Olen 24-vuotias nainen. Minulla on periaatteessa kaikki hyvin. On rakastavat vanhemmat, paljon ystäviä joiden kanssa on syvällinen ja luottamuksellinen suhde, mulla on työpaikka jossa viihdyn, hyvä kämppä ja ihana kämppis. En tunne, että minulta puuttuu mitään. En vaan tykkää elämästä. Ei ole kyse siitä että kaipaisin erilaista elämää, en vaan tykkää siitä tunteesta että oon elossa. Enkä oo koskaan tykännyt. Jo lapsena suunnittelin eri tapoja tehdä itsari, ja ajattelin että ne on ihan perus ajatuksia mitä kaikki miettii. Olen kokenut seksuaalista pakottamista joitakin vuosia sitten, se on toki jättänyt aikamoiset traumat, mutta sekään ei tunnu niin pahalta kuin elämä. En koe tosiaan että mikään rajoittaisi mua elämästä ja tekemästä haluamiani asioita, mut mikään vaan ei tunnu erityisen hyvältä. En ees tykkää rakastumisen tunteesta, koska en tajua miten joku tykkää siitä et pää on niin sairaalla tavalla sekaisin. En pelkää sitä, en vaan tykkää.

Koen, että kuolema on helpotus. Joskus puhuin näistä asioista, mutta tuntui pahalta ihmisten huoli mua kohtaan. Nyt tämä on vaan suuri salaisuus mun sisällä. Ei edes ole kyse siitä että mulla olisi huono itsetunto tai vihaisin itseäni. En vaan tykkää olla elossa ja kukaan ei sitä varmaan ymmärrä. Terapia kaatui siihen etten saanut Kelalta korvausta, koska olin jo aiemmin saanut. Toisaalta en usko, että kukaan pystyy saamaan tätä tunnetta pois. Syön masennuslääkkeitä. Ne auttaa masennukseen, mutta ei tykkäämään elämästä. Se vaan tuntuu niin lohdulliselta että joskus ei tarvii olla ollenkaan. Ainut syy miksi jatkan elämää on se vaihtoehto, että on joku tuonpuoleinen ja siellä on joku sääntö, että jos elämä jää ”kesken”, joutuu tänne uudestaan. Haluan vaan varmistaa että en oo olemassa
enää. On vaan vahvasti semmonen olo että en kuulu tänne.