Olen ollut koko elämäni ajan varautunut ja tuntenut, ettei minua hyväksytä sellaisena kuin olen. Ihmissuhteet jäävät aina pinnallisiksi, koska tunnen, että ne ovat yhtä esittämistä ja piilottelua. Avioliiitossa olen ollut myös yksinäinen ja muutama vuosi sitten oli todella paha aviokriisi, joka on jättänyt minut todella kylmäksi ja varautuneeksi miestäni kohtaan, vaikka hän ei enää suuremmin hyökkää ja yrittää välttää loukkaamistani. Ei olla keskusteltu asioista, koska en vaan halua, haluan pysyä erilläni hänestä.

Henkisiin ongelmiin sekoittuu fyysisiä.Olen aina ollut hidas ja huonomuistinen ja se tuntuu iän mukana vain pahenevan. Mielialat ovat aina heitelleet, olen mielestäni maanis-depressiivinen persoonallisuus. Innostuessani painan jotain juttua vuorokaudet ympäri, välillä taas makaan enkä pysty yhtään mihinkään. En jaksa huolehtia itsestäni, olen ollut syömishäiriöinen lapsesta asti (kunnon ruoka ei maistu, karkit kyllä) ja liikunta on hankalaa. Luulisin itse, että minulle on periytyinyt suvussani olevia sydänvikoja, koska syke ei nouse silloin kun sen pitäisi ja liikuntayrityksen jälkeen se saattaa olla jopa 300 ja hapetus huonoa. Minulla on myös kroonisesti huono hemoglobiini. Lääkäreihin en luota, enkä halua tutkituttaa sydäntäni, koska pelkään joutuvani johonkin leikkaukseen. Sellaiseen en halua suostua, mieluummin kaadun saappaat jalassa.

No, nämä kaikki taustalla. Olen ollut suurimman osan elämääni kotona käyttäen viittä lastani tekosyynä, mutta viimeiset seitsemän vuotta on ollut pakko käydä töissä. Talous pakottaa. Olen opettaja ja huono sellainen. Pärjään luonnostaan mukavien luokkien kanssa ja siellä minusta saatetaan pitääkin, mutta kuria en osaa pitää. Yritän kaikkeni, koska horjuva itsetuntoni vaatii sitä, että saisin ”rakkautta” noilta oppilailta, kun minulla ei ole ystäviä ja perheessänikin tunnen ulkopuolisuutta. Tähän astisissa työsuhteissa olen ollut hieman kauempana töissä, joten olen pysynyt sulkemaan tietoisuudestani huonosti menevät luokat ja keskittymään niihin luokkiin tai yksilöihin, joilta saan hyväksyntää. Mutta nyt olen oman paikkakunnan yläkoulussa töissä! Ja omasta sosiaalisesta rajoittuneisuudestani huolimatta minulla on silti mieletön tuttavaverkosto täällä. Melkein joka luokalla ainakin yksi tuttujen lapsi! Ja minulla järjetön pelko siitä, että minua aletaan halveksia huonona opettajana ja ihmisenä. Päivä päivältä henkinen taakka kasvaa, työtahtini ja luovuuteni hidastuu ja yöunetkin karkaavat olemattomiin. Ei siksi, etten saisi unta, vaan siksi, etten saa päivän aikana aikaiseksi seuraavan päivän oppituntisuunnitelmia ja materiaaleja, vaan menee yöksi. Näin siitä huolimatta, että olen työpaikalla joka päivä klo 7.00-22.00. Suurin osa ajasta menee ihan hukkaan, torkun pää pöydällä tai tuijotan facebookkia yhä uudestaan ja uudestaan.

Kotona on kaaos enkä saa mitään henkilökohtaisia juttujani tehtyä. Saamattomuus on vaivannut jo pidempään, esim. nyt makselen kahden tonnin veromätkyjä siksi, etten viime vuonna saanut tehtyä veroilmoitusta (olin kotimyynitä harrasteleva ”yrittäjä”, nyt potkittu pois reksiteristä). Raha-asiat ihan ruvella, ennen pyöritin perheen muutamalla satasella kuussa, nyt olen lyhyessä ajassa onnistunut tekemään 7000 euroa velkaa pikavipeillä, vaikka käteen jää parin tonnin palkka kuussa.

Opettajana saa äkkiä mielettömän vastustuksen ja halveksunnan niskaansa, jos ei onnistu. On luokkia, jotka ovat aktiivisesti minua vastaan ja yksi työkaverikin tuli juuri silmille, kun olin antanut jouluna ”liian huonon” numeron hänen lapselleen. Tuntuu että haluan pois. Harmi kyllä tämä pätkätyö kestänee vielä puolitoista vuotta. En jaksa, haluan työttömäksi lepäämään! 😞