Ongelma yksinkertaisesti: en ole koskaan osannut nauttia elämästi tai uskaltanut tehdä sellaisia valintoja, joita olisin itse halunnut. Nyt 30-vuotiaana on alkanut ahdistaa. Takana pitkä parisuhde, käsissä pieni lapsi, hyvä koti, kiva työpaikka ja kaikkea hyvää. Mutta ahdistaa se, että elämä on mennyt enkä jaksa motivoitua enää mistään. Tunnen itseni täysin epäonnistuneeksi, sillä eihän tällaiseen tilanteeseen tavallisesti pärjäävä ihminen edes joudu.

Eikä tässä elämässä sinänsä mitään vikaa ole. Se vain ei tunnu omalta elämältä. Olen ajatellut eroamista useasti, mutta en näe siinäkään mitään järkeä. Lapsi tietysti pakottaa ajattelemaan muutakin kuin itseä.

En tiedä. Tämä kevät on tuntunut todella raskaalta ja olen vähän väliä vihainen itselleni ja huonotuulinen. Haluaisin jaksaa paremmin, olla enemmän läsnä (enkä vain ajatuksissani) ja nähdä tulevaisuuden jotenkin hyvänä.

Pahinta on, että tunnen syyllisyyttä tästä valittamisesta. Onhan ihmisillä isompiakin ongelmia. Itselläni on takana nuoruuden päihdeongelma, 3 vuoden psykoterapia, pari karille ajettua työpaikkaa (ahdistuksen takia) ja ratkaisemattomia ristiriitoja.

En haluaisi ajatella, että menneisyyden asiat voivat viedä minulta tulevaisuudenkin. Haluaisin löytää tästä nykyhetkestä hyvät puolet, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että minun pitäisi kyetä tekemään niitä itsenäisiä päätöksiä ja kohtaa itse omaa elämääni.