En pysty kertomaan tilanteestani vanhemmilleni
Hei kaikki!
Olen 24-vuotias, mutta en oikein tiennyt olisiko minun pitänyt laittaa viestini tänne vai nuorten puolelle, joten laitoin molempiin. En ole koskaan kirjoittanut tänne, mutta nyt on pakko… Olen niin ahdistunut tilanteestani.Psyykkiset ongelmani alkoivat jo 13-vuotiaana, mutta vasta 2017 hain apua. Minulla on diagnosoitu vaikea masennus, epävakaa persoonallisuushäiriö, syömishäiriö…. en edes muista kaikkia. Olen ollut tämän vuoden aikana kolme kertaa osastolla ja tämän alle 2v aikana tilanteeni on huonontunut aika paljon. Aloitin vuosi sitten psykoterapian, mutta jouduin lopettamaan sen, koska olin niin huonossa kunnossa. Tällä hetkellä käyn DKT-terapiassa. Tämän vuoden aikana olen yrittänyt itsemurhaa kaksi kertaa, koska en vaan jaksanut enää. Koko kesäkin meni hirveiden itsetuhoisten ajatusten kanssa, ja lopulta jouduin osastolle, koska itsemurhasuunnitelmani meni niin pitkälle.
Ongelmani ja syy miksi kirjoitan nyt tänne on se, että vanhempani eivät tiedä ongelmistani yhtään mitään. He eivät ole koskaan tienneet. Tilanne on tosi kuormittava ja stressaava, ja joudun salailla ja valehdella koko ajan. Olen ollut sairaslomalla maaliskuusta asti ja tällä hetkellä mietin, että lopettaisin yliopisto-opintoni kokonaan. Hain juuri ammattikorkeakouluun ja se olisi ehkä enemmän oma juttuni. Vanhempani kuitenkin kuvittelevat, että opinnot sujuvat ja elämäni on pelkkää onnea ja auringonpaistetta. Taustastani voin kertoa sen verran, että meillä oli tosi rankkaa ja kaoottista lapsuudenperheessäni ja vanhempani ovat iso ”syy” ongelmiini. Äitini aina vannotti, että mistään niistä asioista ei saa puhua kenellekään ulkopuoliselle ja tunnen koko ajan hirveää syyllisyyttä, että olen puhunut. Vanhempani ovat aina pitäneet minua ja siskoani täydellisinä ja paineet menestyä ovat ihan valtavat koko ajan. Miten voisin selvitä tästä tilanteesta? Vanhemmilleni kertominen ei tule koskaan olemaan vaihtoehto, mutta en jaksa enää tätä kaksoiselämää. On minulla siskoni, terapeuttini ja ystäväni, mutta olen kuitenkin niin yksin. En jaksa enää esittää, että olen ”täydellinen”, kun todellisuudessa olen kaikkea muuta.
Asun kaukana vanhemmistani ihan toisessa kaupungissa monen tunnin ajomatkan päässä, mutta kesällä ollessani kotikaupungissani kesätöissä, jouduin taas toiseen kaupunkiin osastolle, niin sitä oli ihan hirveän rankkaa salailla. Kerran isäni tuli asuntoni oven taa (asuin kesänkin siis omillani) kun olin siellä osastolla ja silloin pelkäsin ihan hirveästi, että kohta jään kiinni ja jouduin taas valehtelemaan. Olin siis joutunut osastolle ja sairauslomalle silloin yllättäen. Pelkään joka päivä, että milloin totuus paljastuu.
Kiitos, jos jaksoit lukea tämän romaanin! Toivottavasti en jättänyt mitään kovin oleellista sanomatta. Olen vain niin yksin ja loppu… Löytyisikö täältä kohtalotovereita tai neuvoja? Tiedän, että olen aikuinen ihminen, mutta en saa lähipiiriltäni (paitsi siskoltani) minkäänlaista tukea tämän salailun ja valehtelun takia. En tiedä miten vanhempani suhtautuisivat, jos he kuulisivat tämän kaiken. Tilanne on stressaava ja minulla on taas alkanut olemaan itsetuhoisia ajatuksia sen vuoksi. Tunnen olevani niin umpikujassa.
Terveisin, Wimpula
Edit// Haluan sanoa vielä sen verran, että minulla ja vanhemmillani on aina olleet tosi huonot ja etäiset välit. Olen ollut aina tosi yksin ihan jokaisen asian kanssa. En uskaltanut kertoa aikanaan kenellekään edes sitä, että kuukautiseni alkoivat. Siitä on jäänyt jonkinlainen ”trauma”, mikä vaikuttaa vielä nykyäänkin. Anteeksi, että otan esille noin ällöttävän asian… Puhumattakaan niistä kaikista muista asioista, mistä en ole uskaltanut kertoa koskaan vanhemmilleni. Vanhempieni suhtautuminen psyykkisiin ongelmiin on tosi huono ja kun 13-vuotiaana masennuin ensimmäisen kerran, niin isäni huusi vain, että ”Jos toi pelleily ei lopu, niin joudut lääkäriin!”. En sitten ikinä päässyt lääkäriin…. Anteeksi tämä valtavan pitkä viesti, tilanne on vain tosi ahdistava ja haluaisin kovasti kuulla teidän muiden mielipiteitä. Tämä on vain niin hävettävää, kun olen kuitenkin aikuinen ihminen, mutta silti tuntuu että en ole lähellekään aikuinen.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 5 vuotta sitten. Syy: Muokkasin vähän tekstiä
Hei, Wimpula. Olet vielä nuori, vaikka elätkin nyt todella vaikeaa aikaa... Olen itse lähempänä 50 vuotta. Ja olen - taas - kasvokkain lapsuuteni kanssa.
Toivon ja uskon, että pääset eteenpäin menneisyytesi kanssa.
En nyt osaa kirjoittaa enemmin ja selvemmin, mutta olet jo liikkeellä ja se on hyvä!
Hei, älä suotta pyytele anteeksi viestiäsi. Mun mielestä tilanteessasi ei ole mitään hävettävää - päinvastoin, olet taitava sanoittamaan tilannettasi, ja hyvä että olet hakenut (kotituen puutteesta huolimatta) apua. Aikuisuus ei ainakaan mulle tarkoita sitä että pitäisi osata kaikki ja pärjätä kaikessa yksin.
Kaksoiselämä on varmasti stressaavaa - en ole ollut samanlaisessa tilanteessa kuin sinä, mutta minulla on ollut vaiheita joissa en ole halunnut töissä kertoa oikeastaan mitään henk.koht. asioitani. Millaiset välit sinulla on siskoosi, pystytkö hänen kanssaan puhumaan luottamuksellisesti asioista? Ymmärsin viestistäsi että hänellä on ainakin ollut hoitokontakti - tietävätkö vanhempasi siitä? Jos haluat kertoa vanhemmillesi ammattikorkeakouluun hakemisesta, voit mielestäni oikein hyvin kertoa pelkästään siitä avaamatta tilannettasi heille muuten yhtään sen enempää.
Hei Jardin Prive,
Kiitos viestistäsi. Ei haittaa, että et kirjoittanut pidemmin, vastauksesi oli oikein hyvä. Kiitos ja toivon samaa sinulle, kyllä me molemmat saamme menneisyytemme käsiteltyä.
Paljon voimia sinulle ja mukavaa tätä viikkoa!
T. Wimpula
Hei. Tuntuu toi tekstisi siltä että välimatkoilla on merkitystä sinulle. On hyvä että kykenet itsenäiseen elämään, ja ettet ole riippuvainen vanhemmista ja sisaruksista, mutta ehkä olet liian riippumaton nimenomaan suvustasi, onhan sinulla nimi ja osoite. Voisit lähettää heille vaikka postikortin silloin tällöin, muistutuksena olemassa olostasi.
Kertomasi perusteella vaikuttaa siltä, että tuskin tulisit vanhemmiltasi saamaan tukea tilanteeseesi, vaikka sairautesi tulisikin heidän tietoonsa. Kuinka siskosi on toiminut suhteessa vanhempiisi? Hyvä, että teitä on kuitenkin kaksi samalla puolella ja teillä on yhteneväinen käsitys asioista.
Mitä pelkäät vanhempiesi taholta, jos todellinen tilanteesi tulisi heidän tietoonsa? Jos heidän kanssaan tulee ongelmia, voisitko esim. ilmoittaa, että haluat nyt pitää etäisyyttä ja tarvitset rauhaa ja aikaa parantua?
Mä oon kyllä viimeinen ihminen pätemään tässä asiassa. Itse oon koko elämäni elänyt suhteessa vanhempiin täyttä kulissia ja salailua. Ei oo ikinä ollu semmoista luottamusta, että olisin halunnut jakaa oikeastaan mitään todellista omasta elämästäni. Vanhempien kanssa voi puhua liikuntaharrastuksista, ruoanlaitosta, matkustamisesta ja polkupyörän kunnosta. Kaikki muut asiat oon pitäny visusti piilossa. Heidän luona käyn pelkästä velvollisuudesta. Se on ahdistavaa ja raskasta. Onneksi on samoin ku sinulla, että asuvat eri kaupungissa ja tarpeeksi kaukana.