Eilen oli paha päivä. Olin totaalisen rikki. Nytkin pää tyhjä. Olisi pakko kirjoittaa, pakko tehdä jotain. Kun en jaksa. Pakko on jaksaa. Pakko.

Mietin kuolemaa. Pelottavan paljon. Mutta kuolema pelottaa. Olisi vain joku paikka jossa olisi, ei olisi tavallaan.

Luin nm. maanvaiva kirjoituksen melomisesta pois. Se kuulosti niin kauniille. Olisi jossain vaiheessa vaan perillä ja siinä se. Mutta minulla on perhe. Lapsilla vain yksi äiti. En voisi tehdä sitä heille.

😯🗯️

Paljon voimia sinulle!

Kun on oikein vaikeaa, yritä ajatella, että jaksan vielä huomiseen. Huomenna yritä ajatella, että jaksan vielä yhden päivän jne. Jos päivä tuntuu liian pitkältä aikaväliltä, yritä ajatella vaikka puoli päivää tai tunti kerrallaan. Niin tyhmältä kuin tämä kuulostaakin, se ihme kyllä auttaa selviämään pahimman pahan olon yli. Sitten kun kertyy kokemuksia pahojen vaiheiden ylittämisestä, alkaa luottaa pohjalla ollessaan, että kyllä täältä taas selvitään, koska on aiemminkin selvitty.

Jos vain suinkin jaksat ja rohkenet, kirjoita tänne, se voi helpottaa. Net-tuki liven ihmisten kanssa keskustelu voi myös auttaa suuresti. Ja jos omat voimat meinaavat loppua tyystin, hakeudu ennen voimien totaalista loppumista vaikka päivystykseen. Älä vain jää yksin vaikeuksiesi kanssa. Jos lähipiirissäsi ei ole mahdollisuutta apuun ja tukeen, yritä jaksaa hakea sitä kauempaa: tältä, terveydenuollosta jne. Saatko tällä hetkellä jotain apua tai hoitoa vai oletko aivan uuden tilanteen edessä? Hae rohkeasti apua, jos et ole vielä hakenut. 🙂👍

Cella,

Tutulta kuulostaa tuntemuksesi. Et ole yksin ajatustesi kanssa. Täällä toinen äiti, joka ajoittain pohtii samoja asioita. On huonoja päiviä, sitten taas parempia hetkiä. Pahimpina hetkinä yritän aina muistaa, että niitä parempia hetkiäkin on oikeasti joskus olemassa.

Oletko hakenut apua? Onko sinulla täällä tukihenkilöä?
Lähetän roppakaupalla lämpöisiä ajatuksia!

Kiitoa aya ja Kamelin selkä!

Olen täällä tukinetissä uusi mutta "sairauteni" kanssa olen ollut nyt viime vuoden loka-maraskuusta. Lääkitys on, sitä on vaihdeltu. Eräs lääke sai minut vaarallisen itsetuhoiseksi. Se lopetettiin. Kaikki alkoi yksi yö. Sain päähäni että kuolen, nyt kuolen, mulla on jokin sairaus. Valvoin koko yön ja itkin ja tärisin aivan horkassa. En koskaan unohda sitä yötä. Seuraavat viikot itkin ja tärisin. Makasin keittiönlattialla ja huusin koska tuntui niin pahalle. Siinä vaiheessa menin lääkärille. No, lääkkeet vei paniikkikohtaukset pois mutta tää ahdistus ja masennus jatkuu. Toki tässä on hyviäkin päiviä jolloin olen oma itseni ja riemu siitä tunteesta on valtava. Mutta sit tipun, ja kovaa.

Täällä minulla ei ole tukihenkilöä, en tiennyt että sellaisen voi saada, irl olen käynyt juttelemassa kriisihoitajalle viikon-kahden välein. Hän laittoi lähetteen minulle psyk. polille muttei sieltä mitään kuulu. On minulla ystäviäkin joille puhua mutta en jaksa enää edes puhua. En tavata ketään, en mitään. En vastaa enää puhelimeen, laitan vaan viestiä perään et anteeksi, en jaksa puhua.

Mutta kuinka ihmeen pitkälle pitää jaksaa? Missä kunnossa ihmisen on oltava ennenkuin pääset hoitoon? Puukko ranteella, seistä junaraiteilla? Olen hakenut apua siis loka-marraskuussa ja edelleen olen sellaisessa "välitilassa", eli olen hakenut apua, lähetteet ym on olemassa mutta mitään ei vaan tapahdu, niin paitti lääkityksen siis olen saanut.

Hei!

Lainaus" Toki tässä on hyviäkin päiviä jolloin olen oma itseni ja riemu siitä tunteesta on valtava. Mutta sit tipun, ja kovaa."
Nuo romahdukset ovat ikäviä masennukseen kuuluvia juttuja, sen olen saanut itsekin huomata. Mutta ajan kanssa ne lyhenevät kestoltaan ja niitä alkaa tulla harvemmin. Lopulta alkaa luottamaan, että vaikka niitä tulee, ne menevät ohi.

Lainaus: "Täällä minulla ei ole tukihenkilöä, en tiennyt että sellaisen voi saada"
Tuossa tämän näyttönäkymän vasemmassa laidassa on "Net-tuki Live". Sieltä voi saada livenä tukea päivystysaikoina. Sitten voi saada myös oman tukinehkilön, jolle kirjoittelee postia ja saa jonkin ajan kuluttua vastauksen. Nämä jutut löytyvät tuolta "Oma tuki" -kohdasta.

Lainaus: "On minulla ystäviäkin joille puhua mutta en jaksa enää edes puhua. En tavata ketään, en mitään. En vastaa enää puhelimeen, laitan vaan viestiä perään et anteeksi, en jaksa puhua."
Ymmärrän tasan tarkkaan. Kirjoita vaikka tänne, täällä kuitenkin aina joku jaksaa käydä, vaikkemme kaikki kovin jaksavaa väkeä olekaan. Joskus en itsekään käy täällä pitkiin aikoihin. Nyt satuin käymään.

Lainaus: "Mutta kuinka ihmeen pitkälle pitää jaksaa? Missä kunnossa ihmisen on oltava ennenkuin pääset hoitoon? Puukko ranteella, seistä junaraiteilla? Olen hakenut apua siis loka-marraskuussa ja edelleen olen sellaisessa "välitilassa", eli olen hakenut apua, lähetteet ym on olemassa mutta mitään ei vaan tapahdu, niin paitti lääkityksen siis olen saanut."
Siinäpä hyvä kysymys. Itse en ole ollut osastolla, kun olen viimeiseen hengenvetoon asti kieltäytynyt siitä tietyistä henkilökohtaisista syistä. Niin lääkäri, terapeutti kuin puolisokin ovat sitä pahoina aikoina ehdottaneet. Netistä olen lukenut, että monen on ollut vaikeaa päästä hoitoon ja hoitojaksot ovat olleet toisinaan hyvin lyhyitä ehtimättä auttaa kovinkaan paljoa. Varmaan myös hyviä kokemuksia löytyy.

Itse nyhjötin pahimmillaan sängyn pohjalla viikkokausia yhteen putkeen. En jaksanut huolehtia edes hygieniasta, saati mistään muusta. Kuntoutumisen myötä pikkuhiljaa sain itseäni liikkeelle, pikkuhiljaa pinnistelin jopa kauppaan ihmisten ilmoille (mutta vain rauhallisina aikoina ja ihmisiä tarkasti vältellen). Nyt sentään menee jo tuota aikaa paremmin, vaikka hyvin paljon on vielä matkaa toipumiseen. Kuntoutumisen kulmakiviä ovat olleet lääkitys ja terapia (terapia alkoi noin vuoden kuluttua diagnoosista, kun olin riittävän "hyvässä" kunnossa sitä jaksaakseni).

Murtunut jalka paranee yleensä kuukaudessa, mutta murtunut mieli vie paljon enemmän toipumisaikaa. Anna itsellesi aikaa, mutta yritä jaksaa vaatia hoitoa, jos sitä ei kuulu kohtuullisessa ajassa. 🙂👍

Hyvin kirjoitettu Kamelin selkä!

Lisäisin vaan sinulle Cella, että olen tosi pahoillani puolestasi, kun avun saanti tuntuu kestävän. Se taitaa vain olla tällä hetkellä se käytäntö. Koita jaksaa vaatia sitä itsellesi.

Voimia! 🙂👍

Kiitos Kamelin selkä kannustavista sanoista.

Itsellänikin hygienia välillä mitä sattuu. Ja moni asia kuulosti niin kovin tutulle. Olen pahimmillani ollut viikon peseytymättä. Sitten jo mieheni puuttui peliin, hän pesi minut kun en itse jaksanut. Istuin suihkun lattialla ja itkin, mies pesi hiukseni ja muun kropan.. Saan kiittää luojaani miehestäni, hänen tuestaan ja iki positiivisesta suhtautumisesta "kyllä me tästä selvitään".

Tänään istuin tunnin erään kaupan kahvilassa, enkä pystynyt nousemaan ja menemään ostoksille. Olin täysin lamaantunut. Mutta, sitten lähdin, tein ostokset, ai että minua ahdisti. Itketti. Tulin kotiin ja itkin. Sitten keitin kahvit ja olo onkin jo parempi, ei hyvä, mutta parempi kuin siellä kahvilassa aikaisemmin päivällä.

Olen iloinen että löysin tämän paikan, kiitos vielä Kamelin selkä kun opastit tuohon live hommaan ja tukijuttuihin. 🙂🌻

Tsempit ja 🙂🌻 kaikille täällä käyville.

Olet Cella onnekas kun pystyt vielä itkemään. Itke niin paljon kuin pystyt, se purkaa ahdistusta. Ole onnellinen myös rakastavasta miehestä ja perheestäsi. Elämässäsi on paljon hyviä asioita joista voit olla onnellinen. Kun itse muutama vuosi sitten olin vaikeasti masentunut, minulla ei ollut enää mitään tunteita. En osannut itkeä. Epämääräinen paha olo ja ahdistus täyttivät mieleni. Pikkuhiljaa lähdin paranemaan iki-ihanan psykologini avulla, kun etsin ympäriltäni hyviä ja kauniita asioita ja yksityiskohtia. Masennukseni todettiin myös saatuani kamalan paniikkikohtauksen, ja useampiakin myöhemmin. Luulin kuolevani. En olisi uskonut, jos joku olisi sanonut että olen viiden vuoden kuluttua terve ja vakituisessa työpaikassa. Se on mahdollista.
Mutta Cella, sinun ei tarvitse ajatella niin pitkälle. Iloitse tästä päivästä ja tästä hetkestä. Olet hyvä ja arvokas ihminen vaikka väsynyt oletkin. Koita jaksaa tämä päivä loppuun, huomisella on omat murheensa.
Toivon että selviät!!🙂🌻

Taikku79!

Kiitos vastauksestasi. Joo, pystyn itkemään, joskus. Yleensä en. Olen vaan ja ahdistus ja paha olo siällä vaan on. Usein tujottelen seinille. En pysty silloin itkeä. Joskus yritän väkisin vääntää itkua, sitten alkaa jo naurattaa kun yritys on niin typerää.

Puhut totta, olen onnekas. Minulla on ihana mies, ihanat lapset. Aina en vaan jaksa iloita heistä. 😭 Liian usein haluaisin olla vaan yksin, ilman että joku odottaa minulta jotain. Ruokaa, huomiota, apua läksyissä. Pakotan itseni kuitenkin hymyilemään ja antamaan lapsille itseni vaikka sillä hetkellä olisin mieluummin pimeässä huoneessa yksin. Mutta toisaalta juuri lapset ja mies minut tässä maailmassa pitävätkin, kun on pakko. Jos heitä ei olisi, ei minulla oli syytä/pakkoa tehdä mitään ja uskon että masennukseni olisi vielä pahempi, mikäli elossa enää edes olisin.

Minä myös sain paniikkikohtauksia, kamalia sellaisia joista yhden pahimmista lapseni näkivät. En ikinä unohda esikoisen säikähtänyttä katsetta. Myöhemmin hän tuli kysymään "tulitsä äiti sokeeksi, sun silmät näytti niin oudolle" Silloin sydämeni itki. Minun teki mieli siltä seisomalta juosta pihalle ensimmäisen auton eteen. Pois tästä maailmasta pilaamasta lasteni elämää. Mutta se se vasta olisi lasteni elämän pilannutkin. Itse menetin isäni henkirikoksen uhrina lapsena. Isättömyys seuraa minua aina. En halua samaa lapsilleni.

Mutta siinä on tultu eteenpäin ettei paniikkioireita enää ole, lääkkeet on niihin tehonneet hyvin. 🙂👍

Maailma on paha paikka masentuneelle. Minut heitettiin ulos kerran yhdestä lounasruokalasta, kun iski niin valtava uupumus, että jouduin laskemaan pääni pöydälle. Aloin huutaa tädille moisesta törkeydestä ja poistuin. Olin sentään jo syönyt. Jälkeenpäin kun vittuilin, niin väitti että poisti minut ulos huutamisen vuoksi....😟

Celly, kuinkas hurisee tänään? Kerro joku mukava asia mitä tänään tapahtui!
Minkä ikäiset lapset sinulla on? Olisiko sinun ja miehesi mahdollista päästä edes vuorokaudeksi johonkin kahdestaan? Johonkin kivaan paikkaan, mistä kumpikin tykkäisitte. Esim. kylpylään, itse ainakin rentoudun niissä.
Onko sinulla joku tietty asia mikä aiheuttaa murhetta? Ei sitä tietenkään pakko ole tässä kertoa jos et halua. Mitä harrastat? Tai harrastit aiemmin? Tee joka päivä joku kiva juttu niin saat vähän hyvää mieltä. Katso vaikka peiliin ja hymyile itsellesi, ja sano että onpas kiva hymy. Kuulostaa hassulta, mutta se voi auttaa.
Muista että sinun ei tarvitse jaksaa nyt tehdä hommia niin paljon kuin aiemmin, anna itsellesi lupa olla väsynyt. Jos ruuanlaitto tuntuu ylivoimaiselta, niin tilaa pizzat. Jos pyykinpesuun ei riitä voimia, niin anna olla, edes tämän kerran.
Tiedän erittäin hyvin miltä sinusta tuntuu, ja toivon että jaksat. Käyn joka päivä lukemassa viestisi, ja odotan että saan aina lukea jostain mukavasta pienestä hetkestä. Vaikkapa vain esim. lapsen halauksesta, kauniin värisestä taivaasta, puhtaasta keittiön pöydästä...Ihan mistä tahansa posotiivisesta asiasta. Niitä kyllä löytyy ku katselee pienen hetken ympärilleen. Toki luen myös pahan olon purkauksesikin, ne täytyy saada jotenkin ulos mielenpäältä...
Voimia sinulle, olet selvinnyt eilisestä ja tästäkin päivästä, selviät kyllä huomisestakin!

Taikku.

Kuinka voikaan olla olemassa noin ihana ihminen. Sanot että luet päivittäin juttuni.... No, tänään ei ole hyvää kerrottavaa. Juon, yksin. Lapset meni mummulaan. Samantien kun kuulin että lapset ovat menossa sinne, aloin juomaan. Mikä ei ole tapaistani. Tulen itse alkkisperheestä ja karsastan alkoholia. Mutta näin kävi, näin tein. Tunnen itseni yksinäiseksi. Minut kutsuttiin tänään ystävien luo. En voi mennä. Pelkään ja jännitän liikaa. Miehelle esitän että kaikki on ok, että hän voisi mennä ja nauttia olostaan. En kestäisi jos hän jäisi kotiin minun vuokseni, koska olen tälläinen sosiaali kammoinen.

Mikä surullisinta, juuri nuo ystävä illanistujaiset ovat niitä joita kaipaan, joista puhun että "voi kun"..... Mutta kun sellainen tulee eteen, en voikaan lähteä. Pelottaa/jännittää/ei kiinnosta. Sitten istun kotona ja itken.

Cellie, voi kuinka mukavaa että lapsilla on mummola jonne mennä kylään. Iloitse siitä. Nauti yksinolosta, tai miehesi kanssa olosta. Lähtekää vaikka kävelylle yhdessä.
Ole onnellinen siitä että sinulla on ystäviä jotka pyytävät kylään, kaikilla niitä ei ole. Jos et jaksa lähteä juuri nyt, sano se ystävillesi. Kerro heille miten väsynyt olet. Tosiystävät ymmärtää kyllä...
Mukavaa viikonloppua sinulle ja perheellesi. Ethän halua aiheuttaa lapsillesi samanlaista ahdistusta alkoholin kanssa mitä ehkä itselläsi on lapsuudessasi ollut?

Cella, oletko kuullut Alkoholistien Aikuiset Lapset ja Al-Anon -ryhmistä? Olen itse juuri lueskellut niiden nettisivuja ja harkinnut ryhmään menemistä. Kertomastasi tuli mieleen, että ehkä sieltä löytyisi apua sinullekin, nopeammin kuin julkisen terveydenhuollon piiristä. Ainakin minua on helpottanut jo tieto siitä, että oireillani on joku syy ja nimi, ja olemassa ihmisiä joiden on mahdollista ymmärtää.

Tänään taas parempaan päin. Loppu viikonloppu meni morkkisten säestämänä, soimasin itseäni taas kaikesta. Tehdystä ja tekemättömästä. Mut tänään ihan jees olo. Kävin metsälenkillä koirien kanssa, kaaduin ja kirosin ääneen ja nauratti. Koirat höselsi päälleni ja ihmetteli kun akka makaa keskellä mettää ja nauraa ja kiroaa. 😋

Sunnuntaina siivottiin, tuntui että samalla kun siivosin kotia, siivosin sisältäni asioita. Heitin morkkikset roskiin, pyyhin pahan olon fairyvedellä pois. Join perjantaina. Mitä sitten? Lapset ei nähneet sitä, mitään pahaa ei tapahtunut. Siinä yksi etappi minulla. Eipä tee taas mieli ja seuraavan kerran kun meinaan yksikseni juopotella, mietin uudemman kerran. Ei nimittäin ole mitenkään kivaa.
Kun menin su iltana suihkun jälkeen puhtaisiin lakanoihin nukkumaan, olin hetken mielettömän onnellinen.

No, nyt ruuan laittoon, niin lapset kuin koirat vaatii muonitusta. Että tälläistä tänään.🙂👍