Hei. En ole varma pitäisikö tämä kirjoitella aikuisten vai nuorten puolelle, mutta menköön nyt tänne kun ikää on jo kuitenkin 19, joten aikuisia ollaan.
Pulmallinen asiani on sinänsä hyvin yksinkertainen; empatianpuute. Tämä voi kuulostaa todella typerältä (ja tuntuu typerältä kirjoittaakin), mutta onko empatia synnynnäinen ominaisuus vai teeskenteleekö kaikki vain välittävänsä toisista?

Elin vuosia jälkimmäisen kaltaisessa uskossa. En ole koskaan (ainakaan mitä muistan) osannut ”tuntea empatiaa”, vaikka sen mukaan olen parhaani mukaan toiminut (koska uskon sääntöjen noudattamiseen) – nykyään välittämisen teeskenteleminen vain tulee paljon kovemmalla työllä ja olen usein uupunut sen takia. Oletin, että esim. itkevän lapsen tai vakavan sairauden kohdanneen lohduttaminen/myötäeläminen on ”kaikkien noudattama hiljainen sääntö”, kuten se, että jonossa ei etuilla. Toisen, olipa toinen kuinka läheinen tahansa (äiti, isosisko, ystävä, kummitytön), hätä/itku/ahdistus tms. ei ole koskaan oikeastaan herättänyt minkäälaisia tunteita minussa ärsyyntyneisyyttä ja jopa vihaa lukuunottamatta (voisi siis sanoa, että toisten heikkous ärsyttää) ja usein pyrinkin välttämään parhaani mukaan tilanteita, joissa pitäisi näyttää siltä, että välittää. Vielä vaikeampaa asiasta tekee se, että aistin herkästi toisten mielialoja, mutta totta puhuen ei voisi vähentää kiinnostaa ja usein peräännyn tilanteesta ennen kuin kukaan kerkeää suoraan pyytää apua tai jutteluseuraa.

Nykyään empatianteeskenteleminen alkaa rasittamaan yhä enemmän, kenties koska joudun sitä tekemään yhä enemmän: isäni kuoli muutamia vuosia sitten, äidin terveys ja taloustilanne on huononemaan päin ja on epämiellyttävässä työpaikassa, isosiskoni sai vauvan viime vuonna, jolla on elämää vaarantavia kasvaimia, kaverini kärsii mielenterveysongelmista jne. Joudun päivittäin kuuntelemaan vähintään yhden lähipiirini ihmisen ongelmista ja leikkimään, että ne koskettavat minua jotenkin. Huolestuttavinta kenties on, että olen joutunut viime kuukausina paljon hoitamaan kummilapsiani (alle 5v) ja heidän ainainen avuttomuutensa, kitisemisensä ym. tuntien kuluessa saa yleensä teeskentely-mittarini täyteen ja sanon lopulta asiat suoraan (kuten ”oma vika kun kaaduit, saat nyt itse nousta ylöskin) ja sitten kaikki järkyttyy, huutaa ja kauhistelee, että ei noin saa tehdä, pitää ymmärtää jne. Olen yrittänyt parhaani mukaan olla suostumatta olemaan lapsenhoitajana, jotta tältä vältyttäisiin (ja lapset saisi osakseen kehitykselle välttämätöntä rakkautta), mutta sitten tulee huutoa siitä, että pitää hoitaa apuna ym.
Olen testannut mielikuvilla kuinka pitkälle empatianpuutteeni yltää ja se yltää normien ulkopuolelle aika reipppaasti. Myös useat nettitestit (joiden pätevyys on niin ja näin mutta antavat suuntaa kuitenkin) ovat antaneet keskivertoa matalempia tuloksia poikkeuksetta.

En tahallani ”jätä välittämättä”, mutta en yksinkertaisesti tunne mitään (vaikka jo peilisolut pitäisi edes jonkinlaisen reaktion saada aikaan tietynlaisessa seurassa). Toisten positiiviset tuntemukset saavat hieman vastakaikua, mutta alan epäilemään, että ”normaalit” ihmiset elävät niidenkin osalta paljon värikkäämpää tunne-elämää. Pystyn kyllä tuntemaan iloa, surua, mustasukkaisuutta…, mutta vain jos itse koen niiden aiheuttajan itse, enkä ”toisten kautta”. En tiedä liittykö tämä suoraan empatianpuutteeseeni, mutta kävin pari vuotta sitten kuraattorin puheilla (silloisen masennus-itsetuhoisuus-jakson takia) ja kuraattori kysäisi onko minulla vaikea nimetä tunteita. En ole koskaan kokenut, että olisi, mutta toisaalta, nyt mietittynä, en enää ole varma, että edes tiedän mikä on normaali-asteikolla helppoa ja mikä vaikeaa.

Tiivistettynä: onko tällainen empatia- ja tunne-elämä ”normaalia”, jos ei, onko sen parantamiseen jotain konsteja? Olisiko parempi, että sanon suoraan, että toisten ongelmat eivät kiinnosta, joten älkää olettako toisin, vai onko teeskeleminen parempi vaihtoehto, että muut saavat purkaa tuntojaan, oman itseni jaksamisen kustannuksella?
Olen siis 19, lukiossa. Ennen kuin kukaan ehdottaa kuraattoria, en usko, että hänestä (tässäkään) asiassa paljon apua olisi, kun itsetuhoisuuteenikin näki parhaimmaksi keinoksi ”hankkia kavereita, joille voit puhua ongelmistasi”.