on tosi tärkeitä pysyä balanssissa,
aivot tarviaa lepoa jaksaakseen 'surffailla' mielen sokkeloissa.
Hatunnosto sinulle siitä että itse menit ajoissa hakemaan apua. Veljelläni oli vähän samanlainen tilanne jokin aika sitten. Hän oli ollut viikon Auroran sairaalassa. Hänellä on kaksisuuntainen mielialahäiriö.
Äitini taas ei osaa puhua ongelmistaan. Hän yritti tässä viikko sitten itsemurhaa. Otti kaikenlaisia lääkkeitä liikaa ja sekaisin. Oli huijannut lääkäriltä uuden reseptin vaikka oli juuri saanut Tramalin reseptin. Sittne tilanne oli kärjistynyt kun hän liikaa tarrautui siskooni ja levitteli hänen asiotaan ympäriinsä. Sitten sanoimme siitä hänelle ja hän siitä suuttui. Ehkä itsemurhayritys päätöksen vaikuttivat monet muutkin asiat kuten kivut ja säryt. Hän ei osannut puhua kenellekään ongelmistaan vaan päätyi napsimaan pillereitä. tuota lääkkeiden väärinkäyttöä oli kyllä jatkunut jo pidemmän aikaa ja sekavia tekstiviestejä ym uhkailuja.
Lääkärin ja psykiatrin apua on kyllä saatavilla jos vain itse haluaa apua. Ja lääkkeet mitä määräävät kannattaa ottaa ohjeiden mukaan.
Toivon sinulle valoisampia päiviä 🙂👍
Siis todella positiivinen teko, jos tuntee itsensä voimansa loppuvan, ja sen uhan, että tekee itselleen jotain pitää jo mennä. Yksin ei saa ikinä jäädä.
Itsellä oli muutama vuosi hieman samanlainen tarina. Tulin illasta kotiin - heräsin yöllä, minulla oli kaksi mahdollisuutta naru tai nukun ja aamulla apua. Valitsin onneksi jälkimmäisen. Vaikka terveyskeskus antoi vain efexoria se auttoi edes vähän masennustilaan. Samalla ja paikallisesta tukikeskuksesta apua, jossa kävinkin sitten pari kertaa viikossa. Tässä meni kesä- ja heinäkuu.
Elokuussa tilanne kaatui päälle, tilanteeni oli huonompi. En nukkunut - en uskaltanut, pelkäsin kuolevani siihen paikkaan. Tiesin, että minun oli päästävä hoitoon, en jaksa enää.
Sain terveyskeskuksesta pikalähetteen psyk. osastolle. Olisin päässyt samana päivänä, mutta lupasin mennä vasta aamulla. Lääkäri (hieman vanhempi) teki aika helposti päätelmät sairaudesta - kaksisuuntainen. Antoi iltalukemiseksi oppaan taudista - rastitin taudin kaikki kohtat, kirjoitin vielä lisää. Koin, että olin saanut apua. Pääsin julkisen puolen hoitoon, ja olen ollut siihen todella tyytyväinen. Vaikka sen jälkeen on tullut takapakkia, niin tuo ensimmäinen lähtö on se vaikein.