Kukas niin sanoo?

Työpaikalla. Muuta "elämää" ei ole.

Sama tunne reilu vuoden jälkeen taas , mikäs nyt eteen tuntuu ettei millään jaksa ajatukset pysähtyy ja tulee mieleen olenko minä kunnossa vai olenko mielestäni kunnossa ja muut tietävät minun olevan sekaisin,

Liikaa vissiin töitä , liikaa painetta taitaa joutua taas kohta lomalle.

Kontrollikäynti olikin sitten melkoinen murtumisen paikka.... ihan puskasta tuli kaikki... lääkärin ensimmäinen kysymys "miten on mennyt" ja olin täysin palasina, ei yhtään kokonaista, saati järkevää lausetta suusta tainnut päästä. Tärinä oli ihan kamalaa, erikseen piti muistaa, että hengitä: sisään, ulos, sisään. Kyyneleetkään eivät näytä loppuvan.

Saikku siis jatkuu vielä, mikä on varmaan hyvä. Ja lääkitys pistetään uusiksi. Sen on pakko olla hyvästä, kun eihän tässä ole mitään mieltä.

Ensi viikolla keskustelu pomon ja lääkärin kanssa - koko tulevaisuus vaakalaudalla. Miten niin pieniltä tuntuvat asiat voivatkin romahduttaa ihmisen? Miksi en enää jaksanutkaan? Mikä meni pieleen? Tein varmaan jotain väärin.

Lääkäri kysyi myös aionko tehdä itsarin, niin ihan sielun syvyyksistä tuli, että kyllä varmaan jossain vaiheessa, ainakin kun tulee tilaisuus. Se yllätti itsenikin... siis että sanoin tuon ääneen.

Onneksi sain lääkitystä myös pahaan ahdistukseen, josko se helpottaisi jatkuvaa pakokauhunomaista oloa.

Oikeasti haluaisin vain olla olematta olemassa...

Hei Jaksaako?

Selvähän se että sairaslomasi jatkui,kun olet tällä hetkellä kipeä. Kysyit miten pieniltä tuntuvat asiat voivat romahduttaa ihmisen. Itselläni on sellainen kokemus. että pääsin tahdosta riippumattomaan hoitoon suljetulle osastolle, ja ailloin olin romahtanut tilanteessa etten huomannut että juhannuksen vuoksi ruokakaupat olivat jo kiinni, enkä voinut laittaa ruokaa pojalleni. Yhtäkkiä kaikki epäonnistumisen tunteet tulivat päälleni ja otin pari unilääkettä saadakseni tauon tunteisiini. Sitten olin kuitenkin soittanut ambulanssin ja lopusta en muista mitään. Olin kolme viikkoa hoidossa.
Psykiatri sanoi että minulla oli herkkä kohta sillä kohdin. Niin olikin, pyrin aina poikiani tavatessa hoivaamaan heitä parhaani mukaan, ikäänkuin voisin jotenkin parantaa heidät. Sitten tuollainen mitätön asia sai minut murtumaan.
En tiedä, mitkä asiat ovat saaneet sinut romahtamaan. Ole armollinen itsellesi, usein me ihmiset olemme säälimättömiä itseämme kohtaan. Kaikessa ei tarvitse olla täydellinen, ei edes hyvä. Nyt sairauslomalla ollessasi hoivaa itseäsi hellästi. Palaat sitten takaisin töihin kun olet terveempi. En tiedä mitkä rutiinisi ovat, mutta yritä laittaa ainakin päivävaatteet päällesi aamuisin, ja syödä lämmin ateria joka päivä. Löydät varmaan pieniä ilonaiheitakin päivääsi. Toivotan hyvää jatkoa sinulle ja kirjoittele kun kerkiät.

Mulla oli tasan kymmenen vuotta sitten rankka työuupumus, jota piilottelin kunnes lopulta en työpaikalla tehnyt muuta kuin tuijotin ruutua pari tuntia ja lähdin ahdistuksesta kotiin. Siitä sitten lääkärille ja vastaavat keskustelut kuin sulla Jaksaako.

Mitä sitten tapahtui? Kyllä ainakin sen voin varmasti sanoa, 10 vuoden kokemuksella, että työn ulkopuolellakin on elämää. Paljon ja monenlaista elämää. Aika harva tässä maassa sanoo tai määrittelee toiselle ihmiselle, millä tavalla hänen tulisi elää. Sen sijaan aika moni tyyppi haluaa auttaa toisia ihmisiä, siis psykologit, harrastuspiirien ohjaajat ja vaikka ketkä. Tarkoitan kuitenkin lähinnä niitä, hyviä tyyppejä, jotka on kokeneita, viisaita opastamaan uusien purjeiden käyttöä tällaisissa myrskyn hetkissä ja sitä seuraavissa täysin tuulettomissa olosuhteissa.

Voimia. Kehun sitä vaihtoehtoa, että ottaa vähän aikaa ja etäisyyttä jotta voi keksiä jotain mieluisia juttuja.

IS:ssä oli juttu siitä, kuka masentuu ja kuka ei sekä jotain syistä. Yhteenvetona oli jotenkin, että masentunut on saamaton ja laiska. Masentuneen pitää vain tehdä päätös, että ei ole masentunut ja kaikki korjaantuu. Ja kommentit olivat samansuuntaisia.

Tulipa lämmin olo sydämeen...

Toisaalta sanotaan että perfektionisti saattaa sairastua masennukseen. Eikä siis laiska.
Paljon varmaan riippuu lapsuudesta,kuinka valoisasti suhtautuvia ja positiivisia vanhemmat ovat olleet. Luulen että optimismi tarttuu, samoin kuin epäluulo, vähättely, mitätöinti.
Olen itsekin masentunut ja kaiken lisäksi äiti. Toivon ettei tämä minun sairauteni muodostuisi taakaksi tyttärelleni. Toivoni panen mm. siihen että kun hän eli pikkulapsivuosiaan, olin tosi onnellinen. Ehkä hän ehti kasvaa toiveikkaaksi ja luottavaiseksi silloin, ja tämä huonompi vaihe ei vahingoita häntä. Ja kyllä minä puheen tasolla vedän sellaista "kaikki hyvin" roolia, en tiedä miten onnistun siinä. Ainakin Neil Hartwick on kirjoittanut kirjan masennuksestaan, ja hän oli kaikkea muuta kuin laiska ennen masentumistaan. Sekä Tellervo Koivisto. Sitäpaitsi monien kirjailijoiden (tuotteliaiden) sanotaan kärsivän masennuksesta.
En usko että laiskuuttaan kukaan masentunut olisi sairauslomalla. On sen verran suuri kynnys jäädä siitä syystä saikulle. Itse tiedän kun olin neljä kuukautta saikulla, ja otin sen vastaan vasta kun lääkäri sitä painavasti sanoi (istuin itkemässä siellä vastaanotolla). Kenenkähän mielipide se siinä lehdessä oli? Lääkärinkö vai peruspertsan?

Sen verran tästä vaan, että nykysysteemi ruokkii ihmisten 'rääkkäystä'.
Kuukausi kerrallaan masennuksen takia sairauslomaa, ei tee oikeasti mitään kun kaiken aikaa ahdistaaaa että viikon päästä pitäis olla taas 'remmi'kunnossa, kuin astumasssa remmiin ja työn tohinaan.
Masennukseen pitäisi saada kunnolla parannusaikaa - tuo 4kk - se kuulostaa siltä, että siinä ajassa ehtii todella jo levätäkin ilman jatkuvaa stressiä lääkärilläkäymisistä.

Hei!
Minulle kirjoitettiin itseasiassa 5 kuukautta sitä saikkua, mutta toivuin niin paljon että palasin jo 4 kk:n jälkeen töihin. Olen samaa mieltä että kuukausi kerrallaan periaate ei ole hyvä. Minulla meni pari kolme kuukautta ihan vaan sohvan pohjalla.

arka ja erakoksiko

Se juttu oli joku ihan oikea tutkimus, tosin ei Suomessa. Eniten mua loukkaisvat ne kommentit: laiskoja, ei kukaan masennu jos ei halua, masennuksesta paranee kun vaan päättää niin, jne.

Lyhyt saikku on kidutusta, olet täysin oikeassa!!! Oma masennuksenikin alkoi ihan pienestä ja se olisi varmaan parantunut, jos HETI olisi saanut vähintään 2 kk:n sairasloman ja tarpeellisen lääkityksen. Vaan ei: "kyllä sä vielä jaksat"....

No, nyt kärsin vakavasta masennuksesta ja saikkua tulee näillä näkymin 6 kk, siis puoli vuotta. Vasta kontrollikäynti psykiatrilla sai aikaan todellista "toimintaa" eli pitkän saikun ja lääkityksen tarkistamisen.

Ahkera ja tunnollinen olen minäkin ollut, jo lapsesta - ja nyt haukutaan saamattomaksi... Uskon, arka, että lapsuus vaikuttaa ehkä enemmän kun uskomme, tai ehkä se riippuu tyypistä. Mun mutsi oli varmaan masentunut ollessani pieni (kun oli naimisissa väkivaltaisen alkoholistin ja narsistin kanssa). Luulen, että hänen voimansa menivät oman hengen säilyttämiseen. Uskon kyllä, että lapsesi on saanut hyvän alun.

No, oli se kolmekantakeskustelu ja puheet ovat kyllä kauniita - ovat olleet aina - mutta tekojen kanssa onkin toisin. Saikulla pitäisi mennä töissä käymään, kun "olet niin tarpeellinen" ja "emme pärjää ilman sinua".... höh! Missä oli tuki, kun olin sairastumassa???!

Tuli sekava kirjoitus mutta sekava on olokin. Onnex on nyt aikaa kerätä itseään ilman, että pitää jo valmistautua töihin palaamiseen.

arka kirjoitti 29.1.2012 16:45
... Ole armollinen itsellesi, usein me ihmiset olemme säälimättömiä itseämme kohtaan. Kaikessa ei tarvitse olla täydellinen, ei edes hyvä. ...

Minusta joskus on hyvin hankala tietää, että milloin olen itselleni "armoton", säälimätön ja milloin minun pitäisi oikeasti vaan pakottaa itseni tekemään jotain, vaikka se tuntuisi epämiellyttävältä, pelottavalta, ahdistavalta. Varmaan minua on sekoittanut sama huomio, jonka nimimerkki "Jaksaako?" on myös tehnyt: ympäristön paine ja yleinen mielipideilmasto, että "masentuneen pitäisi vain ryhdistäytyä" jne.

arka kirjoitti 31.1.2012 16:33

Toisaalta sanotaan että perfektionisti saattaa sairastua masennukseen. Eikä siis laiska.Paljon varmaan riippuu lapsuudesta,kuinka valoisasti suhtautuvia ja positiivisia vanhemmat ovat olleet. Luulen että optimismi tarttuu, samoin kuin epäluulo, vähättely, mitätöinti. ...

Ajattelen välillä olevani saamaton, vaikka oikeasti jarrutan toimiani täydellisyyden tavoittelulla ja asioita pelkäämällä. Molemmat vanhempani ovat pessimistejä ja varsinkin isäni on hyvin vaativa, periaatteellinen ja voimakastahtoinen ihminen. Mutta molemmat vanhempani ovat myös hyvin huolehtivaisia ja rakastavia.Luulen että minuun on ikäväkseni "tarttunut" pessimismiä ja kovaa vaatimustasoa vanhemmiltani. Mutta en minä vanhempieni syyksi sitä mitenkään laita. He ovat tehneet parhaansa ja olleet puutteellisuuksineenkin oikein hyvät vanhemmat.

Lapset "perivät" vanhemmiltaan myös hyviä ominaisuuksia. Ja sisarukset voivat olla keskenään hyvin erilaisia, joten sekin kertoo että vanhemmilla on kuitenkin vain rajallinen vaikutus lapsiin. Yritän tässä sanoa, että mielestäni sinun, nimim. "arka", ei tulisi murehtia masennuksen vaikutusta lapsiisi. Kyllä he "imevät" itseensä ja kokevat sinun rakkautesi johdosta niin paljon hyviäkin asioita.

Minunkin mielestä tässä ketjussa kuvattu lyhytaikainen "saikuttaminen" on todella huono juttu. Lääkärillä juokseminen ja vain lyhyen sairausloman saaminen ei paranna kenenkään vointia. Tarvitaan pitempi lepo ja tukitoimia (lääkitys, terapia tms).

Ihmisiä todellakin ajetaan loppuun työelämässä, kun apua ja lepoa ei tarjota (riittävän) ajoissa. "Jaksaako?", keskity nyt vain oman vointisi parantamiseen ja voimien keräämiseen. Yritä unohtaa ulkopuolisten ikävät kommentit -- eivät he sinua tunne eivätkä muutenkaan ole oikeutettuja haukkumaan ketään. Itse pyrin välttämään sellaisten artikkelien ja kommenttien lukemisen, joissa asenteena on mainitsemasi kaltainen saamattomaksi ja laiskaksi haukkuminen.

Naamiotaake,

Kiitos viestistäsi! Siinä oli jotain todella lohduttavaa. Tuli hyvä mieli. 🙂🌻

Eilen olin kulttuuritapahtumassa ja itse tapahtuma oli mainio, pidin todella.

Miksi sitten kotimatkalla päähäni nousi ajatus, että olisi pitänyt lopettaa elämä jo silloin kun tämä paha masennus iski? Enkö voikaan paremmin? Miksi hyvä kokemus nostatti pintaan todella pahan olon????

Ihan oikeasti, jos/kun kukaan ei osaa antaa jotain neuvoa siitä, miten tästä suosta noustaan, niin miksi pitäisi kärsiä?

Loukkaantuneet eläimetkin lopetetaan. Parantumattomasti sairaat eläimet lopetetaan. Miksi minulle ei suoda samaa?

Kaikilla täällä tuntuu olevan joku läheinen; mies/vaimo, tyttö-/poikaystävä, paras kaveri, perhe, äiti, isä....

Entä kun ei ole ketään? Kun on viikkoja puhumatta kenenkään kanssa? Paitsi kaupassa kassan heitetyt hei-kiitos-moido.

Kun töissäkin joutui olemaan, tiimin jäsenenä, muista erossa? Kun ei töissäkään puhunut moneen päivään kenenkään kanssa?

Nyt loppuu myös ammattituki. Pitäisi tässä yksin jaksaa löytää terapeutti, siis jos psykiatri sellaisen lausunnon kirjoittaa...

Vaikka en haluakaan olla keskipiste, niin jonkin verran kontakteja olisi mukava olla...