Hei

Olen täysin eksyksissä elämässäni, minusta tuntuu siltä.
Olen 22-vuotias mutta silti ”paljon kokenut” eksynyt nuori nainen.
Olen sairastanut jonkin asteista masennusta jo 10 vuotta ja paniikkihäiriökohtaukset ovat tulleet liiankin tutuiksi, varsinkin viimeisen puolenvuoden aikana.
Kävin ennen terapiassa, monta vuottakin, kunnes tunsin ettei se enää auta minua.
Lääkkeitä psykologit ja terapeutit eivät suostuneet minulle määräämään.
Lopetin terapian muistaakseni 15-vuotiaana, elettyäni ensin vaikeassa depressiossa noin vuoden ajan, jonka takia pääsin jopa asialliseen hoitoon.
Heti lopetettuani terapian, alkoivat ongelmani suurentua ja suurentua, kaikki kenelle asioistani uskalsin vähänkään puhua sanoivat ongelmien kuuluvan siihen ikään.
Ehkä niinkin mutta elämä tuntui liian suurelta ja raskaalta.
Minua koulukiusattiin koko peruskoulu-aikani, ensimmäiseltä luokalta yhdeksännelle, kiusaus jatkui vielä ammattikoulussakin jonka juuri ja juuri jaksoin käydä loppuun asti.
Perhe-elämäni oli lapsuudestani asti helvettiä, isäni alkoholisoitui minun ollessani noin 10-vuotias, hän oli minua ja perhettäni kohtaan myös hyvin väkivaltainen, hän ei koskaan hakenut apua sairauteensa eikä uskonut sen olemassa oloa.
Minä sairastuin masennukseen mutta hän syytti että haen vain huomiota, enkä ole oikeasti sairas, että esitän vain että saisin huomiota enemmän.
Monesti mietin, mistä saan elämäni takaisin, saanko mistään, koskaan?
Valonpilkku elämääni oli kun pääsin ammattikoulun jälkeen kesätöihin ja pääsin muuttamaan omilleni. Ajattelin elämäni siitä sitten jotenkin parantuvan.
Toisin kuitenkin kävi, alkoholin käyttöni lisääntyi ja puolivuotta tuhlasin elämästäni alkoholille, kunnes onneksi itse sain vedettyä itseni irti aloittaakseni uuden elämän.
Hetken sain taas maistaa työelämää, kunnes sanoin itseni irti koska tunsin ettei vain kiinnosta käydä töissä ja masennuin.
Silloin tilanteeni todella huononi. Taloudellinen tilanteeni romahti täysin enkä pystynyt ostamaan edes ruokaa, saatika maksamaan vuokria tai laskuja, karhukirjeitä sateli ja vuokran antaja soitteli milloin maksan vuokran.
Olin täysin romahtanut ja aloin viillellä itseäni, monesti istuin kylpyhuoneen lattialla viinapaukun ja puukon kera itkien että nyt tämä loppuu.
Paras ystäväni väitti silloin että en saa karenssi-aikana edes sosiaalitoimistosta rahaa että millä nyt aion elää. Uskoin ystävääni sinisilmäisesti enkä vaivautunut hakemaan rahaa sossusta vaan elin veden varassa.
Olin jo valmis tekemään viimeisen ratkaisun kun löysin internetin kautta ihanan ystävän ja tutustuin häneen kunnolla juteltuamme internetissä noin puolen vuoden ajan, ihastuimme ja rakastuimme toisiimme ystävystyttyämme oikeassa elämässä ja nyt olen seurustellut hänen kanssaan lähes kaksi vuotta, hän on ainut syy miksi elän eteenpäin ja hän tukee minua onneksi todella paljon.
Luulin suhteemme tappaneen masennukseni mutta viimeinen puolivuotta on tuntunut olevan yhtä helvettiä, olen aivan eksyksissä itseni, suhteemme ja masennuksen kanssa.
Työvoimatoimisto järjesti minulle työharjoittelua toivomassani paikassa kuukauden verran, aluksi olin todella innoissani päästessäni töihin 2 vuoden työttömyyden jälkeen.
Parin viikon päästä stressi oli kasvanut liian suureksi, masennukseni hiipi esiin ja näyttäytyi paniikkikohtauksina joista kävin ensiavussa ja sain päivän sairaslomaa.
Lääkäri sanoi että olisi hyvä jos tulisin joku päivä juttelemaan ajanvarauksella hänen kanssaan ongelmastani.
Ahdistus kasvoi liian suureksi ja jouduin lopettamaan työharjoitteluni 3:n viikon jälkeen, olin valmis hakemaan apua mistä tahansa kunhan saisin vain apua nopeasti, en halunnut päästää masennustani kasvamaan liian suureksi ylitettäväksi.
Olen nyt 2-3 kertaa terveyskeskukseen soitellut varatakseni ajan omalääkärille, kuten kaikki ovat neuvoneet tekemään, jotka tietävät sairaudestani.
Ajat kuitenkin menevät toivottomasti kuukauden tai jopa kaksi eteenpäin joten toivoakaan ei ole että olisin saanut varattua aikaa lähemmäs.
Tänään soitin aamulla uudelleen toiveikkaana että nyt varaan ajan edes jollekkin päivälle, että se päivä on sitten tiedossa kun saan apua ja pääsen puhumaan asiastani eteenpäin ihmiselle joka voi auttaa.
Päivystyksessä kuitenkin sanottiin vain että laitetaan soittopyyntö omalääkärille joka sitten EHKÄ iltapäivällä soittaa ja sopii aikaa kanssani jos mahdollista.
Olen lopen väsynyt avun hakemiseen kun vastaukset ovat näin kielteisiä ja sellaisia että ne joilta apua haen eivät tunnu olevan tarpeeksi ammattilaisia siihen.
Työttömänä minulla ei ole varaa yksityiselle hakeutua joten siitä on turha edes haaveilla..
Toivottavasti teistä löytyy vertaistukea ja toivon että joku osaisi neuvoa mistä saisin NOPEITEN apua.. on turhauttavaa odottaa apua kuukausien ajan kun tilanne tuntuu akuutilta.

T. Turhautunut avunhakija..