Olen vielä hyvin nuori. Olin äitini synnyinmaassa kun tapasin mieheni. Muutin hänen luo, osasin kielen. Suunnittelematta syntyi lapsi. Meillä on kaikki hyvin, mutta olen masentunut ja katkera. Kaipaan perhettäni, vanhempiani, kotimaatani, vapauttani. Olen arjen jalkoihin jäänyt äiti, siivooja, arjen pyörittäjä. Rahaa on vähän. Mies ei ole helpointa sorttia, minä olen huono puhuja. En koe saavani ymmärrystä tuskaani ja tilanteeseeni, päin vastoin vähättelyä. Pakenen ongelmia itseeni, nuoruudesta tuttuun itseinhoon ja masennukseen. Kaipaisin terapiaa ja haaveilen kaikesta muusta kun siitä mitä on,  ja tästäkin kärsin vain tunnon tuskia koska miksen voi olla vaan onnellinen? Rakastan lastani yli kaiken enkä voisi elää ilman sitä. Mutta sisimmässäni olen pieni erakko, yksin kaikesta selviytyvä seikkailija. Ulkopuolisille näyttää että vahvana selviän, sisältäni olen itsemurhaa hautova hermoraunio. Minä jaksan, päivästä toiseen, ja teen kaiken täydellisesti. Olen hyvä äiti ja vaimo, moitteeton siivooja ja ystävä. Mutta miten löydän elämänilon? Miten pääsen eroon katkeruudestani ja hyväksyn että tämä nyt vain on elämäni? En halua olla kärttyinen suorittaja-robotti, kerta elämäni on minut tähän pisteeseen kuljettanut niin kai tästäkin voisi nauttia?