Olen aikaisemminkin kirjoitellut tänne, tilanne ei ole uusi.
Olen käyttänyt masennuslääkkeitä jo useamman vuoden, vakituista hoitosuhdetta ei ole, joskus käynyt kriisi-päivystyksessä kun on ylivoimaisen vaikeaa.
Hetkeksi helpottaa. Mutta en saa mistään voimia elää tätä elämää.
En oikein jaksaisikaan mitään vakituista, että joutuisi kaivamaan asioita jatkuvasti, ennemminkin haluaisin vain unohtaa kaiken.
Olen elänyt ja asunut yksin melkein koko aikuis-ikäni. On minulla aikuinen poika jonka hoidin ja kasvatin (huonosti kai), on alkoholisti, mielenterveysongelmainen, väkivaltarikollinen.
Joskus kun saan olla pojaltani rauhassa, kuukaudenkin, tuntuu että jaksan elää, mutta sitten kun soittaa, palautuu mieleen kaikki pahat mitä on tapahtunut, tulee hetkessä sellainen olo että pois täältä.
Poika on käyttänyt minua hyväksi niin monta vuotta, pakottanut auttamaan, soittanut, häiriköinnyt, ollut oven takana, niin ettei ole antanut minulle omaa tilaa.
Ei niinkään humalassa häiritse mutta muuten sekopäissään, onko se sitten sitä mielen sairautta persoonallisuushäiriöitä, pillerikänniä, vai mitä sekoilua.
Minä vaan tulen jo yhdestä viattomastanin puhelustakin niin sairaaseen tilaan.
Tiedän että en voi syyttää poikaani omasta olotilastani, itsehän olen vastuussa omista tunteistani, minusta se on kiinni miten käyttäydyn ja reagoin asioihin.
Minulta vaan ei löydy voimia ja työkaluja näitten asioitten kestämiseen, minä romahdan jo jonkun lyhyen puhelinsoiton seurauksena.
Ystäviä on ollut, tuntuu että hekin väsyy minuun kun en jaksa olla positiivinen, ei kukaan jaksa ihmistä jolla on jatkuvasti vaikeaa.
Sisar on, mutta sama hänen kanssaan.
Yritän kyllä näitten muutamien ystävien kanssa ollessani olla puhumatta omista asioistani, mutta sekin on raskasta kun joutuu koko ajan salailemaan ja peittelemään omaa pahaa oloaan.
Ihmiset haluaa että ystävien kanssa on hauskaa ja mukavaa, mutta minä kun olen niin negatiivinen ja toivoton. Oma vika.
Yksi lapsenlapsi minulla, ainoa positiivinen ja ihana asia elämässä, mutta hänkin jo kasvaa eikä tarvitse mummoa enään kauaa.
Synkkää ja tyhjää on.
Tällaistako sitten on ihmisen elämä?
Ei ole vaan elämisen arvoista, yrittää selvitä edes yhdestä päivästä kerrallan ettei tulisi itku tai paha mieli.
Ei ole enään moneen vuoteen tapahtunut sellaista että illalla nukkumaan mennessä voisi ajatella että olipa mukava päivä, tulee vaan ajatus että hyvä kun tämäkin päivä on ohi.
Olen joskus yrittänyt käydä kirkossa, kuunnella ja imeä sitä sanomaa itseeni, ei vaan ole mitään tapahtunut. Toki hetken rauhan saa kun siellä istuu.
Nyt sitten rupea jo ikää olemaan niin että tietää että fyysisestikin jo vanheneminen rupeaa tuntumaan, ei ole vaan enään voimia jatkaa.
En tiedä mitä tehdä , en tosiaan, olen niin loppu.