Olen jo pitkään epäillyt kärsiväni ahmimishäriöstä (BED) ja jostakin hiukan ”vakavemmasta” mielenterveysongelmasta kuin lievästä masennuksesta. Minulla on usein samanlaisia tuntemuksia kuin dissosiaatiohäiriössä, ajatusharhojakin on ollut. Minulla meni 2 vuotta hukkaan, kun kuvittelin että olen tietämättäni harrastanut seksiä ja tullut raskaaksi. Tein monia raskaustestejä, mutta kuvittelin silti jatkuvasti olevani raskaana enkä kyennyt ajattelemaan mitään muuta. Uusia raskaaksi tulemis -tilanteita keksin päästäni tämän tästä. Silloin ne tuntuivat täysin mahdollisilta uhilta, mutta nyt on menossa selkeämpi vaihe ja tiedän onneksi mikä on totta ja mikä ei.

Mietin myös usein itsemurhaa ja tässä vähän aikaa sitten kokeilin suonensisäisiä huumeita, sillä en kertakaikkiaan välittänyt mitä minulle tapahtuu. On monesti hetkiä milloin toimin ikäänkuin jossakin mielenhäiriössä ja vasta jälkeenpäin säikähdän että mitä tuli tehtyä. Minulla on elämässäni taustalla traumaattisia tapahtumia, jotka ovat jääneet täysin käsittelemättä.

Kaikista noista ensimmäisessä kappaleessa mainituista asioista olen kertonut psykologille, jonka luo minut työkkärin kautta ohjattiin kun olen ollut niin pitkään työttömänä. Tämä psykologi ei ole tutkinut pääkoppaani sen kummemin, masennuslääkkeet (Citalopram) määrätty millä ei ole mitään tehoa vaikka olen niitä jo pitkään syönyt. Keskustelemme lähinnä hyvin pinnallisista asioista, lisäksi hän on vakuuttunut siitä että kunhan ”masennukseni” paranee, lopetan ahmimisen. Olen kärsinyt tästä syömishelvetistä koko ikäni, silloinkin kun on mennyt hyvin. Koska se menee hänelle perille, että olen vakavasti avun tarpeessa?

Tuntuu siltä, että ongelmiani ei oteta vakavissaan. Olen jopa miettinyt, että en ansaitse apua, enkä mitään kunnollista diagnoosia. Ehkä olen vain paska ihminen, en oikeasti sairas tai avun tarpeessa. Enhän ole kertaakaan edes yrittänyt itsemurhaa, joten kai olen sitten kunnossa.