Elämästä on tullut pelottavaa
En oikein tiedä mistä aloittaisin, joten ehkä pitäisi vain mennä suoraan asiaan?
Tuntuu, että viimeisen parin kuukauden aikana jokin maailmassa on muuttunut. En osaa sanoa, milloin kaikki tarkalleen alkoi, mutta nyt olen alkanut hiljalleen havahtua siihen, ettei kaikki ehkä ole aivan kohdallaan.
Olen aina pitänyt itseäni suhteellisen todellisuudentajuisena ihmisenä. Taustalla on useampi vuosi masennusta (diagnoosista kolmisen vuotta) sekä kamppailua syömisen kanssa. Psykoottista oireilua minulla ei ole kuitenkaan koskaan todettu. Hoitoa ongelmiini sain, kunnes aloin hävetä itseäni liikaa, jotta olisin uskaltanut kohdata hoitohenkilökunnan. Jätin menemättä tapaamisiin, jäin yksin. Kuvittelin kuitenkin pärjääväni.
Ensin aloin pelätä öitä, jolloin todellista oli välillä vaikea erottaa unesta. Tämähän on kuitenkin aika normaalia, eikö? Että joskus uni sekoittuu todellisuuteen. Kunnes havahduin siihen, että OIKEASTI joudun öisin hiippailemaan keittiiöön ja hakemaan veitsen vierelle, koska pelkään jonkun tulevan yöllä tekemään pahaa. Joskus pelkään jonkun ilmestyvän vaatekaapista, joskus tunkeutuvan asuntoon ovesta. Päivisin en ymmärrä syytä pelkooni, sillä elämässäni ei todella ole sellaista ihmistä, joka tällä tavalla tulisi minua satuttamaan. Öisin en kuitenkaan uskalla nukkua ilman jotain kättä pidempää.
Sitten ahdistus alkoi haitata päiviäkin. Ihmisten ilmoilla liikkuessa alkoi tuntua jotenkin… vaikealta. Äänet kaikuvat liian kovina, värit ovat liian kirkkaita. Ihmisiä on liikaa ja tuntuu, että herätän liikaa huomiota. Että kaupassakin kaikki katsovat minua, kuin olisin varas tai pahantekijä. Joskus en pääse edes kauppaan saakka, on pakko paeta kodin turvaan.
Nyt en ole turvassa enää edes oman pääni sisällä. Olen käynyt sisäistä keskustelua itseni kanssa niin pitkään kuin voin muistaa (niin kuin varmaan kaikki muutkin, tyyliin ”Pitäisikö kokata riisiä vai pastaa? Pastaa söin eilen, tänään voisi tehdä jotain muuta…”) Viime aikoina pää on kuitenkin täyttynyt tuollaisista äänistä siinä määrin, että keskittyminen alkaa olla jo vaikeaa ja tekisi mieli vain hakata päätä seinään, jotta saisi ne hiljenemään. Jossain määrin tiedostan näiden päällekäisten äänten olevan omia ajatuksiani (ainakin yritän järkeillä niin), mutta en saa niitä vaimenemaan. Välillä en voi muuta kuin itkeä, kun en enää jaksa kuunnella.
Pahinta on, kun ajatusäänet äityvät vihaisiksi. Joko ne haukkuvat ja parjaavat ja nostavat esiin vanhoja epäonnistumisiani, tai sitten hyökkäävät kimppuun suoremmin. Joskus keittiössä saatan yhtäkkiä havahtua esimerkiksi siihen, että ääni ilmoittaa minun olevan vain taakka kaikille, ja olisi parempi, jos vain kuolisin pois.
Pelkään, että jonakin päivänä en enää pysty vastustamaan ääniä, vaan antaudun niiden tahdolle. Öisin olen jo huomannut olevani heikompi, entä jos äänet silloin ottavat vallan ja päädyn tekemään jotakin peruuttamatonta?
Kaiken tämän keskelläkään en osaa oikein sanoa, mistä voisi olla kyse. Eihän kyse voi olla psykoottisestakaan oireilusta, minähän pystyn kuitenkin vielä toimimaan, en ole täysin lamaantunut tämän kaiken keskellä. Joskus pystyn katselemaan hetken vaikkapa televisiota ilman, että äänet ovat kovinkaan häiritseviä.
Onkohan kellään täällä kokemusta vastaavanlaisesta oireilusta? Miten ajatusäänet oikein voisi saada kuriin, välillä tuntuu kuin pää olisi vain täyttä kohinaa…
Hei Surukuu!
Aivan kuin olisin lukenut omaa tekstiäni! Viime yönä pakotin mieheni kanssani vessaan, kun en uskaltanut yksin mennä. Pelkäsin, että vessassa on jokin olio, joka yrittää tappaa minut. Vessakin piti tarkistaa lattiasta kattoon, että siellä ei nyt varmasti ole ketään. Ylläri, ei ollut. Kaikkien komeroiden ovet pitää olla kiinni ja kun menen nukkumaan kaikkien raajojen pitää olla turvallisesti peiton alla. Kauheinta olisi, jos sattuisin nukahtamaan vaikka käsi sängyn reunan yli. Sängyn alusta on pelottava päivälläkin. Nytkin tuntuu, että täällä meidän asunnossa on mieheni ja eläinten lisäksi jotain ylimääräistä. Sen kyllä laitan valvomisen piikkiin. Olen aina omannut vilkkaan mielikuvituksen ja pikkusiskoni + entisen poikaystäväni kanssa katsottiin paljon kauhuleffoja. Sieltä olen nämä pelot saanut. Toisaalta taas pelkään sitä, että vaivun psykoosiin ja oikeasti nään ylimääräisiä ihmisiä tai hahmoja tai olioita.
Minulla on diagnosoitu skitsoaffektiivinen häiriö (skitsofrenian ja masennuksen sekamuoto) vasta hiljattain. Masennusta olen sairastanut 14-vuotiaasta lähtien, täytin nyt elokuussa 28 vuotta. Kärsin myös jonkinasteisesta syömishäiriöstä (se on nykyään laitettu tuon skitsoaffektiivisen piikkiin) ja yritän kovasti laihduttaa, vaikka olen normaalipainoinen. Häpeän vain itseäni liikaa tällaisena.
Minulla on myös ääniharha, joka lähti noista kuvaamistasi ääniajatuksista. Kuulen oman ääneni, joka milloin huutaa, milloin kuiskii olkani yli korvaani sitä, miten läski olen, miten arvoton olen, miten kaikki nauravat minulle, miten en kelpaa kenellekään, miten mieheni on kanssani vain säälistä, miten kaikille olisi parempi jos kuolisin pois, miten minun nyt tälläkin hetkellä pitäisi viiltää ja niin syvälle, että kuolisin... Sitä vastaan on vaikea taistella, kun se on kuitenkin oma ääni, eikä enää ajatus. Välillä auttaa, jos hoen mielessäni monta kertaa putkeen "lopeta" vähän mantran omaisesti. Joskus saan äänen hiljenemään musiikin avulla, joskus sitä ei saa loppumaan millään.
Voimia sinulle, sinusta olisi mukava kuulla lisää! ☺️❤️☺️ Jos haluat, voit myös käydä lukemassa minunkin viestiketjuani, olen sinne kirjoittanut enemmän oireistani.
Hei Vivvy!
Kiitos kovasti tsempistä, kävinkin jo sinun ketjuasi kommentoimassa. Toivottavasti olosi helpottaa myös!
Viime aikoina on ollut taas hieman hankalaa erottaa totta ja unta toisistaan. Yritin katsella koneelta erästä seuraamaani sarjaa, mutta hetken kuluttua en ollut enää varma, mitä edellisissä jaksoissa oli todella tapahtunut, ja mitä olin vain kuvitellut/uneksinut tapahtuneen. Sama pätee myös todelliseen elämään, en aina tiedä, olenko todella keskustellut jostakin kyseisen henkilön kanssa, vai olenko vain kuvitellut keskustelleeni... Huh!
Tänään aamusta ylitin itseni, pystyin käymään suihkussa taas ensimmäistä kertaa viikkoon, hurraa! Suihkussa käyminen on hankalaa, sillä kosketus kehossa tuntuu pahalta. Samasta syystä kammoan pukeutumista, en vain siedä kankaan kosketusta. Periaatteessa surettaa, sillä ihailen kauniita vaatteita ja haaveilen, että voisin käyttää sellaisia itsekin, mutta käytännössä en voi sellaisia pitää...
Kun nyt on tällaisella tsempillä aloitettu, niin ehkä voisi yrittää jopa käväistä ulkona tänään! Olen huomannut, että aikaisin aamulla ja myöhään illalla on helpompi liikkua, koska silloin ei ole niin paljon ihmisiä. Kaupassa pitäisi käydä, mutta sinne en taida vielä uskaltaa... Joskus toivon, että olisi joku, joka lähtisi seuraksi, ei tarvitsisi tuntea oloaan niin pelokkaaksi.
Hei Surukuu! 😍
Ihana lukea, että sinulla on myös onnistumisien tunteita. Hyvä, pidä niistä kiinni! 🙂👍
Minulla on onneksi tuo ihana aviomieheni, joka käy yksin kaupassa silloin kun en siihen pysty ja lähtee mukaan esimerkiksi apteekkiin, jos pitää hakea lääkkeitä tai Sokkarille jos joku hiustenhoitotuote on loppu. Olen niin kiitollinen tuosta ukkelista! Osaksi hänen takiaan sinne osastolle lähdenkin, että hänelläkin olisi nyt sitten helpompi olla, kun tietää, että olen siellä hyvässä hoidossa. Yksin sekoaisin aivan varmasti vielä enemmän, jos se on edes mahdollista.
Kanit on tällä hetkellä parvekkeella ottamassa aurinkoa ja minä saan rauhassa juoda tässä kahvia ja kirjoitella tänne. Slipknot soi taustalla. Olo on melkein normaali, kiitos rauhoittavien ja tuntuu, että tarvitsenko sitä osastoa kuitenkaan? Toisessa hetkessä tekisi mieli itkeä ja raivota, mutta kumpikaan ei enää onnistu minulta. Pidän kaiken sisälläni. Se olisi niin ihana tunne itkeä silmät päästänsä, mutta kun ei vaan pysty.
Se osastolle meno jännittää aivan kauheasti. Tehostetusta sanoivat tänään kotikäynnillä, että ottaa vaikka diapamia ennen kuin lähtee tästä kotoa ja niin aioinkin tehdä. Pitää vaan ensin käydä ostamassa niitä tänään.
Paljon voimia sinulle, yritetään tsempata toinen toisiamme! 🌻🙂🌻