Elämästä selviytyminen
Heippa kaikille. Ja oikein hyvää kesää kaikille!
Olen kirjoitellutkin tänne aikaisemmin poikani kätkyt-kuolemasta. Noh, siitähän tämä sitten lähti, alamäki meinaan.
Nyt ollaan tultu siihen pisteeseen, että ero on avopuolison kanssa tullut ja olen päättänyt muuttaa uuteen omaan kotiin.
Kaikki meni siihen astin hyvin, kunnes muutimme poikamme kuoleman jälkeen takaisin kotiin. Olin ja olen vieläkin aivan surun murtama, en pääse elämässä eteenpäin ja en jaksa tehdä mitään, ei vain kiinnosta. Haluan surra. Itkunpuuskia tulee aika usein, mieheni ei ymmärrä sitä että haluan että hän tulisi ja halaisi ja lohduttaisi, mutta ei hän ymmärrä. Se kun hän ei ymmärrä, sattuu, joten aloin pitää tunteita sisälläni ja aina kun mies lähti kotoolta, niin annoin vasta itkun tulla. Myös jos haluan puhua pojastamme saa hänet hyvin vaikeeksi, ymmärrän kyllä että hänellä on oman tapansa surra ja tuen hänen omaa tapaansa, mutta hän ei halua tukea minua ollenkaan. Mielestäni kuitenkin kannoin poikaa yli 9kk sisälläni, jonka jälkeen olin 2kk pojan kanssa 24/7 kotona, suruni on suurempi, mutta en kuitenkaan väheksy mieheni surua.
Mieheni kuitenkin väheksyy minun suruani ja yrittää ”määräillä” kuinka minun pitäisi surra, se pistää vihaksi. Mielestäni minulla on oikeus surra juuri niin kuin haluan ja kukaan ei voi tulla minulla sanomaan mikä on oikein tapa, haluan vain selviytyä. Hänen tapansa taas on käydä arkipäivät töissä ja vkl:t hillua baareissa, kokoajan hänen pitäisi tehdä jotain. Jokaisella on kuitenkin oma tapansa..
Muutan pois, niin vähenee stressi muista asioista, saan tehdä mitä haluan, koska haluan ja miten haluan. Kukaan ei ole sanomassa mikä on muka oikein ja mikä väärin. Suren kuitenkin eroa, rakastan miestäni, mutta voimavarani eivät riitä häneen.. Uskon että näin minä jaksan eteenpäin.
Hei,
En tiedä, ymmärränkö oikein tarinasi, mutta miksi ihmeessä ottaisit eron vain siksi, että tapanne surra ovat erilaiset? Minusta kuulostaa kuin surun painon alla olisit heittämässä samalla kaiken hyvänkin roskiin. En kuule viestistäsi mitään muuta syytä ottaa eroa. Koet, ettet saa miehesi kanssa oikeanlaista tukea tai ymmärrystä. En vaan näe, että se olisi syy ottaa ero. Ennemminkin se olisi syy hakeutua vaikka sururyhmään tai etsiä joku muu vertaistukiryhmä. Kätkytkuolemille on ainakin jossain päin Suomea ihan omiakin vertaistukiryhmiä, joista löytyy ihmisiä, jotka puolesta sanasta tajuavat mistä puhut. Kyselepä omalta paikkakunnaltasi.
Jos miehesi yrittää saada sinua suremaan "oikein" se todennäkösesti johtuu pelkästään siitä, että hän on ahdistunut nähdessään sinut murheen murtamana ja haluaisi "ottaa" surun pois harteiltasi. Eikä kai ole kenellekään helppoa nähdä itselle tärkeä ihminen surun taakan alla.
Onko sinulla joku muu ystävä tai sukulainen jonka kanssa voisit suruasi läpikäydä? Muistan hyvin, että äitini soitti joskus omille sisaruksilleen, kun ei voinut käydä läpi surujaan yhdessä isäni kanssa. Hän oli hyväksynyt sen tosiasian, ettei isä osannut "ulkoistaa" surujaan vaan kätki ne sisään päin. Äiti taas kaipasi ajatustenvaihtoa ja tukeutui muihin ihmisiin suruissaan. Silti he elivät yli neljä vuosikymmentä yhdessä.
En tietenkään tiedä, ehkä sinulla on muitakin syitä eroon, joita et maininnut, mutta älä tee hätäisiä ratkaisuja nyt, kun et ole tolpillasi, kun ymmärtääkseni kuitenkin rakastat miestäsi kovasti. Yritä löytää keinoja ja tilaa surullesi muita teitä kuin uusien suurten elämän mullistusten kautta. Lapsen menetys on jo tarpeeksi suuri taakka, yritä käydä läpi se ensin ennen kuin suunnittelet muita maata vavisuttavia asioita. Keräilehän ensin voimia 🙂🌻
hei
Surkaa kumpikin omalla tavallanne suurta menetystänne.Hae itselesi vertaistukea ja muuta kautta tukea.Todennäköisesti miehesi ahdistuu nähdessään,kun olet surun valtaama.
Puhukaa toistenne kannsa vielä.
Ettet sitten myöhemmin kadu päätöksiä.
Kovasti sinulle jaksamisia surussasi.Toivottavasti saat itsellesi apuja millä jatkaa eteenpäin.
Hyvä Naano,
voisitko kuvitella että näyttäisit tuon kirjoittamasi viestin miehellesi? Jätä vaikka kopio aamiaispöydälle ja hipsi itse lenkille siksi aikaa kun tiedät että miehesi lukee sen. Itsellänikin oli lapsuudessa hyvin vaikea puhua mistään ongelmista koska kotona ei puhuttu mistään. Kriisissä äitini jätti aina kirjoitetun viestin pöydälle odottamaan. Et varmasti usko sen voimaan - tämä siis jos todellakin vielä rakastat miestäsi edes ihan vähän; kokeile! Ei se voi enää parisuhdettasi huonommaksi tehdä?
Ja osannottomme suuruunne.