En jaksa ja pelottaa
Minulla ei ole ketään kenelle puhua, mietin taas minne olisin yhteydessä vai yritänkö pärjätä yksin, niin kuin aina. Löysin tämän chatin ja ajattelin, että ehkä kirjoittaminen auttaisi vähän. Vaikka heti alkoi itkettää, kun aloitin kirjoittamaan.
Minulla ei ole ketään kenelle puhua ja lääkäreille ym. en uskalla kertoa kaikkea. Minulla on diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö (tyyppi 2) mutta en usko diagnoosiin, koen olevani ennemminkin masentunut ja ahdistunut. Minulla ei ole ikinä ollut niitä ns. nopeita jaksoja. Minulla on huono jakso taas menossa, kaikki ahdistaa ja kotoa pois lähtemiselle on suuri kynnys. Paitsi töissä käyn koska on ”pakko”. Olo aina huononee kesää kohden, näin on ollut monta vuotta. Saimoin viime vuonna ja nytkin. Silloinkin, kun olo parani viime sykysllä/ talvella, olin silti kokoajan turta. Lopetin masennuksen estolääkkeeni ja olo oli pitkään hyvä. Nyt taas keväällä tuntuu, etten pysty mihinkään ja ajatus töihin menosta ja sosialisoimisesta oksettaa. Olin yhteydessä työterveyteen ja sieltä tehtiin lähete psykiatriselle, takaisin tuli vain konsultaatio, jossa kehotettiin määräämään psykoosilääkkeitä. Lääkäri ei siis tiedä, että en syö lääkkeitäni. En uskalla kertoa. Nyt minulla olisi loppuviikosta aika lääkärille ja hän varmaankin olisi määrämäässä nuo psykoosilääkkeet mutta en halua.
Olen monta kuukautta taistellut ja sanonut, että en halua sairauslomaa. Nyt alkaa tuntua siltä, että tarvitsen sitä. En kuitenkaan uskalla sitä pyytää ja vielä enemmän ahdistaa, että joutuisin sanomaan töihin jääväni sairauslomalle. Meille on kiireinen kesä, enkä halua jättää muita pulaan, ja tiedän, että heti alkaisi juotuaminen. Ja ne muutavat mukavat tyypit, en halua huolestuttaa heitä. Töissä ahdistaa myös se, että aion ottaa loparit syksyllä. Töissä tästä ei toki vielä kukaan tiedä, haluaisin kertoa jo nyt koska on täysin turhaa, että olen käynnistämässä projekteja, joita en kuitenkaan pääse toteuttamaan. Se vie vain turhaa aikaa kaikilta. En kuitenkaan voi sanoa jo nyt, että aion lähteä koska tiedän, että siitä seuraisi todella epämukavaa kohtelua ja saisin kaikki ns. paskaduunit itselleni töissä.
En saa mitään iloa irti vapaa-ajastanikaan enää, aina jos ajattelen, että jonnekkin pitäisi mennä ja tavata ihmisiä, minua oksettaa. Kun mietin kaikkia näitä asioita päässäni, itkettää. En voi kertoa kenellekkään. Minulla on myös ongelma, että päästelen valkoisia valkeita ennen kuin edes ehdin ajattelamaan asiaa, jotain muiden silmissä minulla on kaikki hyvin ja olen oikein super tehokas. Joskus saatan olla tehokas, mutta verona on se, että kotona saatan vain rojahtaa eteiseen itkemään. En jaksa. Olen monesti meinannut lopettaa jo kaiken mutta en sitäkään uskalle tehdä koska minulla on mielenterveydenongelmista kärsivä perheenjäsen ja en tiedä mitä hänelle kävisi, jos lähtisin täältä itse pois. Suunnitelmia kyllä on.
Tämän illan ahdistus koostuu siis siitä, että en jaksa enää yrittää, työ ahdistaa ja aion perua lääkärin, koska valehtelisin hänelle kuitenkin, joten miksi menisin.
Jotenkin samaistuin. Käyn töissä koska on pakko. Perhe elätettävänä ja yhteiskunnan velvoitteet täytettävänä jne. Mutta en jaksa ja kaikki pelottaa. Puhuminen suoraan tilanteestani töissä tai edes terapeutilleni pelotti, mutta sain tämän kevään aikana sentään muutaman askeleen eteenpäin kun lopulta myönnyin yhdessä työterveyslääkärin ja esihenkilön kanssa järjestettäviin työterveysneuvotteluihin. Sairaslomallekin jääminen pelotti. Ja ensin niin lääkäri kuin esihenkilökin oli sitä mieltä että sairaslomalla hoidetaan sairauden oiretta eikä syytä. Tavallaan olen samaa mieltä, mutta kun jos on niin loppu ettei jaksa edes ajatella mitä haluaa tai mikä olisi itselle hyväksi? En jäänyt neuvotteluiden jälkeen sairaslomalle, tunnollisena työntekijänä halusin ensin saada sen hetken projektit loppuun. Tänään sitten jäin sairaslomalle. Onko minulla toiveikas ole sen suhteen? En tiedä. En usko että 2 kk tulee riittämään. Töissä työnkuvaani tehtiin jo muutoksia pienentämään kuormitustani, mutta olen ollut liian uupunut sanoakseni ovatko muutokset toimivia vai eivät. Voi olla ettei mikään muutos nykyisessä työpaikassa ole tarpeeksi. Mutta olen liian loppu etsiäkseni muita töitä. Tai tietääkseni mitä työtä haluaisin tehdä. Koko nykyinen suorituskulttuuri kuvottaa. Kaikki yhteiskunnassa kuvottaa. Toisinaan tuntuu että vika on minussa kun uuvun ja en ole yhtä tuottelias kuin muut, mutta samalla on ajatus päässä että tässä kaikessa on joku vinossa ja tätä elämää voisi elää myös eri tavalla. Tavalla joka ei kuormittaisi niin ihmisiä kuin maapalloakin. Mutta mitä minä mistään tiedän. Haluaisin vain pystyä olemaan enemmän läsnä, vähemmän kiireinen ja ahdistunut, ja viettää aikaa perheen ja ystävien kanssa.
Samaistun myös kirjoituksiinne. Käyn töissä, mutta välillä elämä on vaan selviytymistä. En jaksa välttämättä työpäivän jälkeen juuri mitään. Työni on toimistotyötä eikä siten erityisen vaativaa, mutta olen stressiherkkä ja kuormitun monista asioista. En vaan jaksa tässä suoritusyhteiskunnassa kuten "pitäisi". Olen lisäksi introvertti, myös jossain määrin ujo/arka enkä usein jaksaisi kohdata ihmisiä. Jännitän monia sosiaalisia tilanteita ja jännittämisenkin vuoksi ne imevät energiani tyhjiin. Lapsia ei onneksi ole, en millään jaksaisi sitä rumbaa työpäivän jälkeen enkä muutenkaan. Puoliso on, mutta parisuhteessa myös omat haasteensa.
Olo on usein ahdistunut. Fyysisesti oksettavaa oloa myös ollut sekä muita vatsaoireita. Burnout-saikustakin on kokemusta; yritin pitkään olla jäämättä, mutta lopulta oli pakko. Töihin paluu oli saikun jälkeen todella vaikeaa, mutta olen ylpeä siitä, että menin kuitenkin takaisin ja olen nyt pärjännyt. Mietin tuolloin myös paljon mitä muut ajattelee, mutta pääsin yli siitä. Myös muita on ollut samasta syystä saikulla. Työkavereiden pärjäämistä on joka tapauksessa turha miettiä, se on työnantajan vastuulla.
Välillä mietin työpaikan vaihtoa, jos "uusi alku" auttaisi, mutta en tiedä minne hakea. Joka paikassa tuntuu olevan niin valtavat vaatimukset nykyään, etten tiedä missä pärjäisin. Haaveilen muutoksesta, en vaan tunne kuuluvani oikein minnekään.
Kuulostaa niin tutulle, samankaltaista täälläkin. Olen ollut saikulla ja nyt teen lyhyempää työaikaa. Työ on pakkopullaa. Öisin ahdistavat epäonnistumisen, syyllisyyden ja häpeän jne. Tunteet lietsovat unet karkoteille, nytkin kirjoitan tätä klo 3 aamuyöllä enkä juurikaan ole nukkunut. Sosiaaliset tilanteet on itselllekin ahdistavia ja jään usein vatvomaan asioita jälkikäteen. Teen etätöitä, työpaikalla täytyy kuitenkin säännöllisesti myös käydä ja niiiden päivien jälkeen olen hyvin väsynyt. Tarkkailen itseäni koko ajan ja mietin käyttäydyinkö typerästi tai sanoinko jotain tyhmää. Arki syö voimat enkä osaa nauttia enää oikein mistään. Pitäisi etsiä muuta työtä mutta se tuntuu ylitsepääsemättömän raskaalta enkä usko edes pääseväni muualle, paremmin koulutettuja ja pätevämpiä riittää.