Minä olin ennen niin hyvä ihminen. Olin ennen niin iloinen. Olin positiivinen, mukava, rento. Olin hurmuri joka sai naiset nauramaan seurallaan. Hymyni sai muut hyvälle tuulelle. Olin aina äänessä kertomassa juttuani, ja muut nauroivat ympärilläni. Yritin ottaa kaikki ryhmässä huomioon keskustelemalla jokaisen kanssa. En syrjinyt ketään. Hyväksyin muiden mielipiteet ja keskustelu oli avointa, mutta ei tuomitsevaa. Pystyin neuvovaan ihmisiä ja pääsemään syvälliselle tasolle kaikkien kanssa, jotka päästivät minut lähelle. Ihmiset lähestyivät minua helposti ja saatoinkin jutella kaupassa monelle random mummolle tai keskustella vieraitten kanssa. Ennen kun katsoin peilistä näin vain komean miehen, jolla oli paloa silmissä. Itsetuntoni oli hyvä ja tiesin olevani hyvä ihminen.
No tuosta on jo aikaa. Masennus ja ahdistus tulivat kuin kulman takaa. Kaikki alkoi kun pelot kaikesta voimistui noin 16kk sitten. Se ahdisti minua paljon ja menetin elämänhalun. Testasin itsemurhaa ensimmäisen kerran tuona talvena hukuttautumalla lumeen. No halusin vielä elää ja nostin itseni sieltä. Sovin sen jälkeen itseni kanssa, että katsoisin kesään asti, jos elämäni paranisi silloin. En siis ajatellut itsemurhaa noin puoleen vuoteen ollenkaan.
No kesä olikin paskin kesäni ikinä. Ongelmani eivät lähteneet mihinkään ja tyttöystäväni oli tyytymätön suhteeseemme. Mikään ei vain tuntunut samalta, edes kesällä. Testasin taas itsemurhaa, mutta en taaskaan pystynyt viemään sitä läpi. Vähän myöhemmin pyysin ystävääni tappamaan minut, koska minulla ei tuntunut olevan munaa tehdä sitä itse. No hän luonnollisesti kieltäytyi. Testasin vielä sinä kesänä yhdesti itsemurhaa.
Kesän jälkeen tyttöystäväni jätti minut. Menetin samalla kaikki ystänäni koulussa, sillä olin vain ”hänen” ystäviensä kanssa. Taas uusi itsemurhan testaus.
Selvisin vähän aikaa hyvin, mutta yksinäisyys ja ikävä alkoivat tappamaan minua sisältä päin. Ryhdyin vihaamaan ihmisiä ja olemaan niin katkera naisille. Pystyin sentään puhumaan ammattilaiselle kokoajan, joka oli auttoi minua.
Ikävä kasvoi kasvamistaan ja pian huomasin, ettei minulla ole välttämättä ikävä tätä naista, vaan on ikävä rakkautta. Tein rohkean ratkaisun ja lopetin välittämisen kaikesta paskasta miltä minusta tuntui. Kuin päivässä ahdistus oli poissa ja jaksoin yrittää. Jo sinä iltana mietin itselleni sopivaa ihanaa tyttöä ja löysin hänet. Seuraavana päivänä lähestyin häntä ja tuntui, että meillä synkkasi heti. No sitten jaksoin yrittää taas elämää. Meistä tuli todella läheiset parin viikon aikana ja kun vihdoin luulin, että unelmieni nainen olisikin tässä, niin hän kertoo minulle minulle ihastuksestaan. No ei se tietenkään ole minä. Jouduin taas pohjalle ja epätoivoon. Nykyyn nuo kaksi ovatkin jo yhdessä.
Olen sen jälkeen miettinyt sopivia naisia itselleni ja lähestynyt heitä sekä koulussa että netissä. Olen tutustunut moneen ihanaan tyttöön, mutta he ovat aina varattuja tai haluat olla pelkkiä ystäviä. Aina tuo sama kierre. Niin monesti olen joutunut taas epäonnistumisen takia pohjalle.
Ehkä tuo kaikki johtuu siitä, että ihastun todella helposti. Edes pieni hyväksymisen tunne saa minut yrittämään. Kuvittelen hyvin helposti ihanaa suhdetta ja rakkautta. Ja vielä annan jokaiselle mahdollisuuden. En tuomitse yhden asian perusteella ketään tyttöä. Olen siis avoin ja sopeutuva monenlaiseen. Tämä perustuu uskomukseeni, että voin sopeutua kaikkiin ja rakastaa monenlaisia ihmisiä.
No olen siis ihastunut noin 6 kertaa eron jälkeen. Tuosta ihastumisesta sain voimia joilla jatkaa eteenpäin ja yrittää. Nykytilanne on, ettei elämässäni ole tapahtunut mitään noin kuukauteen. Olen vain ollut yksin ilman mitään seuraa tai suuntaa. Kärsin kun minulla ei ole sosiaalisia kontakteja. Huomaan olevani paremmalla tuulella jos juttelen ihmisille, mutta sitä en ole kokenut pitkään aikaan. Olen siis syvällä paskassa tällä hetkellä. Vanhat muistot pyörivät vain päässäni. Katkeruus, viha, ikävä. Ikävöin edellistä rakkauttani melkein koko ajan. En pysty keskittymään mihinkään ja päiväni valuvat turhuuksiin. Mitään en saa aikaiseksi.
Elämästäni on viety kaikki. Rakas lemmikkini kuoli, rakkaus on poissa, ystävät ovat poissa, arvostamani asiat eivät tunnu miltään, tulevaisuus on synkkää. Olen menettämässä uskon rakkauteen. En ikinä tule kokemaan mitään samaa kuin viime suhteessani.
Olen nykyään pelkkä varjo itsestäni. Raudanluja itsevarmuuteni on alkanut särkyä ja tunnen oloni todella arvottomaksi. Olen alkanut mieltää itseäni heikoksi ja rumaksi. Katson peiliin niin nään miehen jolla on väsyneet ja surulliset silmät. Ei iloa. Reipas olemukseni on tukehtunut vihan pyörteisiin. Kukaan ei halua jutella minulle. Aivotoimintani pyörii vanhoissa, eikä tulevissa asioissa. Kunnianhimoni on romuttunut itsevarmuuteni mukana. Luulen ,että pohja alkaa vihdoin näkyä.
anna aika katekeruudelle mut älä kanna sitä hautaan mukanas. unohda menneet ja anna elämälle vielä uus mahollisuus. se kannattaa. naiset tuhos multa kaiken myös. vuosia myöhemmin istun tässä aamusta kirjottamassa tätä sormus sormessa ja tiedän et se pujotetaan vielä sunkin sormeen 🙂
älä anna periks. anna takas 😀
Ehkä vielä ei ole sulla aika löytää ketään. Mun mielestä hyvä ohje on, että pitää oppia olemaan itsensä kanssa ennen kuin pystyy olemaan toisen kanssa. Pitää oppia rakastamaan itseään ennen kuin osaa rakastaa toista. Suosittelen, että otat nyt tietoisesti omaa aikaa vaan itsellesi ja keskityt itseesi. Itelläni ei ole syksyn jälkeen ollut kenenkään miehen kanssa mitään juttua meneillään. Tykkään kyllä olla yksin omien juttujeni kanssa. Kyllä sen oman ihmisen vielä ehtii löytää. Ei sitä voi kiirehtiä. Mulla on vielä ikävä exääni. Ei pelkästään rakkautta, vaan sitä ihmistä. Mun ongelmista pahin on se, etten oo koskaan tykänny elämisestä, mutta yritän kuitenkin elää päivän kerrallaan siitä huolimatta. 🙂🌻
Shammu, en kestä odottamista. Tuntuu että mitään ei tapahdu niin minä masennun entisestään. Tiedän, että tulevaisuudessa odottaa parempaa, en vain kestä sinne asti. Olen myös yrittänyt unohtaa menneet, mutta kaikki pyörii taas mielessä, koska olen yksin ja minulla on aikaa ajatella liikaa.
Luuska, minä rakastan itseäni. Minä myös tykkäsin tuosta omasta ajasta, mutta nyt sitä on tullut aivan liikaa. Tarvitsen ihmisiä ympärilleni, tämä jatkuva puhettomuus masentaa. Voisin hieman samaistua tuohon sinun elämän haluttomuuteen. Tunsin sitä noin 6kk masennukseni alussa. Teki mieli vain kuolla. Se kuitenkin hävisi johonkin, en ole varma mihin. Mutta henkisesti rupesin vain arvostamaan asioita kuten luonto, rakkaus, eläimet, ihmiset ja kaikki mahdollinen. Mielestäni elämä voi olla hyvää ja olen kokenut sen masennukseni aikana.
Kiitos vastauksistanne
Oloni on vähän parempi kuin viime kirjoitus kerralla. Toivotaan, että en romahda taas niin pahasti.
Mikset voisi olla taas se, kuka olit silloin? Tarvitsetko todella siihen parisuhdetta?
Viestiäsi lukiessa aloin miettimään, että jos itsekin tiedostat kaipaavasi edellisestä suhteestasi vain rakkautta, et tyttöystävääsi, niin olitko silloin todella rakastunut häneen? Minä näen rakkauden ainutlaatuisena, erityisenä ja harvinaisena. Haluan uskoa, että rakkaus tarkoittaa sitä, että löytää sen yhden ihmisen, jonka kanssa ei kaipaa muita, jonka kanssa jakaa jotain aivan erityistä ja joka on juuri "oikea" itselle. En nyt väitä, että tälläisiä ihmisiä on jokaiselle olemassa vain yksi. Kuitenkin, silloin jos/kun minä jonain päivänä haluan yrittää vakavaa suhdetta jonkun kanssa, haluan se olevan sellainen ihminen, joka ei ole minulle "vain joku".
Kirjoitit: "Ehkä tuo kaikki johtuu siitä, että ihastun todella helposti. Edes pieni hyväksymisen tunne saa minut yrittämään. Kuvittelen hyvin helposti ihanaa suhdetta ja rakkautta. Ja vielä annan jokaiselle mahdollisuuden. En tuomitse yhden asian perusteella ketään tyttöä. Olen siis avoin ja sopeutuva monenlaiseen. Tämä perustuu uskomukseeni, että voin sopeutua kaikkiin ja rakastaa monenlaisia ihmisiä."
Tavallaan ihailen tätä ominaisuuttasi - näet kaikissa jotain hyvää ja rakastettavaa. Kuitenkin jos ajattelen, että olisin itse suhteessa miehen kanssa, joka ajattelisi näin, ei oloni olisi kovin imarreltu. Haluaisitko itse olla unelmiesi tytölle joku, joka vain sattuu olemaan siinä lähellä? Joku, joka voisi olla kuka muu tahansa? Joku, joka vain helpottaa hänen läheisyyden- ja rakkaudenkaipuutaan? Minä ainakin haluaisin tuntea olevani erityinen!
Luulen, että keskityt liikaa itse rakkauteen, kun sinun ehkä pitäisi miettiä sitä rakkautesi kohdetta. Voin itse myöntää rehellisesti, etten tiedä, mitä rakkaus on, mutta tuntuu kauhealta ajatukselta, että se olisi vain yhdessäoloa yksinäisyyden pelosta.
Minun ystäväpiirissäni käyttäisimme sinusta leikkimielistä termiä epätoivoinen. 😋 Toivottavasti et ymmärrä tätä väärin ja ota tätä pahalla. Kaverieni kanssa käyttämänä se ei siis tarkoita sitä, ettet löytäisi ketään, tai ettei kukaan haluaisi olla kanssasi. Meille se tarkoittaa sitä, että janoat niin paljon rakkautta, että se saa sinut harkitsemaan melkein kaikkia (vähän liioitellen).
Toivon, että löydät taas elämänilosi - itsestäsi 🙂 Ja tiedän, että sanon ehkä vähän liian suoraan joitain juttuja, toivottavasti en kuitenkaan loukkaa. Jotenkin ihailen suhtautumistasi elämään. Tsemppiä! 🙂🌻
Sonrisa en voi olla oma vahva itseni nykytilassa. Tai en vain pysty olemaan positiivinen ja sosiaalinen. Masennus on tehnyt kaikesta vaikeaa. Tiedän, että kaiken pitäisi lähteä itsestäni ja olen yrittänyt sitä. Joskus olen päässyt jopa todella pitkälle ja ollut onnellinen. En tiedä tarvitsenko parisuhdetta, että olisin onnellinen, mutta mielestäni se on hyvä alku.
On pakko myöntään, että ikävöin exääni päivittäin. Kyllä hän oli minulle erityinen ihminen ja todella samanlainen kuin minä. Mutta ikävöin eniten sitä tunnetta mikä minulla oli häneen. Ja Sonrisa, minulle kukaan ei ole "vain joku" vaan yritän olla suhteissani täysillä mukana keskittyen nykytilanteeseen 🙂. Niin minä olin viime suhteessani, ja sitä edellisessä. Ei tarvinnut edes miettiä muita naisia ja sekös tuntui mukavalta. Väitän, että näinä kertoina kummatkin tuntuivat juuri "oikeille" 🙂. Suhteen alussa saattaa tulla vähän sitoutumisongelmia ja tätä "vain joku" ajattelua, mutta kun oppii tuntemaan toisen ja rakastuu tähän niin kaikki tuntuu niin ihanalta. Silloin ei halua ketään muuta.
Kyllä minä olen aika epätoivoinen ja mietin liian paljon jokaista mahdollisuutta. En minä ennen ollut tälläinen. Mutta jostain vain tulee pakottava tarve yrittää. Olen kyllä huomannut, että se parantaa mielialaani ja saa ajatukset pois ikävästä. Ehkä epätoivoisuus on vain yksi selviytymiskeino minkä olen kehittänyt 🙂. Toisaalta olen myös heikko, kun en pysty olemaan vain paikallani tekemättä mitään rakkauden puutteelleni.
Niin, ei totuuksista kannata loukkaantua 🙂. Viestisi sai minut taas hymyilemään. Kiitos
En tiedä mistä löytäisin itseni taas. Mistä saisin elinvoimaa. Haluasin olla vahva taas. Tiedän, että minussa on paljon hyvää, mutta en vain käytä sitä tällä hetkellä. No olen sentään saanut jotain aikaiseksi ja varannut psykiatrin ajan pitkän tauon jälkeen. Olen myös sopinut treffit yhden tytön kanssa. Harmi vain, että en ole kovin innostunut tästä tytöstä, mutta haluan ainakin katsoa mitä tuosta kahvittelusta seuraa. Olen yrittänyt pitää mieleni näissä tulevissa asioissa ja sen on auttanut, mutta vieläkin oloni on kauhea. Minun pitäisi varmaan aloittaa joku uusi harrastus ja lähteä ihmisten ilmoille. En vain tiedä mitä tekisin. Mutta en kestä tätä yksinäisyyttä.