Mistähän sitä aloittaisi. Ehkä sitten siitä, että kirjoitan tänne koska tarvitsen jotain apua tilanteeseeni. Tulee ainakin kirjoitettua joitain asioita sanoiksi, mikä ehkä vähän helpottaa.

Olen viisilapsisen perheen isä. Lapset ovat alle kymmenenvuotiaita kaikki. Itse olen täysin sosiaalisesti eristäytynyt ja tällä hetkellä pyrin opiskelemaan – nyt siis työtön. Vaimoni on hyvin dominoiva ja epäluuloinen luonne. Olemme molemmat omalla tavallamme uupuneita tilanteesta. Tukiverkkoa ei oikeastaan ole – minulla ei yhtään. Kodin ulkopuolelta ei lapsia hoideta eikä kotiimme hoitajia pyydetä. Edellä mainittu epäluulo on tässä iso syy. Vanhimmat lapset ovat onneksi koulussa.

Oikeastaan iso ongelma on oma riittämättömyyteni. En jaksa pyörittää kotia (lähes) yksin. Vaimo on lähinnä tietokoneella netissä. Hän ei ole työelämässä/opiskelussa vaan hoitaa pienintä lastamme kotona. Apua saan kovin niukasti. Käytännönasiat ovat pääosin minun harteillani. Tämä ja vaimon lievä ylipaino pitävät huolen, että hänellä on ja pysyy heikko itsetunto. Se taas kasaa muita ongelmia, kuten sen, että hän pitää itseään riittämättömänä minulle. Tämä purkautuu rajuna mustasukkaisuutena. Vaikka sosiaaliset kontaktini ovat häviävän pieniä (hei ja kiitos kassalla ovat jo vilkkaita päiviä), epäilee hän silti uskollisuuttani – jos ei nyt niin tulevaisuudessa kun kouluun/töihin pääsen.

Arjen pyörittäminen on raskasta. Vaimo hoitaa pyykin (kun hoitaa) ja minä ruuanlaiton ja haun kaupasta. Siivous on käytännössä myös minun vastuullani. Minä olen myös se, joka herää aamulla ja yrittää herätellä lapsia kouluun, mikä on alkanut tuntumaan todella raskaalta nykyisin. Tänään en sitten oikein jaksanut herätä itsekään.

Osana ongelmaa näen kevään ja kesän mittaan kasvaneen vaimon koneellaolon, joka vie nykyisin huimasti aikaa. Se vie yöunia ja myös yhteistä aikaamme. Ennen kevättä katsoimme iltasella ohjelmaa yhdessä lasten nukkumaan mentyä. Nykyään katson sitä käytännössä yksin ja vaimo katsoo toista ruutua – vaikka puheidensa mukaan katsoo ohjelmaa kanssani. Ennen jaksoin asiasta huomauttaa, nykyään en enää jaksa. Laitan vain ohjelman päälle tai menen suoraan nukkumaan. Päivä täyttyy samasta rutiinista. Vaimo nousee melkeinpä vain vessaan tai sänkyyn nukuttamaan pienintä. Lasten hakeminen useimmiten onnistuu.

Koneenkäytön kasvamisen myötä myös kriittisyys minua kohtaan tuntuu kasvaneen. Negatiivisen palautteen virta ei vain lakkaa. Kouluun, neuvolaan, mihin tahansa selitettynä lasten huono käytös tms. on minun aiheuttamaani. Osa varmasti onkin, mutta vetää se silti maihin. Omaa näkemystäni en voi sanoa kuin hyvin, hyvin hienovaraisesti tai edessä on loputon sota, josta pääsee vain alistumalla tai lopettamalla koko suhteen. Saan toki kehujakin joskus, mutta se on hyvin yliammuttua ja toisaalta hukkuu näiden negatiivisten kommenttien alle.

Perheen vaatima aika on sen verran paljon, että isompia harrastuksia itselläni ei ole. Liikunta on käytännössä mahdotonta – silloin kun sitä edes jaksaisi. Opiskelu tai muu ajatustyötä vaativa toiminta ylittää nykyiset voimavarani. Tuntuu etten jaksa mihinkään enää keskittyä. Välillä tuleekin vain pyörittyä ympyrää ja mietittyä mitä tekisi. Kaikkea pitäisi tehdä mutta mitään ei jaksa.

Apua tilanteeseen en oikein voi saada. Sukulaiset ja ystävät on poislaskettuja ja mielenterveysapu ja sen hakeminen samoin. Vaimo vaatisi saada tietää kaiken keskustelujen sisällöstä, joten se apu jäisi melko ohueksi. Siispä kirjoitan tänne ainakin tämän viestin verran. Tuntuu, että jotain pitää tilanteesta purkaa, että selviän hengissä taas päivän eteenpäin.

Ero tullee joillekin mieleen tästä tilanteesta mutta en pidä sitä ainakaan nyt mahdollisena. Sekin on kyllä riitojen aiheena tasaiseen tahtiin. Tulee myös välillä mietittyä onko tässä yleensäkään mitään järkee.

Nyt vain ei jaksa uskoa enää tulevaisuuteen. Päivät on vain selviämistä seuraavaan päivään. Kiitos ennen loppua.