Hyviä faktoja tuossa kirjoituksessa. Monet voivat varmasti samastua joihinkin asiohin siinä.

Itselleni ehkä ikävin ja ahdistavin ongelma on tuo, etten voi näyttää varsinkaan käsivarsiani paljaana yleisillä paikoilla ja tiettyjen tuttujen/kavereiden seurassa. Kaikista vaikeinta on kuumat kesät. On pakko pitää pitkähihaisia paitoja, vaikka kuumuus käy sietämättömäksi. Olen kuullu hyvin läheisen ystäväni jopa sanovan minulle, että laitappa pitkähihainen nyt kun vanhempani tai kaverini tulevat käymään, koska he eivät saa nähdä arpiasi. Hän häpeää minua ja se tuntuu pahalta ja luokkaavalta.

Myös monet muut tuttavat ovat huomautelleet, kuinka kuulemma ihmiset julkisilla paikoilla tuijottavat käsiäni. Se on raivostuttavaa. En itse enää jaksa kiinnitää huomiota muiden tuijotuksiin tai kommentteihin.
En edes pidä sosialisoinnista tai muutenkaan kovin paljoa ihmisistä, joten en häpeä arpia itse, mutta sitten muut ihmiset tulevat arvostelemaan minua ja kyllä ärsyttää.

Arvistani en tule koskaan pääsemään eroon ja sen kanssa on elettävä, jotenkin.
Joten kannatta kyllä miettiä, ennekuin viiltelet. Tosin se on mahdotonta kun epätoivo/itsemurhatoiveet ja ahdistus käy liian kovaksi. Niinä hetkinä ei pysty ajattelemaan järkevästi, vaan haluaa vaan satuttaa itseään kun on niin järkyttävän paha olla. Se on addiktio ja kierre, josta ulospääsy vaatii uskomatonta ponnistelua ja aikaa. 😞

Tämä on asia jonka vakavuutta ei moni ymmärrä. Joillakin on mielikuva että viiltäminen on tapa jonka voi aloittaa ja lopettaa milloin vaan. Ikävä kyllä itseni mielestä🤔 ja itseäni myös tarkoittaen se on selviytymis keino joka on ainakin minulla pinttynyt niin syvään että siihen on kehittynyt jo riippuvuus. Enään ei välttämättä viillä vain pahan paikan tullen vaan säännöllisesti koska tunnen että tarvitsen sitä. Tämä syö sisältä ja kuten alkoholistikin olen niin monet kerrat päättänyt että nyt oli viimeinen kerta mutta joka kerta petyn kun repsahdan. Arpiensa kanssa on opittava elämään mutta en koskaan voi sanoa etteikö ne ahdistaisi minua ja muistuttaisi aina siitä miten haitallisia tapoja minulla on. Ne ovat aina läsnä. Tottakai toivon että joskus pystyn elämään tasapainoisempaa elämää ja ilman ahdistavaa tarvetta tehdä itselleni pahaa. Samalla toivon että kaikki jotka viiltävät tai edes ajattelevat asiaa hakisivat apua ajoissa. Mitä kauemmin asiaa pitkittää ja uskoo hallitsevansa tekojaan sitä vaikeammaksi tervehtyminen voi käydä. Kun tajuaa ettei enään halua pitää pahaa oloa sisällään ja purkaa sitä itseensä voi arvet olla jo todella pahat. Itse olen vasta alussa pitkällä tiellä tervehtymiseen( tai ainakin sen yritykseen) mutta toivon enemmän kuin mitään muuta elämässäni että nämä ajatukset päästäni katoavat tai opin ainakin hallitsemaan niitä ja voin olla turvallisin mielin itseni seurassa.
Se olisi minulle niin kovin tärkeää😳

Niin...voi kun se oliskin niin helppoa että sen voisi lopettaa nuin vain. Tämä viiltely on jotakin sellaista, mitä ei omakaan järki ymmärrä ☹️ Itselleni ei viiltelystä ole -vielä ainakaan - tullut tapa, vaan teen sitä vain ahdistuksen kasvaessa ylitsepääsemättömän suureksi. Hyvinä hetkinä en voi käsittää, että miten kykenen siihen, satuttamaan itseäni niin. Tunnen itseni jälkeenpäin typeräksi ja heikoksi paskaksi, kun menin taas sortumaan.
Minulla oli tässä jo vähän parempi jakso viiltelemättä, mutta sorruin taas kun tuli vastoinkäymisiä 😞 Ja sortuminen taas lisää itsesyytöksiä, häpeää ja ahdistusta ja olo vaan pahenee entisestään ja saa minut vihaamaan itseäni entistä enemmän 😠 Miten minä, aikuinen ihminen en pysty lopettamaan, vaikka järki miten sanoo että viiltely ei ole mikään ratkaisu?

Niin kyllä sitä toivoisi että se olisi helppo noin vain lopettaa mutta ei asia ole ihan niin....
Itse vedin ensimmäisen viillon olisiko pari vuotta sitten, ihan vain testinä. Myöhemmin siitä tuli tapa, ja viimeksi eilen vedin syvimmät viillot tähän asti. kesällä joutuu käyttämään pitkähihaisia paitoja tai jotain muuta mikä peittää käsivarret. 😯🗯️ Viiltely ei tosiaan ole oikeasti ratkaisu, siihen jää koukkuun, eikä sitä pysty lopettamaan vaikka haluaisi.

Olen viillellyt n. 13 vuotta ja aina tulee repsahdettua juuri kun päätin lopettaa..
Olisi kiva kuulla, miten tästä niin antoisasta ja samalla inhottavasta addiktiosta voisi päästä eroon?
Olen jo kokeillut korvaavia ahdistuksen purukukeinoja, mutta niistä ei ole koskaan apua..myöskään kauhutarinat viiltelyyn kuolleista ja omat kokemukset tulehduksista ei pysty tätä tapaa pysäyttämään.
Miten saisi motivaatioita tarpeeksi addiktion lopettamiseen? Kun haluaa lopettaa, mutta sittenkään ei halua..taistelu on uuvuttavaa 😞

Itse en koskaan pyri lopettamaan vaan siirrän aina haluani eteenpäin. Yritän selitellä itselleni että kerkiäähän tuon myöhemminkin ja siirrän toteutusta eteenpäin, tunnilla, päivällä......Jokainen siirretty hetki on omalla tavallaan voitto. Tällä tavalla olen jo muutaman kerran pystynyt vältämään viiltämisen. Mutta selkeä lopettamis päätös saisi sisälläni van aikaan kapinointia koska niinhän riippuvainen käyttäytyy ja kun tarve kasvaa tarpeeksi isoksi repii riippuvainen oikeutuksen tekoonsa vaikka perseestään.
Joten lupa on mutta sitä ei tarvitse toteuttaa juuri nyt. Se lupa ei häviä minnekkään joten voin toteuttaa sen joskus toistekkin.🙂

Kiitos Saniga kun kerroit miten itse selviät. Olen kokeillut tuota samaa viiltelyn siirtämistä monet kerrat, mutta se ei vaan toimi minulla, koska jos siirrän viiltelyä kauan niin lopulta ahdistus ja himo viiltää kasvaa liian suureksi ja päädyn vimmatusti viiltämään vielä enemmän. Hienoa jos sinulle tuo toimii!
Juuri nyt kamppailen himoni kanssa. Katson kaikkia "paljaita" kohtia käsivarsissani ja tekisi mieli viiltää.
Yritän löytää sen motivaation jostakin päivä kerrallaan.."tänään en viillä vaikka mikä olo olisi".."en halua mennä nukkumaan taas tietämättä heräänkö aamulla jos haava vaikka tulehtuu pahasti"..
Toisaalta kun päätän viiltää niin todistelen itselleni vaikka mitä.."haavat eivät ole tulehtuneet kuin pari kertaa ja olen tehnyt haavoja varmaan satoja kertoja".."otan riskin ja ei edes haittaa vaikka en aamulla enää heräisikään"...

Olisiko kellään vielä jotain motivaatioehdotuksia, miten voisi elää ilman sitä razorbladia?

Voimia kaikille, jotka taistelevat viiltelyn kanssa 🙂🌻

Hei!

Minä en niinkään viillä, minä kuorin iholtani kerroksia pois, vähän kuten arpitatuointien teossa tms. Näin ei ainakaan voi ikinä mennä liian syvälle, tosin arvet ovat paljon näkyvämpiä.🙄

Minulla on myös oikeita tatuointeja, ja muutama lävistys, niin tuntuu etteivät ihmiset ikinä huomaa noita itsetehtyjä vahingoittaviksi tarkoitettuja jälkiä. Paitsi perheenjäsenet, ja ne taas on musta muutenkin huolissaan 😞 että niitten takia en haluaisi itseäni vahingoittaa enempää, vaikka haavoista ei sinänsä elämäni laadulle ole mitään haittaa ikinä ollut.

Mutta ylipäätään, tällä hetkellä jokainen minuutti jonka elän on perhettäni varten, joten siis haluni lopettaa viiltely koska he huolestuvat enkä mistään muusta syystä on ihan ymmärrettävä.

Vahingoitin itseäni kaksi viikkoa sitten ensimmäisen kerran kuuteen vuoteen.

Kun havahduin sumusta, jonka ahdistus ja sen laukeaminen itseni vahingoittamiseen aiheutui, ensimmäinen ajatukseni oli "Tässä sitä taas mennään." Olen ollut tässä välillä kokonaan ilman mt-hoitokontaktia, ja tämän vuoden puolella hakeuduin taas hoitoon, mutta olin vakuutellut itselleni ettei tilanne ollut niin paha kuin se oikeasti on.🤕

Pakko tunnustaa tosiasiat, mutta takaraivossani hoen vain "please ei psykoosioireita, please..."

Tämän päivän tuuminnat " hävettää ja vitt...". Satutinko itseäni eilen?....en.....aioinko?.......kyllä.......mitä tein? Soitin hätänumeroon koska pelotin itseäni. No yö meni sairaalassa. Jos jotain positiivista pitää tästä keikasta löytää niin tosiaan se että ei ole tikkejä ei. Aamulla tapasinsitten psykiatrin ja psykansairaanhoitajan. Sairaanhoitaja oli ihan mukava mutta psykiatri sai minut kiehumaan ja taisin sanoa sille pari ei niin kaunista sanaa. En ole aamu ihmisiä. Mutta kyllä hävettää. Minä siellä kellistelin huoneessani ja kuuntelin toisia ihmisiä joilla oli oikeasti kipuja ja huono olla. Ja mitäs minä hieman vain pelkäsin itseäni voi taivas mikä vati olen. Nyt tästä menee tieto sitten vielä mtt:hen ja se se vasta ottaakin nuppiin.
Tätä nyt en vain ymmärrä että miksi olen itselleni niin vihainen tästä kerrasta kun periaatteessa toimin kerrankin oikein. En läheskään ole ollut itselleni näin vihainen ja pettynyt itseeni kun tikkejä olen ollut noutamassa.

Kun et viiltänyt, se endorfiiniannos jäi saamatta. Vähän kuin huumeenkäyttäjän pitäisi olla ylpeä siitä että vastusti kiusausta eikä vetänyt, tai alkoholisti joka kieltäytyi ryypystä. Sen jälkeen pitäisi tuntea itsensä vahvaksi ja mahtavaksi, mutta kun huume puuttuu, on oikeastaan vain paska olo.

Toisaalta vastuullisen käytöksen oppiminen on ensimmäinen askel paranemiseen. Ja ei ne kaikki askeleet hyville tunnu, aika puutahan se on oppia pois itsetuhoisuudesta. Sen onnistumisen huomaa vasta sitten kun on mennyt vuosi ja katsoo taaksepäin sekä tajuaa nauttineensa aika monesta asiasta sen vuoden aikana. Edistyminen on ihan yhtä salakavalaa kuin se viiltelyn suokin.

Viiltely on tosiaan salakavalaa.
Olen yrittänyt olla repsahtamatta jonkin aikaa. Viiltely on tosiaan vaikea addiktio.
Toisinaan pystyn olemaan jopa ajattelematta viiltelyä, mutta esim. olen pari päivää fantasioinut viiltelystä, sitä ihanaa tunnetta kun viillän "puhtaaseen" kohtaan kehossa ja muistan tunteen siitä endofiiniannoksesta. Lauantaina fantasiat valloittivat taas mieleni täysin ja yritin taistella sitä vastaan.

Yleensä viiltelen vain, kun on tosi paha olla ja itseinho ja itsari pyörii mielessä ja toivo katoaa.
Lauantaina viilsin vain, koska entiset haavat alkoivat paranemaan, enkä tarvinnut enää laastareita. Silloin olen haavoittuvainen viiltämään, koska on "paako" saada lisää uusia haavoja, joita voin sitten hoitaa.
Tällöin addiktio itsessään ottaa vallan. Sunnuntaina viilsin taas, koska toivottomus ja tunnottumus vaati viiltämistä.

En haluaisi taas sairaalaan katkolle, koska se paikka on karmea ja se vieroitus viiltelystä olisi vain tilapäistä.
Kukaan ei oikein ota itsetuhoisuuttani kovin vakavsti (perhe, ystävä ja joskus psykologi ja lääkäri). Jos kukaan ei kerro minulle, että "sä tulet kuolemaan tuohon ennemmin tai myöhemmin jos käy huono tuuri", uskottelen itselleni, ettei tämä nyt niin vakavaa kai sitten olekaan. Siten ehkä anna itselleni oikeuden viiltää.

Olen täysin väysnyt itsetuhoisuuteen. Kuitenkin ongelma on, että haluan lopettaa, mutta en oikeasti ehkä haluakaan. Motivaatio on vieläkkin täysin olematon.