En siis tosissaan tiedä mitä pitäis tehdä …
Käyn psykiatrilla, mutta kontaktia ei tunnu siellä päässä olevan lainkaan & olen koittanut saada sitä kautta musiikkiterapiaa kun tiedän yhden jolle pystyisin puhumaan, mutta tämä nykyinen psykiatrinen sairaanhoitaja ei kuuntele muo lainkaan. Puhuu päälle, sekä kyselee vain koko ajan samaa kysymystä ”Miten on viikko mennyt?”.
Ei enään tiedä kenen puoleen pitäisi kääntyä kun omassa elämässäni ei ole ketään jolle puhua, mulla kun on vaan niin iso tarve saada purettuu asioita sisälläni, mutta en halua kenenkään joutuvan tuntea millasta tuskaa mä kärsin/olen koko elämäni kärsinyt. Tuntuu vaan että pitäs saada puhua edes jollekkin joka vois vähääkään kuunnella & ymmärtää. Toisaalta oon aina tuntenu niin ettei muo pystytä ymmärtämään, olen vääränlainen ihminen jos edes ihminen ylipäätään..

Mun on helppo puhua asioista jos huomaan toisen olevan vähääkään kuuntelutuulella etenkin viestein. Mutta aina tuntuu siltä että en voi häiritä ketään enkä halua ihmisten oikeasti tietävän välttämättä mun elämästä kaikkea, johtuen siitä kun se ei todellakaan ole ollut mitään helppoa. En halua saada ihmisiä huonolle tuulelle omien ongelmieni/asioitteni takia.

Mulla on vähän myös sellanen ongelma, että autan mielelläni muita, kuuntelen todella hyvin & ymmärrän muita ihmeellisen .. Tuntuu aina etten halua kenenkään joutuvan kokemaan samankaltasia asioita mitä itse olen kokenut/koen, niin yritän parhaani mukaan auttaa apua tarvitsevia. Ongelma onkin sitten siinä että en välitä / arvosta itseäni lainkaan, joten jään yksin potemaan kaikki omat tunteeni/asiani enkä sitä oikein kestä. Jokainenhan tarvitsisi edes jonkun kelle puhua, mulla vain sellaista ei ole.

Mun elämässäkin on ihan liikaa ongelmia kertoa kaikkea yhdellä kertaa & enempi osaan vastailla kysymyksiin kuin vain avautua niin että pyydetään vain kertomaan tilaanteesta, ongelmia tuottaa enempi ehkä että koen itseni arvottomaksi, elän vain auttaakseni muita.. Mutta eihän sen pitäisi mennä niin? Kuitenkin mä en halua ihmisten joutuvan murehtivan mun takia.

Lyhyesti voin jotain yrittää sanoa omasta tilanteesta.
Olen todella hyväsydäminen, syvällinen, aito & tunteellinen ihminen, mutta tuntuu että ne on vain huonoja asioita itsessäni, kun arvostan muita paljon itseäni enemmän, enkä halua ihmisten miettivän asioita mun takia, koska mulla ei ole mitään väliä…
Koko ikäni tähän asti 7-vuotiaasta lähtien olen elänyt kuin roska yhdessä nurkassa. Koulukiusattu/syrjintä on mulla aina ollut, mutta ei tosiaan se pahin, ei muo kuitenkaan kun muutamia kertoja olla väkivalloin kiusattu, vaikka kerran koko luokka yrittikin tappaa mut ylä-asteella. Se ei kuitenkaan ole musta pahinta, vaan tämä yksinäisyys, jota joudun koko ajan tuntemaan.
Mulla ei ole koskaan ollut yhtäkään kaveria sitten tarha-ajoista.. Ei koskaan ketään kelle olisin voinut puhua. Äiti & täti ovat liian läheisiä mulle, huolestuu liiasta/turhaan useimmiten eli eivät osaa ymmärtää muo samalla tavalla kuin ymmärtäisi joku toinen ei yhtä läheinen, ketään muuta ei vain ole.
Lapsuudenystäville ei voi enään edes puhua, yritin yhtenä päivänä kun tokaisin tosissani haluavani kuolla, oletin kai että he olis ymmärtänyt vähänkään & kysynyt miksi siltä tuntuu tmv.. Mutta ei, he nauroivat asialle ihankuin olisin heittänyt läppää. Olin vähän hämilläni siitä, kun he pienempänä mut kuitenkin tunsivat & tietävät että olen yksinäinen, kiusattu & syrjitty. Siinä sitten taas näki ettei edes heille voinut puhua kun eivät ymmärtäisi..

Joo olen 19 vasta, mutta mun on aina ollut mahdoton saada edes kavereita/kaveria. Mut tuomitaan ulkonäön perusteella useimmiten, niin ettei anneta edes mahdollisuutta tutustua. Mä olen kaikille aina ollut joko roska josta ei pidä välittää & jota halveksitaan, taikka sitten tullaan suoraan sanomaan / lähetellään ”haukkumis” viestejä.
Olen kyllä samaa mieltä useiden kanssa esim oman ulkonäköni suhteen, mutta en ymmärrä miksi kaikki katsoo ulkonäköä.. Tiedän kuitenkin itse että olen sisimmässä varmaan yksi hyväsydämisimmistä ihmisistä, enkä ymmärrä miksi ulkonäkö vaikuttaa niin paljon.
Olen mä yrittänyt kavereita saada monella tapaa, lähestyminen ei onnistu, koska silloin mut on aina huomattu & ajateltu vain sitä kuinka inhottava olen. Viesteillä puhuminen (nettikaverit) taas, no on niitä muutamia ollut & ihmiset on ollut todella yllättyneitä mun hyväsydämisyydestä, sekä halusta auttaa & siitä että myös olen yleensä siihen pystynyt, jotenkin tuottanut toiselle hyvän mielen. Pari kertaa pelastanut itsemurha ajatuksista vain puhumalla viesteillä tuntemattomalle ihmiselle.
Kuitenkin loppujenlopuks aina käynyt niin, kun oon heitä auttanut niin he jatkavat elämäänsä ilosin mielin, unohtaa piakoin mutkin.

Nykyään mä yksinäisyydessä yleensä vain makaan sängyssä (nukun päivisin muutamia tunteja), sitten hetken ehkä selailen netissä puhelimella tai yritän löytää jotakin tän tyyppisiä paikkoja, joissa vois puhua. Sen jälkeen useimmiten taas nukun, välillä menee siihen, että saan vain itketyksi.. Yöllä taas nukun useimmiten, välillä ei uni edes tule, mutta ei ole ongelma & nukunhan mä päivisin, joten en ihmettele lainkaan miksen saa öisin välillä unta heti. Enempi ihmettelen miten pystyn vain nukkumaan niin paljon.. Mulla on kaikki energia luultavasti vain poissa & elämänhalu sinänsä. Siinäkin vain se, että omaan itsesuojeluvaiston enkä pysty satuttamaan itseäni lainkaan fyysisesti
☹️

Njoo, en nyt ehkä viitti pitemmälle mennä… Mulla on paljon muitakin ongelmia kuin yksinäisyys, mutta pahin varmaan mun asioista.. En haluu ketään vaivata mun teksteilläkään ynms avautumisilla, mutta mun vaan on välillä pakko purkaa johonkin jotakin edes, koska joudun pitämään kaiken sisälläni, eikä yksinäisyys todellakaan ole ainoa asia.
Anteeksi tästä. ☹️