Hei kaikille!

Täällä kirjoittelee nelikymppinen nainen, eronnut pari vuotta sitten pitkästä parisuhteesta. Tai no miten sen sitten määrittelee, tuollainen 13v kuitenkin on itselleni pitkä aika elämästä. Yksi ala-asteikäinen lapsi jonka kanssa asun kahden, isällään käy joka toinen viikonloppu.

Kävin tuossa samalla terapeutilla joka auttoi avioeron aikoihin meitä pariskuntana selvittämään asiat niin ettei tarvinnut niistä enää sitten eron jälkeen kantaa kaunaa jne ja hänen mielestään kärsin masennuksesta. Olen tuota mieltä itsekin ja vuosia jo miettinyt onko mukana myös kaksisuuntaista mielialahäiriötä, minulla kun on vaihtelevasti todella aktiivisia kausia (hypomaniaa?) ja sitten taas välillä olen niin masentunut etten saa kuin pakkolliset asiat hoidettua. Käyn kyllä töissä ja kotona hoidan pyykit, tiskit ja lapselle ruokaa (tyyliin makaroonia ja jauhelihaa) mutta esimerkiksi siivous voi jäädä kahdeksi viikoksi. Pärjäillään siis mutta huomaan itse että toimintakykyni heikkenee melkoisesti noina aikoina.

Kahdella sisaruksellani on kaksisuuntaisesta diagnoosi ja sen saaminen kesti molemmilla vuosia, toisella asiaa pahennettiin ensin masennuslääkkeellä joka tietysti sitten voimisti maniaa. Terapeutti kertoi että tuo oireyhtymä kulkee jonkin verran suvussa ja serkullani on skitsofrenia, sekin voisi vahvistaa epäilystä tuosta.

Mietin tässä että kun kerran tämän kanssa olen jotenkuten pärjännyt tähän ikään saakka, kannattaako tuota lähteä edes tutkimaan ja lääkitsemään jos siinä meneekin jotain pahasti vikaan? Kallistahan se on kun kunnon psykiatrilla käynti olisi ensimmäinen askel. Pelottava ajatus tuo että jotain menisi pieleen kun on yksin vastuussa pienestä ihmisestä, eihän tässä yksikseen olisi mitään mietittävää, sen kun menisi vain. Turvaverkko minulla on aika olematon, lapsen isä tekee niin paljon töitä ettei ehdi kuin nuo joka toinen viikonloppu pitämään ja omiin vanhempiini en voi tässä asiassa luottaa vaikka ovatkin jo eläkkeellä. Meitä lapsia heillä on melkoinen lauma ja nuorimmat käyttävät heitä paljon lapsenvahteina, en halua enempää rasittaa kun ovat nyt jo helisemässä.

Minulla on myös keväällä ja kesällä ilmenevää masennusta, ihan hirveää kun ulkona on kaunis ilma, muut innoissaan viettävät siellä aikaa ja itse haluaisin vain vetää verhot eteen ja maata sohvalla! Luin aiheesta netistä ja siitä että se on ihan yleisesti tiedossa oleva ilmiö, lisääntynyt auringonvalo sen jotenkin aiheuttaa ja se vain on joidenkin kropalle liikaa. Huomasin myös, että tämäkin oli linkitetty kaksisuuntaiseen mielialahäiröön liittyväksi.

Miesasioissakin olen vähän saanut niin sanotusti liikaa turpiini tässä parin vuoden aikana, 3kk avioeron jälkeen aloin deittailla ja siinä oli kaksi kuukauden pituista etäsuhdeviritystä ennenkuin löysin todella lupaavan yksilön jonka kanssa seurustelin 5kk. Mies ei sitten kuitenkaan ollut valmis kuin kevyeeseen suhteeseen ja minä putosin jotenkin tosi pahasti. Hän oli todellinen soulmate, sellaista henkistä yhteyttä en ollut kokenut vielä koskaan kenenkään kanssa ja siksi suhteen loppuminen sattui todella.
Tapahtui tuossa 1,5kk sitten eli juuri pahimpaan aikaan, keväällä. Monta viikkoa vain itkin ja kynsin pohjamutia mutta kyllä se alkaa pikkuhiljaa tästä menemmään ohi.
Lapsen aikana en koskaan näytä tällaisia fiiliksiä vaan pyöritän sitä perusarkea, olen kyllä hävettävän huonolla tuulella ja lapsiparka saa siitä sitten kärsiä 😞
Vientiä tuntuisi riittävän tämänkin ikäisellä naisella mutta nyt poistin kaikki deittailusovellukset puhelimestani, en vain jaksa. Ehkä on parempi olla yksin nyt jonkin aikaa, olen vain niin pohjia myöten pettynyt koko miessukupolveen!

Lapsen puolesta huolestuttaa juuri tuo, että äiti on vähän väliä pahalla päällä eikä jaksa tehdä hänen kanssaan mitään, makaan töiden jälkeen vain sohvalla puoliunessa ruoanlaiton ja kaupassa käynnin välillä. Onneksi lapsella on senverran kavereita että saa seuraa heistä. Nyt kun lapsi on isällään muutamia päiviä kerrallaan kun isä lomailee, on aivan luksusta kun saan vain käydä töissä ja huilata välit. Ulkoilenkin kyllä ja käyn juoksemassa kun on vapaapäiviä mutta työpäivinä tulee vain oltua, ei jaksa. Minulla ei ole kesälomaa koska olen juuri aloittanut työt vasta ja hirveästi viikonloppuja joudun tekemään, myös niin että lapsi on silloin minulla.

En ole luonteeltani kovin sosiaalinen ja työni on sellainen että sen jälkeen tahdon olla vain yksin, rasitun hirveästi ja olen ärtyisä jos joku haluaa tulla kyläilemään. Kaverikontaktini ovat hävinneet miltei tyystin koska en jaksa sosialisoida heidän kanssaan. Joten ei sitten ole oikein kenelle puhuakaan näistä ongelmistani, ei ketään joka lähtisi vaikkapa vähän tuulettamaan päätä biletyksen merkeissä. Yksi siskoistani on sellainen jonka kanssa voin soitella jos oikein ahdistaa mutten häntäkään halua hirveästi kuormittaa, hän ei asu samassa kaupungissa.

Mutta semmoisia, kiitos kun sain avautua ja katsotaan onko tästä palstasta jotain apua, ainakin taidan vähän lueskella jos löytyisi samantapaista kokemuspohjaa 🙂🌻