Tänään tulee kuluneeksi 31 vuotta, kun isäni ampui itsensä keskellä yötä, minun nukkuessa viereisessä huoneessa. En herännyt laukaukseen enkä nähnyt isääni enää sen jälkeen, äitini sisar tuli aamulla sanomaan, ettemme mene kouluun. Menin keittiöön, jossa äitini kertoi, että isä on tappanut itsensä yöllä. Menin täysin lukkoon. En itkenyt, herätin pikkusisareni ja kerroin, että isä on kuollut. En kuitenkaan sisimmässäni hyväksynyt asiaa todeksi. Odotin koko ajan herääväni painajaisesta, ja että isä olisi taas luonani. Isän kuoleman ja hautajaisten välillä oli kaksi viikkoa. Tänä aikana en vuodattanut kyyneltäkään. Hautajaisia edeltävänä iltana äiti ja hänen siskonsa istuttivat minut pöydän ääreen ja kysyivät, miltä minusta tuntui, kun isä seuraavana päivänä lasketaan hautaan. Tunsin tilanteen tuolloin hyvin kiusallisena, vastasin harmistuneena jotain ” no en minä oikein tiedä” tyyliin ja halusin vaan tilanteesta nopeasti pois. Hautajaisissa arkun näkeminen sai minut repeämään; Isä on todellakin kuollut, hän makaa tuossa arkussa eikä tule koskaan takaisin. Sen asian tajuaminen sai minut luhistumaan. Huusin kuin haavoitettu eläin. En muista siunaustilaisuudesta oikeastaan mitään. Hautaan laskun jälkeen kaksi sisartani ja minä heitimme omat kimppumme isän arkulle. Oma kimppuni oli ainoa, joka putosi kumahtaen arkun päälle. Tuosta tilanteesta ovat vuodet vierineet, mutta vaikuttavat elämääni edelleen. Kaipaan isääni ja aina vuosipäivän lähestyessä ahdistus alkaa kasvamaan ja paisuu monesti mittasuhteisiin, jota on vaikea kestää. Olen käsitellyt isäni elämää sekä kuolemaa, mutta tuo haava ei suostu umpeutumaan. Tuottaa tuskaa, ettei saanut tilaisuutta kertoa, kuinka tärkeä hän oli minulle ja kuinka paljon häntä Rakastin.😭